Kotona taas

Havaijin-loma oli ihana. Kohteemme Havaijin saari oli täynnä juuri sellaista nähtävää ja tekemistä, mitä Havaijilta odotimme, ja tuntui todella hyvältä olla pitkästä aikaa yhdessä lomalla.

Kerron myöhemmin erikseen kaikesta siitä, mitä näimme ja teimme viikon lomamme aikana. Haluan ensin käydä kaikessa rauhassa läpi ottamamme valokuvat ja sulatella kokemuksia hieman.

Tänään haluan kirjoittaa yksin ja pariskuntana matkustamisen yhtäläisyyksistä ja eroista.

Ennen Samuliin tutustumista matkustelin paljon yksin. Tein yksin useita noin kuukauden mittaisia kiertomatkoja eri puolilla maailmaa. Kiersin Karibiaa, Keski-Amerikkaa, Aasiaa ja Australiaa.

Rakastin yksin matkustamista, mutta hetkittäin se tuntui todella yksinäiseltä. Kuten kirjoitin elokuussa käytyämme Samulin kanssa WaterFire-tapahtumassa, matkoilla tuli usein vastaan romanttisia paikkoja ja tilanteita, joissa olisin kovasti kaivannut kumppania rinnalleni.

Havaiji on kokonaisuudessaan kohde, jossa yksinäisyys helposti korostuisi, jos sinne menisi yksin. Koko saari on hyvin romanttinen. Se on myös amerikkalaisten keskuudessa suosittu häämatkakohde, ja tapasimme viikon aikana lukuisia häämatkalla olevia pareja.

Sunset in Kona, Big Island of Hawaii

Olen valtavan onnellinen siitä, että sain matkustaa Havaijille yhdessä Samulin kanssa. Silti huomaan, että minulla on vielä paljon opittavaa pariskuntana matkustamisesta.

Kaikkein olennaisimmin minun pitäisi oppia jättämään enemmän aikaa pelkkään olemiseen.

Yksin matkustaessani pakkasin matkaohjelman yleensä aivan täyteen. Siten pääsin näkemään ja kokemaan niin paljon kuin mahdollista, eikä minulle jäänyt aikaa tuntea oloani yksinäiseksi.

Romanttisella lomalla olisi hyvä olla aikaa tuijotella toista silmiin ja kuljeskella käsi kädessä kiireettömästi ympäriinsä.

Se vaatii kuitenkin jostain muusta luopumista. Jokaisessa matkakohteessa on enemmän hienoa nähtävää kuin yhdellä matkalla ehtii, ja mitä väljemmän ohjelman haluaa, sitä enemmän asioita täytyy jättää tekemättä.

En tiedä, muuttaisinko Havaijin-matkaohjelmaamme, jos saisin palata ajassa taaksepäin ja suunnitella sen uudelleen. Kenties en malttaisi, sillä näimme ja koimme todella upeita asioita. Silti toivoisin, että meillä olisi ollut edes yksi päivä enemmän aikaa keskittyä yksinomaan toistemme seurasta nauttimiseen.

Yritän muistaa sen ajatuksen seuraavia lomia suunnitellessa ja pitää huolen siitä, että olemiseen jää riittävästi aikaa.

Toinen opeteltava asia on se, miten saan omat matkarutiinini sujuvimmin osaksi yhdessä matkustamista. Minulla on tietyt tavat valmistautua matkaan, pakata, toimia lentokentällä.

Tällä kertaa yritin unohtaa osan niistä kokonaan, mutta se osoittautui huonoksi ratkaisuksi.

Jos minulle tulee rauhallisempi mieli siitä, että varaudun matkalaukun katoamiseen pakkaamalla suosikkivaatteeni käsimatkatavaraan, minun kannattaa tehdä niin eikä miettiä, onko se toisen silmissä höpsöä ylihuolehtimista. Jos minulle on tärkeää olla lennon lähtöportilla koneeseen nousun alkaessa, minun on syytä pitää itse kelloa silmällä eikä jättää aikataulusta huolehtimista toiselle, jonka mielestä portille voi hyvin mennä myöhemminkin.

Viime kädessä kyse on omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta, joka on yhteinen etu.

Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on ehkä kaikkein tärkein asia, mikä kahden itsenäisen ihmisen täytyy pitää mielessä, kun he opettelevat elämään ja toimimaan yhdessä. On tärkeää olla valmis tekemään kompromisseja ja muuttamaan tapojaan, mutta itseisarvoa tapojen muuttamisella ei ole.

Mitä paremmin kumpikin yksilö voi, sitä mukavampaa kaksikolla on yhdessä. Mikäli pienet rutiinit auttavat olemaan paremmalla mielellä, eikä niistä ole toiselle haittaa, niistä kannattaa pitää kiinni.

Mainokset

Havaiji kutsuu

Lähdemme huomenna Samulin kanssa lomalle Havaijille. Siitä tulee ensimmäinen yhteinen viikonloppua pidempi lomareissumme sen jälkeen, kun menimme toisille treffeille Islantiin.

Kierrämme viikon Havaijin Big Islandia. Suunnitelmissa on ainakin vaellusretkiä purkautuvan tulivuoren ympäristössä ja sademetsissä, vanhojen temppeleiden ja muiden havaijilaisille pyhien paikkojen katselua ja tähtitaivaan tuijottelua öisellä rannalla. Jos onni on myötä, saatamme nähdä hehkuvaa laavaa.

Ehdin todennäköisesti blogata seuraavan kerran vasta matkan jälkeen, mutta Instagramissa minun on tarkoitus julkaista kuvia jo matkan varrelta. Olen Instagramissa nimellä mariakettu. Täällä blogissa Instagram-kuvistani kolme uusinta näkee etusivulla olevassa kehyksessä. Valitettavasti en ole saanut kehystä toiminaan kuten sen pitäisi eli näkymään jokaisella blogisivulla, joten sen nähdäkseen joutuu menemään etusivulle.

Tavataan taas reilun viikon päästä!

In Love in Iceland - Hands Form a Heart over a Glacier

Tulivuoret yhdistävät Islantia ja Havaijin Big Islandia, mutta tällä kertaa lomailemme hieman eri lämpötiloissa kuin tammikuisessa Islannissa. Kuvan taustalla on jäätikön ikijäätä.

Jätekatosikävä kasvaa

Minulla on parhaillaan roskapussi jääkaapissa. Niin hyvin asuntomme jätejärjestelyt toimivat.

Tein maanantaina kalaruokaa, ja kalan kääre olisi pitänyt heittää roskiin. Suomessa olisin pakannut sen pikkupussiin ja vienyt pussin saman tien ulos.

Täällä en kuitenkaan voi viedä roskia ulos. Koska jäteastiat ovat kellarissa, roskat viedään sisälle.

Maanantai on pahin mahdollinen päivä kalaruuan valmistamiseen. Siitä on pitkä matka sunnuntaihin, jolloin jäteastian saa seuraavan kerran viedä kadun varteen.

Täällä on lokakuussakin vielä niin lämmin, että haisemiseen taipuvaiset roskat ehtivät viikossa alkaa löyhkätä niin, että haju leijailee kellarista asuntoon. Se huomattiin viime viikolla, kun olin erehtynyt heittämään pois pohjaan palanutta kaalia.

Pakkasin siis kalan kääreen pikkupussiin – ja säilöin sen jääkaappiin.

swordfish dinner

Täällä on ihana tehdä kalaruokia, kun tarjolla on aivan eri kalalajeja kuin Suomessa. Esimerkiksi miekkakalapihvi on todella hyvää.

Vuokraisäntämme jäteastiat ovat pihassa. Minulla olisi suuri kiusaus kätkeä haisupussi hänen roskiensa sekaan, mutta en taida uskaltaa. Vuokraisäntää ei kannata suututtaa.

Minulla on siis kaksi vaihtoehtoa: Joko säilytän roskapussia jääkaapissa sunnuntaihin saakka tai otan sen kauppareissulle mukaan ja tungen kadunvarsiroskikseen.

Paitsi että emme olekaan kotona ensi sunnuntaina. Se tarkoittaa, että joko säilytän roskapussia jääkaapissa kaksi viikkoa tai lähden etsimään kadunvarsiroskista, johon sulavasti sujauttaa sen.

Taidanpa lähteä kohta kuljeskelemaan kaduilla ympäriinsä ja yrittämään näyttää siltä, että olen ihan tavallisella päiväkävelyllä eikä laukussani ole haisevaa roskapussia.

Kenguruvuorossa eli Sydneyn-kollegoita tuuraamassa

Uusi työni muuttuu koko ajan monipuolisemmaksi. Viime viikolla tein ensimmäistä kertaa STT:lle niin kutsuttuja kenguruvuoroja eli Suomen yöaikaan tehtäviä pikauutisvuoroja.

Wallaby comes to breakfast on Magnetic Island Australia

Tämä suloinen vallabi ja monet muut pussieläimet valloittivat sydämeni, kun kiersin Australiaa yksin rinkka selässä viisi viikkoa alkuvuodesta 2013. Kun STT:n Australia-projekti seuraavana syksynä alkoi konkretisoitua, tulivat viittaukset kenguruihin mukaan projektin sanastoon kuin itsestään.

Niitä kutsutaan kenguruvuoroiksi siksi, että normaalisti ne tehdään Australiasta käsin. Sydneyssä on työkierrossa kerrallaan neljä toimittajaa STT:n Helsingin-toimituksesta, ja he tekevät töitä pelkästään paikalliseen päiväsaikaan, kun Suomessa on yö.

Näin STT on päässyt kokonaan eroon epäterveellisestä yötyöstä ja säästänyt rahat, jotka ennen kuluivat yövuorojen vuorolisiin. Lisäksi Sydneyn-toimittajat pystyvät päivätyössään tekemään enemmän ja parempaa työtä kuin keltään voisi yön tunteina vaatia. Yöllä tehtävä uutistyö on paljon aiempaa tärkeämpää nykyään, kun älypuhelimet ovat totuttaneet monet lukemaan netistä uusimpia uutisia heti ensimmäiseksi herättyään.

Pahoittelut siitä, että yllä kirjoittamani kuulostaa mainospuheelta. En malta olla kehumatta kenguruprojektia, sillä se on minulle hyvin rakas.

Olin STT:ssä yksi kahdesta ihmisestä, jotka uskoivat kenguruprojektin ideaan ja veivät sitä eteenpäin siinä vaiheessa, kun suurin osa kollegoista piti sitä pelkkänä vitsinä. Olin myös kengurutiimin ensimmäinen esimies ja pääsin luomaan käytännön toimintamallit siihen, miten Sydneyn-toimitus toimii osana STT:n kokonaisuutta.

Kenguruprojektilla oli varmasti vaikutusta myös siihen, että olen nyt Bostonissa. Aiemmassa työssäni seurasin läheltä seitsemän työkaverini innostusta, kun he pääsivät vuodeksi tai kahdeksi Sydneyyn. Se yhtäältä kasvatti kaukokaipuuta ja toisaalta sai toiselle mantereelle muuttamisen tuntumaan hyvin normaalilta.

On aina helpompi tehdä sellaista, mitä moni oma ystävä tai tuttava on jo tehnyt. Kun omassa lähipiirissä joku on koko ajan muuttamassa pariksi vuodeksi Australiaan, ei tunnu hirveän ihmeelliseltä muuttaa itse samansuuntaiseksi ajaksi Amerikkaan.

Nyt olen siis edelleen mukana rakkaassa kenguruprojektissani, mutta aivan uudenlaisessa roolissa. Ennen muuttoani eräs Sydneyn-toimittajista keksi, että minä voisin toimia Bostonissa heidän sijaisenaan.

Vuoroja oli viime ja tällä viikolla useita, sillä eräs lähtökuopissa Sydneyyn muuttoa odotteleva toimittaja sai viisuminsa myöhemmin kuin toivoimme. Tiimissä on tällä hetkellä vajaa miehitys, ja samaan aikaan Australian kesälomakausi on alkanut.

Kun tiimi saadaan täysilukuiseksi, teen kenguruvuoroja vain satunnaisesti sairaustapausten sattuessa.

Tällaiseksi maailma on muuttunut: Helsingin-kollegoilleni on tällä hetkellä täysin normaalia miettiä iltavuoron loppumetrerillä, kertovatko he Sydneyyn vai Bostoniin, että Raahen asuntopalosta ei ole vielä saatu päivystävältä palomestarilta tietoa ja että sinne täytyy soittaa kohta uudestaan.

wild platypus in Yungaburra Australia

Vallabit olivat pussieläimistä kuvauksellisimpia, mutta aivan erityisesti sydäntäni lähellä on vesinokkaeläin. Onnistuin kuin onnistuinkin näkemään sellaisen villinä luonnossa. Vesinokkaeläimen mukaan ei silti ole ainakaan vielä nimetty yhtäkään STT:n vuoroa.

Tällä aikavyöhykkeellä vuorot tehdään illalla, mikä ei ole aivan yksinkertaista kotoa käsin työskentelevälle. Meillä on onneksi työhuone, josta saa oven kiinni, ja saan siellä läppärini kiinni Samulin isoon näyttöön, jollainen on kenguruvuoroissa välttämätön. Minusta tuntuu kuitenkin kurjalta, että Samuli joutuu pysyttelemään kokonaisia iltoja poissa tietokoneeltaan, jonka ääressä mielellään rentoutuisi työpäivän päätteeksi.

Ikävää on myös se, että olen töissä koko sen ajan, minkä Samuli on vapaalla ennen nukkumaan menoa. Vastaava tilanne on toki kaikilla niillä lukuisilla pariskunnilla, joista toinen tekee virka-aikaa ja toinen iltapainotteista työtä.

Kun kenguruvuoroista Helsingissä ollessani sovittiin, ajattelin niiden tuovan tuttuudessaan helpotusta kaiken uuden ja erilaisen keskelle, mitä Bostonin-elämäni toisi tullessaan. STT-urani alkuaikoina tein yövuoroja yli neljä vuotta ja ajattelin, että silloin kehittynyt rutiini kantaisi edelleen.

Nyt kuitenkin olen ollut aika hermostunut ensimmäisistä vuoroistani. Moni asia on muuttunut ja moni unohtunut minulta niiden neljän vuoden aikana, jotka tein esimiestyötä enkä enää ollut mukana yövuororingissä.

Lisäksi kenguruvuorojen ja freelancetyön yhteensovittaminen on ainakin toistaiseksi sujunut vähemmän saumattomasti kuin toivoin. Olin suunnitellut ottavani kengurupäivinä vapaata jutunteosta ja viettäväni vapaa-aikaa ennen iltavuoron alkua. Nyt olen kuitenkin joutunut sopimaan haastattelukeikkoja kengurupäivien aamuihin, koska minulla on työn alla jo sovittuja juttuprojekteja, jotka täytyy saada etenemään. Se on tehnyt päivistä vähän turhan pitkiä ja raskaita.

Tänään sain onneksi nukkua pitkään ja rentoutua sen jälkeen pihassa aurinkoa ottaen, joten uskon iltatyön sujuvan helpommin. Uinumassa ollut rutiinikin alkaa vähitellen heräillä.

Maissisokkelo

Viime viikonloppuna kävimme täkäläisen ystäväpariskuntamme kanssa maissipellossa eksymässä. Se on täällä suosittua ajanvietettä syksyisin.

Maissipeltoihin tehdään monimutkaisia sokkeloita, joita käydään tutkimassa perheen tai kaveriporukan kesken. Ilmeisesti tarkoitus on, että ainakin jossain vaiheessa tuntisi olevansa eksyksissä. Pellon omistajat tekevät sokkelosta varmuuden vuoksi kartan, mutta monet haluavat löytää tiensä ulos karttaa katsomatta.

Corn maze at Marini farm in Ipswich MA

Maissisokkelo, amerikanenglanniksi corn maze, on brittienglantia osaavalle hämmentävä sana. Jos Britanniassa olisi maissisokkeloita, niiden nimi olisi maize maze. Tuntuu jotenkin väärältä, että noin ilmeinen sanaleikki on jätetty käyttämättä, mutta minkäs teet: amerikanenglanti ei tunne sanaa maize.

Ajoimme maissipellolle Ipswichiin ruuhkassa, jonka kaltaisia Suomessa on harvoin. Täällä auton pysähtyminen muutaman minuutin välein kokonaan paikoilleen ruuhkan vuoksi kuuluu jokapäiväiseen elämään. Autoja on sekä arkisin että viikonloppuisin liikenteessä paljon enemmän kuin tieverkko vetää.

Pahin ruuhka oli maaseututiellä, joka johti paikallisille markkinoille. Iloksemme suurin osa ihmisistä oli suunnannut markkinoille, ja maissisokkelossa oli kohtalaisen väljää.

heyman at Marini farm in Ipswich MA

Heinäukko toivotti meidät tervetulleiksi Marini-farmille – tietenkin Amerikan lippuja heiluttaen.

Ystäviemme valitsemassa sokkelossa oli merirosvoteema. Maissipellon ja merirosvojen välinen yhteys ei ihan auennut minulle, mutta sokkelon säännöt kertoi meille videon välityksellä merirosvoksi pukeutunut näyttelijä ja saimme mukaamme värikynän ja vihkosen, jossa oli merirosvoaiheisia tehtäviä sokkelossa seikkalua rytmittämään.

Päivä oli kaunis ja oli hauskaa kuljeskella ympäriinsä maissipellon poluilla. Paikoin maissit kasvoivat niin korkeina, ettei niiden yllä näkynyt kuin taivasta. Paikoin sokkelon seinät olivat vähän matalammat.

Corn in the Corn Maze at Marini farm in Ipswich MA

Olin luullut, että sokkelopellon maissisato korjattaisiin muiden peltojen tapaan, mutta polkuja tallatessamme näimme, että se oli jo ylikypsää. Sokkelolla tienaa varmaankin sen verran hyvin, että se kannattaa pitää pystyssä mahdollisimman pitkään, vaikka sato tuhoutuukin. Aikuisen pääsymaksu sokkeloon oli kympin luokkaa.

Aluksi eksyilimme tahallamme, mutta sitten huomasimme olevamme ihan oikeasti eksyksissä. Sokkelon rakentajat olivat olleet ovelia. Eräässäkin paikassa kahdessa toisiaan lähellä olevassa polussa oli ihan samannäköinen risteys niin, että oli helppo luulla tulleensa samaan risteykseen uudestaan.

Merirosvotehtäväpaperissa oli kartta, mutta se oli kätketty punaisen sekamelskan alle niin, että kartan pystyi hahmottamaan ainoastaan katsoessaan paperia punaisen kalvon läpi. Sokkelossa oli siellä täällä kartanlukuasemia, joissa paperin saattoi ujuttaa punaisen muovin alle luettavaksi, mutta niidenkin löytäminen ilman karttaa oli hankalaa.

Mini pumpkins and gourds at Marini farm  in Ipswich MA

Farmilla oli myös myymälä, jossa oli runsas valikoima syksyn kasviksia ja paikallisen leipomon tuotteita. Herkuttelimme sadonkorjuuajalle tyypilliseen tapaan omenamehudonitseilla, joiden taikinaan oli lisätty tuorepuristettua omenamehua. Kanelisokeroidut olivat parempia kuin perinteiset sokeroimattomat. Donitsien kanssa maistui kuuma tuorepuristettu omenamehu, jota täällä kutsutaan omenasiideriksi, vaikka siinä ei ole alkoholia.

Jokaisella seurueella oli tarkoitus olla mukanaan lippu, jota voisi heiluttaa korkean varren päässä jos haluaisi henkilökunnan apua ulos pääsemiseen. Meitä kuitenkin luultiin ovella toisen seurueen osaksi emmekä saaneet lippua.

different pumpkins at Marini farm in Ipswich MA

Ennen tänne muuttamista en ollut käsittänyt, miten monta eri kurpitsalajia on olemassa.

Aika monen virheellisen käännöksen ja saman polun uudelleen ja uudelleen kulkemisen jälkeen pääsimme lopulta ulos omin neuvoin.

Emme kuitenkaan löytäneet läheskään kaikkia sokkeloon kätkettyjä merirosvotehtäien vastauksia. Jälkikäteen katsoimme kartasta, että meillä jäi yksi iso alue kokonaan koluamatta.

indian corn at Marini farm  in Ipswich MA

Myös maissia on useampia lajikkeita kuin Suomessa. Nk. intiaanimaissi on koristeellisen värikästä.

Ystävämme olivat ihmeissään siitä, miten pahasti olimme eksyneet. Ilmeisesti kohdallemme oli osunut poikkeuksellisen hyvä sokkelo.

gourd looks like a python at Marini farm  in Ipswich MA

Miten vihannes voi näyttää noin paljon käärmeeltä? Jopa käärmemäinen ulos suusta työnnetty kieli on mukana.

Vähän erilaista, osa 3: Roskien vieminen

Kellarissa erikoisen pyykinpesukoneen vieressä majailevat jäteastiamme. Kun ylhäällä asunnossa tulee tarvetta viedä roskat, roskapussi viedään kellariin.

Olen tähän mennessä asunut aina kerrostalossa, joten en tiedä, onko jäteastioiden pitäminen kellarissa kaikkien suomalaisten mielestä erikoista. Itse olen kuitenkin tottunut erillisiin jätekatoksiin tai -huoneisiin, joissa on pelkästään jäteastioita erilaisiin tarkoituksiin. Niissä ei pyykinpesukoneille ole sijaa.

Sunnuntai-iltaisin jäteastiat viedään kadun varteen, josta roska-auto noukkii maanantaiaamuna niiden sisällön mukaansa.

Samuli lähti työmatkalle niin pian muuttoni jälkeen, ettemme ehtineet käydä jäteastiaprosessia kunnolla läpi yhdessä ennen kuin olin jo tilanteessa, jossa minun piti itsekseni siirtää astiat kadulle. Kellarissa huomasin, ettei projekti ollut aivan yksinkertainen.

Taking out the garbage in the US

Kellarista pääsee pihaan ainoastaan kapeita portaita pitkin. Portaat ovat niin ahtaassa paikassa, että jäteastiaa ei pysty rullaamaan pyörillä portaiden viereen oikeassa asennossa, vaan se täytyy ensin nostaa portaille ja sitten kääntää. Sen jälkeen se täytyy vielä saada portaita ylös.

Kaiken huipuksi kellarin ovessa on jäykin koskaan näkemäni lukko, jonka toiminta ei ollut erityisen intuitiivista. Pelkästään oven avaaminen vaati siis sekä oivalluksia että raakaa voimaa.

Koko tilanne oli kuin seikkailutietokonepelin ongelmanratkaisutehtävä. Pelihahmon eli minun piti ensin keksiä keinot oven avaamiseen ja pähkäillä sitten, miten roska-astian saisi käytössä olevilla voimilla nostettua portaille, käännettyä ahtaassa tilassa ja kärrättyä ylös pihaan.

Jäteastiaprojekti osui minun hoidettavakseni tietenkin juuri sinä iltana, kun olin kaatunut lenkkipolulla kasvoilleni. Molemmat polveni olivat kaatumisen jäljiltä auki enkä voinut työntää jäteastiaa polvella, kuten muuten olisin tehnyt.

Kenties monivuotinen seikkailupeliharrastus auttoi. Ainakin sain ratkaistua kaikki tehtävän osat ja siirrettyä jäteastiat kunnialla kadun varteen.

Jännittävin vaihe oli se, kun raahasin täyttä, painavaa jäteastiaa porras kerrallaan pyörillä ylös. Maa veti astiaa puoleensa sen verran voimakkaasti, ettei ollut mitenkään selvää, voittaisinko minä köydenvedon ja saisin astian ylös, vai kiskaisisiko painovoima sekä astian että minut alas.

Hätäkeskusvälikohtauksen jälkeen viimeinen mitä halusin oli pudota samana iltana pää edellä alas kellarin portaita.

Onneksi vetokilpailu kuitenkin päättyi tuloksin 1-0 minun edukseni.

Yleensä Samuli on sunnuntai-iltaisin kotona. Ehkäpä tämän kotiaskareen vastuut kannattaisi jakaa suosiolla niin, että vahvempi meistä siirtää astiat ulos ja päivisin kotona työskentelevä ne seuraavana päivänä tyhjinä takaisin sisään.

garbage bins outside on the street in Somerville

Työmatka New Yorkiin Michael Moorea katsomaan

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa näkemään Amerikassa kirjoittamani lehtijutun julkaistuna.

Muutenkin työt ovat lähteneet hyvin käyntiin. Viime viikolla kirjoitin ja toimitin eräälle asiakkaalle kaksi ajattomampaa juttua, joita ei ole vielä julkaistu. Useita muita on parhaillaan työn alla.

Ensimmäinen julkaistu juttuni kertoi dokumentaristi Michael Mooren uudesta elokuvasta, josta osa on kuvattu Suomessa. STT:lle kirjoittamani jutun Where to Invade Next -dokumentista ja sen oheen tekemäni faktalaatikot voi lukea esimerkiksi Iltalehden sivuilta ja juttupakettiin liittyvän kommenttikolumnini Turun Sanomien sivuilta.

Michael Moore talking about Where to Invade Next at New York Film Festival

Olin saanut täällä asuvalta tutultani pari viikkoa aikaisemmin vinkin, että Mooren dokumentissa kerrottaisiin Suomesta ja että sen USA:n-ensi-ilta olisi tämän viikon perjantaina New Yorkin filmifestivaaleilla. Sain sovittua festivaalin järjestäjien kanssa, että pääsisin elokuvan lehdistönäytökseen, joka pidettiin muutamaa tuntia ennen varsinaista ensi-iltaa.

Dokumentin maailmanensi-ilta oli ollut jo aiemmin Ottawassa, mutta kukaan suomalaistoimittaja ei vaikuttanut olleen paikalla, sillä Suomessa ei ollut julkaistu vielä ainuttakaan artikkelia dokumentin sisällöstä. Minulla oli siis mahdollisuus päästä kertomaan siitä suomalaisyleisölle ensimmäisenä – ja siitähän me uutistoimittajat pidämme aivan erityisesti.

Oli mahdollista, että samaan lehdistönäytökseen tulisi muitakin suomalaistoimittajia. Saatoin vain toivoa, että Amerikassa asuvat kollegat eivät joko olisi huomanneet asiaa tai pitäneet sitä New Yorkin -matkan arvoisena.

Työmatka New Yorkiin voi kuulostaa hohdokkaalta, mutta tosiasiassa se merkitsi pitkää ja raskasta päivää. Heräsin viideltä, lähdin kotoa ennen kuutta ja suuntasin bussilla kohti Manhattania seitsemältä. Saavuin puolilta päivin ja suuntasin saman tien Lincoln Centeriin, jossa lehdistönäytös oli alkamassa yhdeltä.

Satoi tasaisesti ja tuuli navakasti, mutta kävelin noin puolen tunnin matkan silti, sillä se oli Googlen reittioppaan mukaan nopein vaihtoehto.

Perillä odotti ikävä yllätys: elokuvateatterin ulkopuolella oli muutaman ihmisen jono, ja meille sanottiin, ettemme välttämättä mahtuisi sisään. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, etten lähes viiden tunnin bussimatkan jälkeen välttämättä mahtuisi saliin.

Luulin tulevani lehdistönäytökseen, johon olisi varattu paikka kaikille, joille sellainen oli luvattu. Kyseessä olikin kuitenkin sekä lehdistölle että yhteistyökumppaneille tarkoitettu erikoisnäytös, johon oli kutsuttu enemmän ihmisiä kuin saliin mahtui.

Onneksi piina ei kestänyt kauan. Saimme luvan astua sisään. Minua neuvottiin ottamaan punainen pääsylippu pöydältä ja menemään sen kanssa saliin.

Se ei kuitenkaan onnistunutkaan noin vaan. Kello oli jo kymmentä vaille yksi, ja ovella seisonut nainen tiukkasi minulta filmifestivaalien akkreditoitumiskorttia. Kukaan ei ollut kertonut, että tarvitsisin sellaisen.

Yritin selittää, että olin matkustanut Bostonista saakka vain tätä yhtä elokuvaa varten, mutta se ei auttanut. Minun pitäisi hoitaa akkreditoituminen ennen kuin voisin astua saliin. Ehtisinköhän ajoissa?

Silloin paikalle astui pelastaja: festivaalien mediaihminen, jonka kanssa olin aiemmin sopinut sähköpostilla tulostani. Ovinainen pyysi häntä selittämään minulle, että akkreditoituminen olisi välttämätöntä, mutta hän asettuikin minun puolelleni ja sai naisen vakuuttumaan siitä, että minut voisi päästää suoraan sisään.

Nainen ei ollut alkuunkaan tyytyväinen tilanteeseen, mutta mediaihmisen sana painoi ja sain astua saliin.

Salissa ei itse asiassa ollut alkuunkaan pulaa paikoista. Pääsin hyvälle paikalle toiseen riviin ja sain vieläpä viereeni tyhjän tuolin lukuisille tavaroilleni.

Dokumentti oli ajatuksia herättävä. Kirjoitan siitä lähipäivinä erikseen.

Esityksen jälkeen Michael Moore saapui itse paikalle kertomaan elokuvastaan ja vastaamaan muutamaan kysymykseen. Nostin aikailematta käteni ylös ja sain kuin sainkin yhden kysymysvuoroista.

Se oli tärkeää, sillä en yrityksistäni huolimatta ollut onnistunut saamaan ohjaajalle omaa haastatteluaikaa. Tarvitsin juttuuni kommentteja dokumentin Suomea koskevasta osuudesta, josta hän ilman kysymystäni tuskin olisi puhunut.

Kun tilaisuus oli ohi, minun oli päästävä kiireesti kirjoittamaan juttuni ensimmäisiä versioita. Saman tien julkaistavien uutisjuttujen kirjoittaminen Yhdysvalloista Suomeen on hankalaa, koska kello on Suomessa monta tuntia Amerikan mannerta edellä.

Tilaisuus loppui Itärannikon aikaa neljän maissa iltapäivällä eli Suomen aikaa yhdeltätoista illalla. Jo etukäteen oli selvää, että saisin jutun kirjoitettua vasta niin myöhään, etteivät monetkaan STT:n asiakkaat ehtisi painaa sitä lauantain lehtiin. Siksi olimme sopineet, että kirjoittaisin heti paikan päällä vain lyhyen ensiversion nettiuutissivustoja varten. Laajan juttupakettini STT lähettäisi asiakkailleen vasta lauantaina sunnuntain lehtiä varten.

Löysin huoneen, jossa sain kirjoitettua nopeasti ensimmäisen versioni. Sitten kiiruhdin takaisin bussiasemalle. Olin palaamassa Bostoniin vielä samana iltana ja halusin päästä kotiin niin aikaisin kuin mahdollista.

Vähän puoli kuuden jälkeen istuin taas bussissa. Olin ollut liikenteessä noin kaksitoista tuntia. En kuitenkaan voinut levätä, sillä minun oli kirjoitettava pitkä lehtijuttupakettini valmiiksi ennen kuin pääsisin nukkumaan.

Juttujen kirjoittamiseen ja Mooresta ottamieni kuvien läpi käymiseen olisi saanut kulumaan koko bussimatkan, joka kesti perjantairuuhkan vuoksi yli viisi tuntia. Työni olivat vielä vähän kesken, kun käytävän toisella puolella istuva nuori mies kysyi yllättäen, voisinko lukea hänen työnhakukirjeensä ja kommentoida sitä.

Suomalaiselle ei ikinä tulisi mieleen kysyä kaukobussissa ventovieraalta sellaista palvelusta vain sillä perusteella, että ”sinäkin vaikutat lukevan ja kirjoittavan asioita”. Olen kuitenkin tällä hetkellä hyvin vahvasti uusiin ihmisiin tutustumiseen tähtäävässä mielentilassa, joten tartuin tilaisuuteen ja aloin jutella miehen kanssa.

Minun oli helppo antaa palautetta työnhakukirjeestä, koska palkkasin vanhassa työssäni STT:hen kesätoimittajia ja olen lukenut suuret määrät työnhakukirjeitä rekrytoijan näkökulmasta. Kirjeestä paljastui, että vierustoverillani oli mielenkiintoinen elämäntarina, ja päädyimme juttelemaan koko loppumatkan.

Se oli päivän ainoa rentouttava hetki. Se kuitenkin kostautui: kun viimein puolen yön maissa pääsin kotiin, minun täytyi vielä jatkaa töitä.

Sain työt valmiiksi aamuyhden maissa, 20 tuntia heräämiseni jälkeen. Siinä vaiheessa Suomessa oli jo aamu ja saatoin katsoa, näkyisikö netissä kollegojeni kirjoittamia juttuja samasta tilaisuudesta.

Olin ollut ainoa suomalaistoimittaja paikalla!

Niin iloinen kuin siitä olinkin, vielä iloisempi olen siitä, etteivät useimmat työpäivät uudessa työssäni ole samanlaisia kuin tämä perjantai.