Matka jännän äärelle, osa 2: Elvistä ja karnevaaleja

Lupasin aiemmassa Murmelipäivästä kertovassa postauksessani kirjoittaa kohta lisää helmikuun matkasuunnitelmistani. Lähden maanantaina ainakin kahden viikon kiertomatkalle, joka alkaa Punxsutawneyn Murmelipäivästä ja jatkuu siitä Memphisin kautta New Orleansin Mardi Gras -karnevaaleihin.

Memphisissä ehdin viettää kaksi kokonaista päivää. Ensimmäiseksi aion tutustua Elviksen Graceland-kartanoon, jossa toimii nykyään Elvis-museo. Haaveilen pääseväni siellä juttusille todellisten Elvis-fanien kanssa, jotka palvovat kuningasta ja ehkä jopa kieltäytyvät uskomasta hänen kuolleen – mutta on tietysti täysin tuurista kiinni, minkälaisia kanssamatkalaisia museoon sattuu minun vierailuni aikana tulemaan.

Paras mahdollisuus nähdä todellisia Elvis-faneja olisi osallistua Elviksen synnyinkylässä Tupelossa vuosittain kesäkuun alussa järjestettäville Elvis-festivaaleille, mutta valitettavasti ne taitavat jäädä minulta tänä vuonna väliin.

Kuvakaappaus Gracelandin Elvis-museon sivuilta.

Toinen minua erityisesti kiinnostava nähtävyys Memphisissä on rotuerottelun vastaisen taistelun historiaa avaava National Civil Rights Museum. Lisäksi yritän ehtiä käydä ainakin jossakin kaupungin lukuisista musiikkihistoriamuseoista ja ulkoilmamuseohenkiseksi restauroidulla Beale Streetillä.

Memphis on niin lähellä osavaltioiden rajaa, että vaikka suurin osa kaupungista sijaitsee Tennesseessä, kaupunki levittäytyy myös Mississippi-joen yli Arkansasin puolelle. Koska Arkansas ei ole muuten matkahaavelistallani lainkaan, minua houkuttaisi piipahtaa siellä hakemassa osavaltiopiste samaan tapaan kuin käväisin Marylandissä ollessani Washington DC:ssä.

Memphisistä New Orleansiin matkustan junalla Mississippin osavaltion halki. Olen aina pitänyt junamatkoista, joten on mielenkiintoista päästä kokeilemaan junaa myös Amerikassa.

Tämä nimenomainen matka kestää kahdeksan tuntia, joten siitä voi tulla hieman puuduttava, mutta minulla on paikka yläkerran vaunussa ja pääsen toivottavasti ihailemaan ikkunasta Mississippin maaseutua. Se on varmasti hyvin erilaista Amerikkaa kuin mikään, mitä olen nähnyt aiemmilla matkoillani.

New Orleansissa tapaan Samulin ja vietämme yhdessä muutaman päivän miniloman Louisianassa.

New Orleans on minun Amerikka-matkahaavelistani kärkipäässä, ja halusin erityisesti päästä näkemään sen Mardi Gras -karnevaalin aikana.

Kuvakaappaus Mardi Gras New Orleans -sivustolta.

Mardi Gras eli rasvainen tiistai on Louisianan versio laskiaistiistaista. Louisianalaiset ottavat karnevaalikaudesta kaiken irti: juhliminen jatkuu kuukauden verran loppiaisesta laskiaiseen. Tuona aikana kaupungissa järjestetään lukuisia paraateja ja syödään jatkuvasti erityistä karnevaalikakkua King Cakea.

Juhliminen huipentuu laskiaistiistaihin ja sitä edeltäviin viikonloppuun ja maanantaihin. Silloin nähdään suurimmat paraatit ja kaupunkiin saapuu eniten matkailijoita.

Muissa osavaltioissa kuin Louisianassa asuvien amerikkalaisten yleinen käsitys Mardi Grasista tuntuu olevan, että se on hullu ja villi, ehkä vähän pelottavakin juhla. New Orleansin asukkaat itse puolestaan todistelevat blogeissa ja lehtijutuissa, että suurin osa karnevaalista on lapsiperheille sopivaa harmitonta ilonpitoa. Rietastelu ja ryypiskely keskittyvät heidän mukaansa turistien suosiman French Quarterin alueelle, jossa ei edes kulje paraateja, koska vanhankaupungin kadut ovat siihen liian kapeita.

Pidän todennäköisenä, että paikallisten kuvaukset ovat lähimpänä totuutta. Aika näyttää, minkälaisen käsityksen me Mardi Grasista saamme.

Varmaa on, että kaupunki on tuolloin tupaten täynnä ihmisiä. Laskiaissunnuntaina jotkut menevät jo varhain aamulla varaamaan itselleen kadulta hyvän paikan iltakuudelta alkavaa paraatia varten.

Meidän Mardi Gras matkasuunnitelmamme on ymmpärtääkseni aika epätyypillinen. Ajattelimme nimittäin lähteä viikonlopuksi kokonaan pois New Orleansista ja kierrellä Louisianan maaseutua.

Äkkiseltään voi tuntua kummalliselta jättää vapaaehtoisesti väliin osa hienoimmista paraateista. Tämä saattaa kuitenkin olla ainoa kerta, kun kumpikaan meistä käy Louisianassa, ja osavaltiossa on muutakin kiinnostavaa nähtävää kuin New Orleans.

Arvelen myös, että paraatien katsominen väentungoksessa muuttuu aika nopeasti puuduttavaksi. Niin paljon kuin haluankin nähdä Mardi Grasin, en oikein usko, että nauttisin paraatireitin varrella seisoskelusta erityisen paljon enää neljäntenä peräkkäisenä päivänä.

Mikäli sää sallii, olemme menossa sunnuntaiaamuna suolle kahdeksankymppisen entisen alligaattorinmetsästäjän kanssa, joka vetää nykyään turisteille luontoretkiä. Jos retki toteutuu, olen ihan varma, että saamme siitä paljon enemmän irti kuin yhdestä ylimääräisestä paraatipäivästä.

Muutenkin matkasta tulee paljon monipuolisempi, kun vietämme osan ajasta kaupungin ulkopuolella.

Lisäksi säästämme aika paljon rahaa siinä, ettemme majoitu New Orleansissa kuin kaksi yötä neljästä. Majoitusten hinnat ovat nimittäin luonnollisestikin pilvissä karnevaalin huipentuessa. Halvimmat löytämäni majoitukset lähelläkään New Orleansin keskustaa maksoivat pari sataa yöltä, kun maaseudulla voi yöpyä muutamalla kympillä.

Karnevaaliriemu katkeaa lukemani mukaan kuin seinään, kun kello lyö kaksitoista tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Silloin alkaa vakava paaston aika, jonka vastapainoksi ovat alun perin kehittyneet niin Mardi Gras, Rion sambakarnevaalit kuin Suomen laskiainenkin.

Keskiviikkona kaupunki on autio ja tyhjä. Laskiaistiistain jälkeinen tuhkakeskiviikko on Louisianassa vapaapäivä, joten kaupat ja monet ravintolat ovat kiinni. Useimmat turistit lähtevät heti karnevaalien päättyessä.

Samulikin palaa tuolloin Bostoniin. Minun matkani muuttuu työmatkaksi, jonka seuraavat kohteet ja päivät ovat vielä jossain määrin auki. Palaan niihin myöhemmin, kun tiedän tarkemmin, mitä olen tekemässä.

Advertisement

Matka jännän äärelle, osa 1: Murmelipäivä

Ensi viikolla lähden kiertämään maata kummallisuuksien perässä. Tämä matka jos mikä antaa varmasti uusia näkökulmia amerikkalaiseen sielunmaisemaan.

Ohjelmassa on ihmeellistä kansanperinnettä Pennsylvanian maaseudulla, Elviksestä intoilua Memphisissä ja Mardi Gras -karnevaalihumua New Orleansissa. Mikäli säät suosivat, pääsemme Samulin kanssa myös kahdeksankymppisen entisen alligaattorinmetsästäjän kanssa Louisianan soille.

Reittini kulkee täältä maan koilliskulmasta koko ajan etelämmäs ja keskemmälle maata. Samuli liittyy seuraani Louisianassa.

Jotta tästä kirjoituksesta ei tulisi suhteettoman pitkä, kerron nyt alkajaisiksi pelkästään ensimmäisestä matkakohteestani Pennsylvanian maaseudulla, ja palaan muihin kohteisiini lähipäivinä.

Pienenpieni Punxsutawneyn kylä Pennsylvaniassa täyttyy kerran vuodessa tuhansista turisteista, jotka haluavat osallistua Murmelipäivä-rituaaliin.

Ruutukaappaus sivulta groundhogday.org

Murmelipäivänä Phil-niminen murmeli ennustaa, tuleeko kevät aikaisin vai myöhään. 1800-luvulta peräisin olevan rituaalin ympärille on kehitelty parhaaseen amerikkalaiseen tyyliin monipäiväinen festivaali, johon liittyy hassunhauskoihin teemavaatteisiin pukeutumista ja monenlaista ohjelmaa kaikenikäisille.

Alkuperäisen uskomuksen mukaan kevään sään voi päätellä siitä, näkeekö murmeli helmikuun toisen päivän aamuna kolostaan ulos tullessaan varjonsa vai ei. Kyse oli siis sääolosuhteiden tarkkailemisesta luonnossa.

Nykyisin Murmelipäivän ylintä valtaa käyttävät silinterihattuihin ja frakkeihin pukeutuneet miehet, joille julkkismurmeli Phil kuiskaa ennustuksensa kansalle ilmoitettavaksi.

Murmelipäivä on niin suosittu, että h-hetken näkeminen vaatii käytännössä lähes kokonaisen yön valvomisen.

Se on tavallaan hyväkin, sillä Punxsutawneyn keskustassa on tasan yksi majapaikka, joka sekin on vain muutaman huoneen kokoinen B&B. Automatkan päässä on lisäksi muutamia isompia motelleja ja hotelleja, mutta niidenkin mahdollisuudet majoittaa kaupunkiin kerran vuodessa tulviva turistilauma ovat rajalliset.

Kun päätapahtuma on keskellä yötä, majapaikan saaminen ei ole mitenkään välttämätöntä. Herätä pitäisi joka tapauksessa aamukahden aikoihin.

Sitä ennen voi torkahtaa muutaman tunnin Punxsutawneyn kunnan kerhotilan lattialla, jonne pääsee iltakymmenestä alkaen muutaman dollarin maksusta.

Luin Murmelipäivään valmistautumisesta muun muassa paikallislehden blogista. Siellä kerrottiin, että kun ovet tapahtumakentälle aamukolmelta avataan, paikalla on yleensä jo satoja ihmisiä jonottamassa.

Ilmainen bussikuljetus keskustasta tapahtumapaikalle alkaa kulkea kolmelta, ja alue on suljettu tapahtuman ajaksi autoilta. Ennen kolmea jonottamaan tulevien ainoa vaihtoehto on kävellä lähes 2,5 kilometrin matka ylämäkeen.

Amerikkalaisille paljon lyhyempikin kävely on jo valtava ponnistus, joten satojen ihmisten valmius kävellä tuollainen matka ylämäkeen keskellä yötä kertoo paljon siitä, miten omistautuneita Murmelipäivän osallistujat ovat.

Phil-murmelin ennustus kuullaan kello 7.25. Ihmiset siis seisoskelevat ja odottavat murmeli-ihmettä keskellä yötä Pennsylvanian talvessa viitisen tuntia.

Jotta heillä olisi kivaa, alueella on aamukolmesta saakka festivaaliohjelmaa: musiikki- ja tanssiesityksiä, ilotulitus ja muuta mukavaa.

Suomalaisen silmissä ehkä kaikkein yllättävintä on se, että alkoholin juominen tapahtuma-alueella on kokonaan kiellettyä. Ei siinä vielä mitään, että tuhannet ihmiset haluavat seisoa yöllä viisi tuntia pakkasessa keskellä maaseutua hassuissa asuissa yhden murmelin vuoksi – kaiken huipuksi he ovat valmiita tekemään sen selvin päin!

Kun kuulin tapahtumasta, ensimmäinen ajatukseni oli, että haluaisin osallistua. Lapsena näkemäni Päiväni Murmelina -elokuvan käsittämätön festivaali ei ollutkaan elokuvakäsikirjoittajien keksintöä vaan todellinen vuotuinen juhla. Tietenkin haluaisin nähdä sen omin silmin!

Samulia puolestaan ei vaikuta harmittavan lainkaan se, ettei hän töiltään ehdi mukaan – eikä ihme. Me ihmiset olemme erilaisia. Kaikkien silmät eivät ala loistaa innostuksesta, kun toinen sanoo ”Eikö olekin sekopäisintä, mitä olet ikinä kuullut?”

Minun alkavat. Maltan tuskin odottaa Murmelipäivää!

Luotaantyöntävien motellien maa

Tässä maassa tuntuu olevan todella paljon vastenmielisiä, likaisia motelleja.

Olen yrittänyt etsiä edullista majoitusta tuleville reissuillemme, ja se on välillä todella masentavaa. Yhdessä ja samassa kaupungissa saattaa olla useita kymmeniä muutaman kympin motelleja, joilla on TripAdvisorissa toinen toistaan karmaisevammat arvostelut.

Kun yrittää selvittää, olisiko jokin niistä kelvollinen, joutuu lukemaan synkän tilityksen toisensa jälkeen.

Tyytymättömien asiakkaiden kuvauksista tulevat mieleen amerikkalaisten rikossarjojen kohtaukset, jossa poliisit tekevät rynnäkön motellihuoneeseen epäiltyä jahdatakseen tai murharyhmä kutsutaan motelliin tutkimaan ruumista.

Kauhutarinoiden seassa on lähes aina hyviäkin arvosteluja, mutta on hirveän vaikea tietää, mitä niistä pitäisi ajatella. Joskus ne ovat väärennettyjä. Joskus ne varmaankin ovat aitoja. On helppo uskoa, että sama halpa motelli voi olla hyvällä tuurilla neutraali kokemus ja huonolla tuurilla painajainen. Tuskin niiden laatu tasaista on.

Yksin matkustaessani en edes harkitse vaihtoehtoja, jotka eivät vaikuta mielestäni riittävän turvallisilta. Minulle on selvää, että maksan yksin matkustavana naisena majoituksesta mieluummin vähän enemmän siitä ilosta, että luotan sekä majapaikan että sitä ympäröivän alueen turvallisuuteen.

Samulin kanssa matkustaessani en kuitenkaan pelkää samassa määrin turvallisuuteni puolesta. Turvattomuus ei kuitenkaan ole epämääräisten majapaikkojen ainoa ongelma. Monet asiakkaat valittavat motellien likaisuudesta.

En ole siisteyden suhteen turhantarkka, mutta haluaisin olla varma siitä, etten nuku edellisen hotellivieraan lakanoissa tai kuivaa itseäni pesemättömään pyyhkeeseen. En haluaisi, että hotellin aulassa olisi virtsalätäköitä.

Olen ollut aika hämmentynyt siitä, että edullisen majoituksen löytäminen tuntuu tässä maassa – ainakin TripAdvisorin mukaan – niin usein edellyttävän nimenomaan sen riskin ottamista, että saattaa päätyä iljettävän epäsiistiin huoneeseen.

Se on minulle uutta, vaikka olen matkustellut Etelämannerta lukuun ottamatta kaikissa maanosissa ja suosinut useimmilla matkoillani edullisia majoitusvaihtoehtoja. Voin yöpyä sängyn kokoisessa komerossa tai nuhjuisessa kopissa. Huoneessani ei ole pakko olla omaa vessaa tai edes ikkunaa. En menetä hermojani, jos langaton netti ei toimi kuin aulassa, ja jos huoneeseen kantautuu paljon meteliä, käytän korvatulppia. Siedän ruman sisustuksen ja rakennuksen yleisen rähjäisyyden. Huono palvelukaan ei pilaa matkaani. Yksittäisen torakan voi aina liiskata.

Mutta haluan puhtaat lakanat. Haluan puhtaan pyyhkeen ja siivotun vessan.

En ole vielä koskaan käyttänyt Airbnbtä, mutta alan kallistua sille kannalle, että se olisi ainakin tässä maassa monilla paikkakunnilla paras edullinen majoitusvaihtoehto.

Motellisiivoajille maksetaan luokattoman huonoa palkkaa, joten ei ole ihme, jos he eivät aina tee parastaan huoneita siivotessaan. Airbnb-huoneen sen sijaan siivoaa varmaankin useimmiten asunnon omistaja, joka saa ylimääräisen huoneen vuokratulot suoraan itselleen. Hänen luulisi siksi piittaavan keskimääräistä motellisiivoojaa enemmän siitä, että asiakkaat antaisivat majapaikalleen ylistävät nettiarvostelut.

Onko teillä, lukijat, kokemusta siitä, miten tässä maassa löytäisi mahdollisimman edullisen majoituksen, jonka siisteys täyttäisi edes minimivaatimukset? Entä oletteko käyttäneet Airbnb:tä Yhdysvalloissa? Kuulisin mielelläni kokemuksianne ja vinkkejänne.

Turistina Bostonissa: JFK-museo

Olen toistaiseksi tehnyt Bostonin seudulla hyvin vähän sellaisia asioita, joita turistina tekisin.

Aluksi se oli tietoinen valinta. Halusin tuntea alusta alkaen asuvani täällä, en olevani lomamatkalla. Nyt olen kuitenkin kotiutunut jo niin hyvin, että voisin sen puolesta hyvin katsellakin nähtävyyksiä. Sitä ei vain tule kotikaupungissa helposti tehtyä.

Liityin syksyllä matkailuun intohimoisesti suhtautuville naisille suunnatun Wanderful-verkoston Bostonin-ryhmään, jonka löysin aiemmassa kirjoituksessani kuvailemastani Meetup-nettipalvelusta, kuten kaikki muutkin täkäläiset harrastukseni.

Ryhmän tyypillisintä toimintaa ovat kuukausittaiset Travel Cafe -tapahtumat, jossa matkailusta innostuneet, kansainvälisesti suuntautuneet naiset kokoontuvat milloin millekin kaupungin laidalle juttelemaan ja tutustumaan toisiinsa lasillisen tai ruokalautasellisen äärellä. Lisäksi joka toinen kuukausi kokoontuu kirjakerho.

Nyt toimintaa on kuitenkin tarkoitus laajentaa kotiseutumatkailuun. Ensimmäinen kohteemme oli JFK-museo.

Pääsimme sisään ilmaiseksi lupaamalla jakaa kokemuksiamme museosta sosiaalisessa mediassa. Ryhmässämme on paljon matkabloggaajia, -tviittaajia ja -instaajia, ja museossa arveltiin käyntimme olevan heille hyvää mainosta.

Ikoniselle presidentti Kennedylle on omistettu tässä maassa ainakin kolme museota. Täällä hänen kotikaupungissaan on Presidential Library and Museum, hänelle rakkaalla lomaseudulla Cape Codissa Hyannis Museum ja hänen murhapaikallaan Dallasissa Sixth Floor Museum.

Dallasin museo keskittyy ymmärrettävästi Kennedyn salamurhaan. Bostonin museossa keskeisellä sijalla on sen sijaan hänen elämänsä. Osa näyttelystä kertoi hänen poliittisesta urastaan ennen presidenttikautta.

Paljon painoa oli pantu vaalikampanjalle, ja näin vaalivuonna oli kiinnostavaa verrata 60-luvun alun kampanjointia nykypäivään.

Erityisesti mieleeni jäi video JFK:n ja silloisen varapresidentin, myöhemmin presidentiksikin päässeen ja Watergate-skandaalissa ryvettyneen Richard Nixonin välistä tv-vaaliväittelyä. Televisio alkoi noihin aikoihin nousta merkittäväksi poliittiseksi vaikutuskanavaksi, ja oppaamme kertoi, että sillä oli suuri merkitys Kennedyn vaalivoiton kannalta.

Nixon onnistui vakuuttamaan radiosta väittelyä kuunnelleet Kennedyä paremmin, mutta Kennedy sai puolelleen tv-katsojat. Videota katsoessa oli helppo ymmärtää miksi. Nixonilla oli surkeasti istuva puku, jonka vaalea väri soveltui huonosti vaaleaan studioon. Hänen ruumiinkielensä viesti hermostuneisuudesta, ja hän oli kieltäytynyt meikkaajan palveluista, mikä sai hänen kasvonsa kiiltämään.

Kennedyllä puolestaan oli tyylikäs, istuva tumma puku, joka erottui hienosti valkoisista lavasteista. Hän istui ja seisoi itsevarmuutta ja tilanteen hallintaa viestivissä asennoissa ja katsoi rohkeasti kameraan.

Nixonin ääni ja sanat olivat vakuuttavia, mutta se ei television aikakaudella riittänyt.

Kennedyn varsinaista presidenttikautta esittelevässä osiossa näytettiin muun muassa videoita hänen kuuluisimmista puheistaan. ”Älä kysy mitä maa voi tehdä puolestasi, vaan kysy, mitä sinä voit tehdä maasi puolesta”, Kennedy julisti juuri niin karismaattisena, kuin historialliseen hetkeen sopii.

Myös Jackie Kennedystä oli pitkä video, jossa hän esitteli tv-katsojille Valkoisen talon sisustusta. Yllätyin siitä, miten pehmeällä äänellä hän puhui.

Kennedyn huonekalut hänen virkahuoneestaan Valkoisen talosta

Salamurhasta oli vain lyhyt uutisvideo, joka toistui usealla pienellä tv-ruudulla mustaksi maalatulla seinällä. Sen jälkeen vierailijat palautettiin positiivisempiin tunnelmiin muistohuoneessa, jossa esiteltiin presidentille omistettuja katuja, puistoja, museoita ja muita kunnianosoituksia eri puolilta maailmaa.

Vierailu päättyi vaikuttavaan, avaraan saliin, josta oli upeat näkymät Bostonia ympäröiville saarelle ja kaupungin keskustaan. Huomiota herättävä lasiarkkitehtuuri oli arkkitehti I. M. Pein käsialaa, joka suunnitteli myös Louvren lasipyramidin Pariisissa.

Päivä oli ollut sateinen, mutta museovierailumme aikana aurinko oli alkanut pilkistää pilvien lomasta. Kun tulimme maisemasaliin, näimme laskevan auringon viime säteiden kimaltelevan rakennusten ikkunoissa.

Roadtrip Kaliforniaan, Las Vegasiin, Grand Canyoniin ja Utahiin

Kerroin aiemmin olleeni viime päivinä todella innoissani matkojen suunnittelusta. Yksi tärkeimmistä suunnitelmista tälle vuodelle on minun ja Samulin yhteinen road trip Yhdysvaltojen lounaisosiin.

Ajatus lähti Samulin haaveesta ajaa Los Angelesista San Fransiscoon rantaa pitkin kulkevaa Ykköstietä pitkin. Samalla reissulla hän halusi näyttää minulle Vegasin, jossa on itse jo kertaalleen käynyt.

Keksimme jo varhaisessa vaiheessa, että voisimme yhdistää matkaan myös vierailun Yosemiten kansallispuistossa. Vesiputoukset ovat suuri rakkauteni, ja Yosemitessa on muutamia upeita putouksia. Putoukset ovat hienoimmillaan toukokuussa, joka olisi muutenkin hyvä aika matkustaa Kaliforniaan.

Lisäksi Yosemite on yksi harvoista paikoista, joissa voi muutamana yönä vuodessa nähdä aivan erityisen vesiputousilmiön: kuusateenkaaren.

Kuusateenkaari syntyy täydenkuun aikaan, kun oikeaan ilmansuuntaan näkyvä suuri vesiputous virtaa niin runsaana, että vesi pisaroi sumuna ilmaan. Kuunsäteet heijastuvat sumuun ja muodostavat hopeanhohtoisen, yössä kimmeltävän sateenkaaren.

Olen nähnyt kuusateenkaaren jo kerran elämässäni Victorian putouksilla Sambiassa. Se oli yksi ikimuistoisimpia ja taianomaisimpia matkakokemuksiani. Olisi ihanaa jakaa kuusateenkaarihetki Samulin kanssa.

Ja vaikka kuusateenkaaren näkeminen ei esimerkiksi pilvisen taivaan vuoksi onnistuisikaan, Yosemite olisi joka tapauksessa upea retkikohde vain 3-4 tunnin ajomatkan päässä San Fransiscosta.

Tällainen ajattelu on minulle hyvin tyypillistä, kun suunnittelen matkoja: jos aiotun kohteen ”lähellä” (esimerkiksi kymmenen tunnin bussimatkan päässä) on toinen kiinnostava kohde, alan heti miettiä, voisinko saada sen mukaan matkaani.

Muotoilin hiljattain, että matkailumottoni on ”Kun nyt kerran tänne asti on tultu”. Kaliforian-reittimme synty kuvastaa erinomaisesti sitä, mitä motollani tarkoitan:

Jos kerran menemme San Fransiscoon, voimme yhtä hyvin käydä myös Yosemitessa. Ja jos kävisimme Vegasissa, olisi tuhlausta olla näkemättä myös Grand Canyonia ja Bryce Canyonia, jotka kummatkin ovat Vegasista vain neljän tunnin ajomatkan päässä eri suunnilla.

Death Valley ei ole toukokuussa parhaimmillaan, mutta se on niin houkuttelevasti matkan varrella Yosemitesta Vegasiin, että pakkohan meidän olisi ajaa senkin läpi ja piipahtaa parilla näköalapaikalla. Tuolla välillä kulkee kaunis vuoristomaisemareittikin.

Tällä tavalla matkoista tulee helposti aika pitkiä. Samuli joutui pyytämään tätä matkaa varten töistä jopa kahden viikon yhtäjaksoisen loman, joka täälläpäin on lähes tuntematon käsite. Poikkeuksellisen pitkä loma kuitenkin sallittiin, kun sitä kehtasi yhteisön paineista huolimatta pyytää.

Minun onnekseni Samuli ei ole innokas matkustamaan yksin, ja lomapäiviä oli meidän seurusteluamme edeltävinä Amerikan-vuosina ehtinyt kertyä jopa varastoon. Nyt niille on ollut helppo keksiä käyttöä.

Ensimmäinen loma Suomessa

Vietimme Samulin kanssa joulun Suomessa. Se oli ensimmäinen Suomen-lomani Bostoniin muuton jälkeen.

Jännitin jonkin verran sitä, miltä tuntuisi olla Helsingissä kyläilemässä. Helsinki on kuitenkin minun kaupunkini, mutta nyt minulla ei olisi siellä omaa kotia, vaan nukkuisin milloin lapsuuden huoneessani vanhempieni luona, milloin ystävien sohvalla.

Olin myös hieman huolissani siitä, että lomakalenterissamme olisi aivan liian paljon ohjelmaa. Minulla oli mahdollisuus viettää Suomessa kokonaiset kaksi viikkoa, mutta Samulin loma kestäisi vain viikon, ja tuo yhteinen viikko oli sovittu täyteen menoja jo syksyllä.

Hetkittäin muistin jopa viimekesäiset pohdintani siitä, samaistuisinko joskus vielä Helsingin Sanomien Annamari Sipilän pakinaan ulkosuomalaisen Suomen-vierailusta  ja huomaisin, että ennen niin rakkaiden ystävien tapaamisesta olisi tullut pelkkää suorittamista.

Yksi Suomen-lomamme ohjelmanumeroista oli käydä pelaamassa Room Escapea eli pakohuonepeliä ystävien kanssa suosikkipaikassamme InsideOut Escapesissa. Kuva on InsideOutin Facebook-sivulta.

Ainoastaan keskimmäinen huoli oli aiheellinen.

Sukulaisten ja ystävien kodeissa yöpyminen tuntui täysin luontevalta. En pysähtynyt missään vaiheessa tosissani pohtimaan sitä, ettei minulla enää ole Helsingissä omaa paikkaa.

En olisi edes ehtinyt pohtia sellaista, sillä ohjelmaa oli todellakin aivan liikaa. Varsinkin yhteisellä lomaviikollamme tuntui, ettemme ehtineet missään välissä nukkua kunnolla.

Yöstä toiseen kertyvä univelka kiristi pinnaani ja aiheutti turhia riitoja niinä harvoina hetkinä, kun olimme kahdestaan esimerkiksi ajaessamme kyläilypaikasta toiseen. Onneksi saimme riidat kuitenkin nopeasti sovittua – ehkä siksi, ettei pidempään riitelyyn ollut aikaa.

Tiukasta ohjelmastamme huolimatta perheen ja ystävien kanssa vietetyt hetket olivat kiireettömiä. Ehdimme pysähtyä ja olla läsnä, käydä keskusteluja niin isoista kuin pienistäkin asioista, leikkiä ja pelata sekä lasten että aikuisten kanssa.

Sipilän kuvaamasta suoritusilmiöstä en nähnyt merkkiäkään sen enempää omassani kuin Samulinkaan käytöksessä, vaikka Samuli on sentään asunut poissa Suomesta jo neljä vuotta.

Itse olin ollut poissa vasta kolme kuukautta, ja se osoittautui todella lyhyeksi ajaksi kolmekymppisen elämässä. Minusta aika tuntui pitkältä, koska minulle oli tapahtunut niin paljon. Olin opetellut elämään uudessa maassa, mennyt kihloihin, opetellut uudenlaisen työn ja matkustellut monissa uusissa paikoissa.

Useimpien ystävieni elämässä sama aika oli kuitenkin kulunut kuin hetkessä. Moni vaikutti niin kiireiseltä, ettemme välttämättä olisi saaneet tavattua toisiamme yhtään useammin, vaikka olisin asunut Suomessa.

Tuntui melkein, kuin aika Suomessa olisi pysähtynyt poissaoloni ajaksi. Selvimmin ajan kulun huomasi siitä, miten ystävien lapset olivat kasvaneet.

Ennen Samulin tuloa kävin ystäväporukalla päiväretkellä Vanhassa Porvoossa, joka on aina yhtä viehättävä matkakohde.

Loman lähestyessä loppuaan huomasin jännittäväni jonkin verran myös paluuta Bostoniin. Tuntuisiko yksinäiseltä olla taas kaukana läheisistä, joiden seurassa olin juuri viettänyt tiiviisti aikaa? Tuntuisiko Somervillen-kotimme kodilta?

Nämäkin huolet osoittautuivat turhiksi. Oli ihanaa päästä taas omaan sänkyyn. Ylisosiaalisten kahden viikon jälkeen teki hyvää olla taas välillä itsekseen. Erityisen ihanaa oli olla taas vaihteeksi Samulin kanssa kahdestaan.

Kotiinpaluu olisi varmasti tuntunut hyvin erilaiselta, jos asuisin Amerikassa yksin. Nyt kun saan elää saman katon alla rakkaani kanssa, ei ole pelkoa siitä, ettei koti tuntuisi kodilta.

Ihana energinen olo

Nyt joululomien jälkeen olen tuntenut itseni energisemmäksi kuin pitkään aikaan. Huomaan sen erityisesti siitä, että olen ollut todella innostunut matkojen suunnittelusta.

Rakastan matkojen suunnittelemista, mutta olen pystynyt nauttimaan siitä täysillä viimeksi syksyllä 2012, jolloin järjestin itselleni viiden viikon omatoimimatkan Australiaan. Sen jälkeen elämässäni tapahtui monia raskaita asioita, ja olin sen verran uuvuksissa, ettei vanha rakas harrastus enää tuntunutkaan innostavalta.

Tammikuussa 2013 kiersin Australian etelästä itärannikon kautta pohjoiseen. Kuva on Brisbanen eläintarhasta.

Viime syksynä olin onnellisempi kuin koskaan sitten lapsuuden, mutta Havaijin-matkaamme järjestäessäni näin selvästi, että matkasuunnitteluinnostukseni oli silti edelleen poissa. Sain kyllä järjestettyä meille hienon reissun, mutta en nauttinut suunnittelutyöstä yhtään niin paljon kuin olisin halunnut.

Osasin kyllä ottaa ilon irti Havaijilla olosta, vaikka en saanutkaan matkan suunnittelusta toivomaani mielihyvää. Kuvassa Punalu’u Black Sand Beach.

Muutama päivä sitten tunsin kuitenkin vanhan innostuksen palaavan. Sen jälkeen olen viettänyt joka ilta useita tunteja koneen ja opaskirjan ääressä ja tehnyt suunnitelmia.

Olen saanut takaisin sellaisen osan itsestäni, jonka pelkäsin jo menettäneeni kokonaan. Tuntuu, että olen elpymässä vaikeiden aikojen jälkeen ihmiseksi, joka haluaisin aina olla.

Energiaa on riittänyt muuhunkin kuin matkoista haaveiluun. Saimme esimerkiksi viikonloppuna pidettyä siivouspäivän, josta oli puhuttu jo pitkään, mutta jota oli aina lykätty kauemmas tulevaisuuteen.

Siistissä ja kodikkaassa kodissa on mukavaa mietiskellä, mihin kaikkialle sieltä karkaisi.

Asumme Amerikassa varmasti vielä ainakin vuoden. Se on lyhyt aika näin valtavan maan tutkimiseen, kun välillä pitäisi malttaa olla kotona elämässä arkeakin.

On hyvin mahdollista, etteivät kaikki suunnitelmani toteudu. Se ei kuitenkaan haittaa. Kiinnostavista paikoista lukeminen ja matkoista haaveileminen on nautinto ihan itsessään.

Metrolla Marylandiin

Nyt se on pakko tunnustaa: olen alkanut kerätä osavaltioita. Haluaisin käydä Amerikassa asuessani mahdollisimman monessa osavaltiossa.

Arvelinkin, että näin kävisi. Olen lapsesta saakka laskenut maita, joissa olen käynyt, ja aikuisena niin sanottu maapisteiden keräileminen muuttui intohimoiseksi. Olen käynyt 73 eri maassa, ja mietin matkoja suunnitellessani aina, miten saisin mielekkäästi mukaan mahdollisimman monta maata.

Kun aloin suunnitella muuttoa Amerikkaan, ajatus osavaltioiden laskemisesta alkoi heti houkuttaa. Haaveilin hetken jopa ottavani tavoitteeksi jokaisessa osavaltiossa käymisen, mutta tulin pian siihen tulokseen, ettei se olisi järkevää ajan- tai rahankäyttöä.

Yritin sanoa itselleni, että kävisin vain niissä osavaltioissa, joissa olisi kiinnostavaa nähtävää.

Washington DC:ssä vieraillessani sorruin kuitenkin puhtaaseen osavaltiopistekeräilyyn: Matkustin metrolla Marylandiin ihan vain saadakseni listalleni yhden osavaltion enemmän.

DC eli District of Columbia on kaikkien osavaltioiden ulkopuolella oleva pääkaupunkialue. Sen metroverkko ulottuu kahteen sitä ympäröivään osavaltioon, joissa asuu iso joukko pääkaupungissa työskenteleviä ihmisiä.

Toinen näistä osavaltioista on Virginia, jossa kävin katsomassa John F. Kennedyn hautaa ja Pentagonia. Toinen on Maryland. Etsin Rough Guide to the USA -opaskirjastani ja internetistä tietoa Marylandin nähtävyyksistä, mutta metroverkon alueella ei vaikuttanut olevan mitään kiinnostavaa nähtävää.

Lopulta päätin sallia itselleni järjettömän metroajelun, jonka ainoa olemassaolon oikeutus olisi uuden osavaltion näkemisen tuottama mielihyvä. Valitsin sattumanvaraisesti Capitol Heights -nimisen paikan, johon pääsi hotellini ohitse kulkevalla metrolinjalla.

Capitol Heights ei todellakaan ollut metromatkan arvoinen. Metroaseman vieressä ei ollut mitään muuta kuin bussipysäkkejä ja asuintaloja. Ainoat vähänkään mielenkiintoiset seikat olivat kaupungin alkukirjaimet kukkapenkissä, jossa oli masentavia kuolleita kukkia, ja aidanpätkään isoin kirjaimin kirjoitettu kaupungin nimi – jossa oli kirjoitusvirhe.

Otin selfien kyltin vieressä ja aloitin pitkän metromatkan takaisin hotellille. Tunsin itseni aika typeräksi. Vaikka olen juossut maapisteiden perässä jo vuosia, olin aina aikaisemmin onnistunut näkemään retkilläni jotain mielenkiintoista. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun retkeltä ei karttunut mukaan mitään muuta kuin piste.

Olen kuitenkin sillä tavalla sekaisin, että kun pääsin jälkikäteen värittämään Marylandin osavaltiokartastani, se tuntui niin hyvältä, että retki taisi sittenkin olla tekemisen arvoinen.

Museoähky pääkaupungissa

Pääsin joulukuun alussa näkemään ensimmäistä kertaa uuden kotimaani pääkaupungin.

Minut oli kutsuttu panelistiksi amerikkalaisten koulutustoimittajien yhdistyksen järjestämään konferenssiin. Kirjoitin aikoinaan STT:ssä koulutusaiheista ennen kuin ylenin esimieheksi, ja täkäläinen yhdistys oli saanut minun yhteystietoni etsiessään suomalaista koulutusjournalistia.

Yhteydenotto yhdistyksen varapuheenjohtajalta tuli syyskuussa sattumalta juuri samana päivänä, jona muutin Helsingistä Bostoniin. Hän oli suunnitellut kutsuvansa minut puhujaksi jo ennen kuin tiesi minun olevan muuttamassa tänne. Viesti tuntui hienolta alulta uudelle elämälleni.

Sain myytyä Wahington DC:hen liittyviä lehtijuttuja, ja matkustin kaupunkiin kuudeksi yöksi. Yksi jutuista käsitteli matkailua, joten iso osa sen viikon työstäni oli nähtävyyksien kiertelyä.

DC tunnetaan museoistaan, joita on aivan valtavasti. Lisäksi monet niistä ovat erittäin laajoja. Se teki vierailustani samalla kertaa kiinnostavan että hyvin uuvuttavan.

 

Ei ollut mitenkään mahdollista nähdä kaikkia museoita tai edes kaikkia kokoelmia niistä museoista, joissa päätin käydä. Yksittäiset kokoelmatkin olivat usein niin monipuolisia, että jouduin hyppäämään osan teksteistä yli.

Minun mielenlaadullani sellainen on raskasta. Minulle tuottaa mielihyvää tehdä asiat kokonaan: lukea kirja alusta loppuun, katsoa televisiosarjan kaikki jaksot, lukea bloggaajan jokainen kirjoitus. Facebookissakin haluaisin nähdä kaikki kavereitteni päivitykset aikajärjestyksessä, jotta voisin lukea ne järjestelmällisesti läpi.

Toivoin monta kertaa, että museot olisivat olleet suppeampia.

Siitä huolimatta niissä kiertely oli antoisaa. Muutaman kuukauden Amerikan-elämän jälkeen olin juuri oikeanlaisessa mielentilassa palauttaakseeni mieleeni tämän maan historiaa.

Franklin Rooseveltin koira Fala on ikuistettu hänen kanssaan patsaaseen.

 

Museoiden lisäksi tutustuin kaupungin lukuisiin muistomerkkeihin. Kävin myös katsomassa John F. Kennedyn hautaa Virginian osavaltiossa, joka on ihan DC:n naapurissa ja jonne pääsee kaupungista metrolla.

Virginiassa sijaitsee myös armeijan päämaja Pentagon. Mutterinmuotoinen valtava rakennus olisi vaikuttavimmillaan ilmasta nähtynä; läheltä katsottuna se näyttää ihan tavalliselta talolta.

Olin lukenut etukäteen nettikeskusteluista, että yksi parhaista paikoista napata mutterista kuva olisi lähettyvillä olevan Sheraton Pentagon City -hotellin ylimmästä kerroksesta, joten suuntasin sinne. Kävelin hotellin aulaan asiakkaan näköisenä ja matkustin hissillä ylimpään kerrokseen.

Päädyin juhlasaliin, jota henkilökunta oli juuri koristelemassa. Ketään ei haitannut, että seisoin hetken ikkunan ääressä ottamassa kuvia.

DC:n-vierailuni oli antoisa, mutta olen harvoin ollut yhtä helpottunut matkan päättymisestä kuin tällä kertaa. Nähtävyyksien ahnehtiminen, työnteko ja konferenssi olivat imeneet minusta kaikki mehut.

Sain kuitenkin tehtyä kaiken mitä halusin. Palaisin mielelläni DC:hen vielä, mutta jos siihen ei tule sopivaa tilaisuutta, ei tarvitse harmitella, että jotain olennaista olisi mennyt sivu suun.

Uusivuosi Chicagossa

Onnellista uutta vuotta kaikille blogin lukijoille!

Meidän vuotemme vaihtui Chicagossa, jossa toivoimme pääsevämme kokemaan New Yorkin tyylistä uudenvuodentunnelmaa vähemmässä tungoksessa.

Uudenvuodenyön osalta se onnistuikin. Vaikka saavuimme keskustaan vain varttia ennen vuoden vaihtumista, saimme hyvän paikan, josta näimme sekä uudenvuodentähden kohoamisen että osan ilotulituksesta.

Muina päivinä väenpaljous kuitenkin haittasi lomailua. Ehdimme jonottaa näköalatorni Willis Toweriin puolisen tuntia ennen kuin kuulimme, että edessämme oli jonoa vielä 2,5 tunniksi. Lähdimme suosiolla pois, vaikka olisikin ollut hienoa käydä pilvenpiirtäjässä, joka valmistuessaan oli maailman korkein rakennus.

Saman päivän iltana yritimme mennä toiseen pilvenpiirtäjään John Hancock Centeriin, josta Willis Towerin lailla on näköala neljään osavaltioon. Hämmästyimme, kun jonoa ei näkynyt lainkaan. Tiskillä kuitenkin kuulimme, että vaikka ylös torniin olisi päässyt noin 20 minuutin jonotuksen jälkeen, alaspäin kulkevaa hissiä olisi pitänyt odottaa 1,5 tuntia.

Muut nähtävyydet eivät olleet aivan yhtä tukossa kuin pilvenpiirtäjät, joissa hissimatkat muodostavat pahan pullonkaulan. Chicagon kuuluun taidemuseoon Art Institute Chicagoon pääsimme alle tunnin jonottamisella. Sisälläkään tungos ei ollut täysin sietämätön, vaikka väkeä paljon olikin.

Pinkit leidit ja heidän valkoiset sylikoiransa Art Institute of Chicagossa.

Kokonaisuudessaan Chicago oli mielestäni hyvä valinta uudenvuodenkohteeksi.

Vaikka tungosta olikin harmillisen paljon, monessa muussa Yhdysvaltojen kaupunkilomakohteessa sitä olisi varmastikin ollut vähintään yhtä runsaasti. Useimmilla amerikkalaisilla on niin vähän lomia, että viikonlopun yhteyteen osunut uudenvuodenaaton arkipyhä oli kullan arvoinen, ja pitkästä viikonlopusta täytyi ottaa kaikki irti.

Uudenvuodenpäivänä lähes kaikki paikat ovat suljettuja, mutta Chicagossa se ei hirveästi haitannut, sillä iso osa kaupungin viehätyksestä on ympäriinsä kuljeskelemisessa ja jännittävien rakennusten ihailemisessa ulkoapäin.

Tähden nostaminen pilvenpiirtäjään väkijoukon laskiessa ääneen sekunteja vuoden vaihtumiseen toimi hyvin tunnelman nostattajana, ja ilotulitus oli upea. Oli mahtavaa voida vain kävellä paikalle hieman ennen vuoden vaihtumista ja päästä juhlien keskiöön sen sijaan, että olisi joutunut värjöttelemään kylmässä 13 tuntia kuten Times Squarella.

Tungos jäi varmastikin pieneksi siksi, että monelle oli epäselvää, kannattaisiko keskustaan lähteä. Chicagon uudenvuodenjuhlien oli alun perin määrä olla ilmaiset New Yorkin tapaan, mutta myöhemmin niihin päätettiinkin myydä kalliita lippuja.

Moni pettyi, kun paljon rummutettu keskustan ilmaiskonsertti muuttuikin 150 dollarin lipun vaativaksi tapahtumaksi. Tapahtuman järjestäjät eivät kertoneet julkisuuteen, kuinka hyvin tähden nousemisen tai ilotulituksen näkisi muualta kuin lipun ostaneille varatulta konserttialueelta. Tämän vuoksi tapahtuma sai negatiivista julkisuutta, joka varmasti vaikutti ihmisten haluun tulla paikalle.

Lippuja oli myynnissä vielä uudenvuodenaattona, mikä kertonee siitä, ettei niiden menekki vastannut järjestäjien toiveita. Se ei ole mikään ihme. Chicagossa on talvella hyytävän kylmä, ja juhlapaikka oli joen varrella yhdessä Tuulisen kaupungin pahimmin tuulisista paikoista.

Tunnetunkaan artistin ei varmasti ole helppo saada ihmisiä maksamaan 150 dollaria päästäkseen ulkoilmakonserttiin niissä olosuhteissa.

Odotan mielenkiinnolla, jääkö Chicagon yritys nousta tunnetuksi uudenvuodenkaupungiksi tähän yhteen kertaan, vai jaksavatko tämänvuotisten juhlien järjestäjät kehittää konseptiaan edelleen ja kehittää Chicagosta yhtä amerikkalaisen uudenvuodenmatkailun ykköskohteista.