Hillary Clintonin vaalivalvojaisissa

Missä olit, kun Donald Trump voitti presidentinvaalit? Minä olin siellä, missä järkytys, epäusko ja suru tuntuivat kaikkein syvimmin: Hillary Clintonin ”voitonjuhlissa”.

Olin ensisijaisesti yrittänyt päästä Trumpin juhliin. Toisin kuin monet suomessa, pidin vaali-illan lähestyessä kummankin pääehdokkaan voittoa mahdollisena. Laskin, että Trumpin juhlat olisivat uutisarvoisemmat lopputuloksesta riippumatta: Mikäli hän voittaisi, altavastaajan asema tekisi voitosta erityisen merkittävän. Jos hän häviäisi, maailma odottaisi henkeään pidättäen, nielisikö epätyypillinen ehdokas tappionsa vai kiistäisikö hän vaalituloksen.

Eräs merkittävä republikaanivaikuttaja oli hövelisti lupaillut kutsua minut Trumpin juhliin, mutta lopulta kävi ilmi, ettei asia ollut hänen vallassaan. Muutenkin tie nousi pystyyn joka suunnalta. Trump ei vaikuttanut uskovan omiin mahdollisuuksiinsa eikä järjestänyt suureellisia juhlia, joita häneltä olisi voinut odottaa.

Clintonin gaala oli sitäkin mittavampi. Lehdistökorttia en onnistunut sinnekään saamaan, mutta rivikannattajien lippuja oli jaossa niin paljon, että sellainen heltisi minullekin.

Kun saavuin paikalle iltapäivällä, edelläni jonossa oli jo satoja ellei tuhansia ihmisiä. Ovet eivät olleet vielä auenneet, ja luvassa oli pitkä odotus. Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Kaksi naista oli matkustanut satoja kilometrejä Atlantasta New Yorkiin todistamaan historiallista hetkeä. Päästäkseen juhliin he olivat palkanneet kuriirin seisomaan jonossa New Yorkissa, kun kannattajien lippuja jaettiin. He eivät voineet uskoa onneaan, kun he todellakin saivat liput.

”Nyt on naisen aika”, toinen heistä hehkutti.

Epäuskoinen riemu vaihtui kuitenkin pian pettymykseen ja turhautumiseen – vaikka ääntenlaskenta ei ollut vielä edes alkanut.

Juhliin oli jaettu niin paljon kutsuja, etteivät kaikki paikalle saapuneet mahtuneet sisään lasikattoiseen Javits Centeriin. Päädyin ryhmään, joka ohjattiin kongressikeskuksen ulkopuolelle aidatulle alueelle. Kukaan ei selittänyt meille mitään. Pitkään oli epäselvää, olisiko meillä vielä mahdollisuus päästä sisään vai värjöttelisimmekö koko illan pihalla.

Moni oli raivoissaan. Yksi muisteli nähneensä kutsussa maininnan, että juhlavieraiden tulisi varautua siihen, etteivät kaikki kenties mahtuisi sisätiloihin. Suurimmalle osalle tilanne tuli kuitenkin täytenä yllätyksenä.

Hytisin housupuvussani. Olin pukeutunut edustamaan sisätiloissa enkä viettämään tuntikausia Hudson-joen pientareella kostean hyytävässä tuulessa.

Kun ääntenlaskenta alkoi, väki rauhoittui vähän. Pihajuhlissamme oli jättinäyttö, josta pystyimme seuraamaan television vaalilähetystä. Siellä oli myös lava, joka tuntui lupailevan, että meillekin järjestettäisiin ohjelmaa. Kenties jopa Clinton itse tulisi illan päätteeksi meitä tervehtimään.

Pian ulos jäämisen pettymys haihtui kokonaan, kun alustavien vaalitulosten aiheuttama ahdistus valtasi Clintonin kannattajien mielen.

Ääntenlaskenta eteni piinallisen hitaasti. Clintonin voiton todennäköisyys pieneni pienenemistään ja kannattajien epätoivo syveni syvenemistään.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että suurin osa ihmisistä ympärilläni oli luovuttanut.

Vaikka vaali-illasta on jo vuosi, minun on edelleen vaikea pukea sanoiksi tunnelmaa, joka pihakarsinassamme silloin vallitsi. En ole milloinkaan kokenut mitään vastaavaa. Kaikista elämäni varrelle osuneista jaetun surun hetkistä lähimmäs tuota iltaa pääsee tunnelma Suomessa silloin, kun Estonia upposi.

Kaikista tuntemistani sanoista tuota hetkeä tuntuu kuvaavan parhaiten maansuru.

Toisin kuin Estonian uppoaminen, Donald Trumpin voitto ei kuitenkaan ollut kansaa yhdistävä yhteinen tragedia. Päinvastoin.

Tiesin, että karsinamme ulkopuolella oli miljoonia ihmisiä, jotka riemuitsivat ehdokkaansa voitosta.

Niin tarttuvaa kuin maansuru onkin, minun oli äkkiä ravistettava se harteiltani. Velvollisuuteni oli kertoa lukijoilleni myös tarinan toinen puoli. Ääntenlaskenta jatkui yhä, ja jos pitäisin kiirettä, ehtisin nähdä vaalituloksen lopullisen ratkeamisen Trumpin kannattajien parissa.

Lähdin kiireesti kohti Manhattanin keskustaa ja aloin etsiä neulaa heinäsuovasta: Trumpin julkikannattajia ääriliberaalista New Yorkista.

Kuljin Time Squaren ohi mutta näin heti, ettei Trump ollut sinne kerääntyneiden suosiossa. Aika oli käymässä vähiin ja yritin epätoivoisesti keksiä, mihin menisin, jos olisin Trumpin kannattaja.

Harhaillessani keskustan kaduilla huomasin pienen ihmisjoukon seuraavan vaalivalvojaisia isoista televisioruuduista, jotka oli sijoitettu pilvenpiirtäjän alimpaan kerrokseen ja suunnattu kohti kadulla kulkijoita. Katson kännykkäkartasta, mikä rakennus oli kyseessä, ja huomasin voittaneeni juuri jättipotin: pilvenpiirtäjä oli konservatiivisen Fox-uutiskanavan pääkonttori! Sen pihaan kerääntyneet ihmiset olivat aivan varmasti Trumpin kannattajia.

Aloin haastatella Foxin pihaan kerääntyneitä. Eräs haastateltavani kertoi viettäneensä vaalivalvojaisia aluksi kotonaan mutta halunneensa tulla kadulle juhlimaan huomatessaan, että Trump tosiaankin voittaisi. Moni näytti tehneen samoin. Ihmisjoukko ympärilläni kasvoi kaiken aikaa.

Kun Trumpin voitto julistettiin ja hän piti voitonpuheensa, pääsin kuvailemaan tilanteen lukijoilleni niiden amerikkalaisten näkökulmasta, joiden oli vaikea pidätellä riemuaan.

Yö oli jo vaihtunut varhaiseen aamuun, kun lähdin Foxin pihasta etsimään ruokaa ja lämpöä. Olin tehnyt töitä taukoamatta iltapäivästä lähtien syömättä, juomatta ja kaiken aikaa palellen. Adrenaliini on tällaisissa tilanteissa yleensä toimittajan paras ystävä, mutta Clintonin juhlissa minut ympäröinyt maansuru tuntui imeneen minusta kaiken adrenaliinin, ja tunsin kaikkialla mielessäni ja ruumiissani, miten lopen uupunut olin.

Työpäiväni ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Etsiydyin lähimpään ympäri vuorokauden palvelevaan deliin ja aloin kirjoittaa tuoreista uutisista analyysiä.

Kun viimein kävelin majapaikkaani, oli jo aamu, ja New York ympärilläni heräili Trumpin aikakauden ensimmäiseen päivään.

Advertisement

Demokraattien puoluekokouksessa

Demokraattien puoluekokouksessa tunnelma oli täysin erilainen kuin republikaanien kokouksessa.

Kokouksen perusrakenne oli täysin samanlainen: valitsijamiehet ja muu puolueväki kokoontuivat neljänä peräkkäisenä iltana parhaaseen katseluaikaan useaksi tunniksi isolle urheiluareenalle kuuntelemaan puheita, joiden tarkoitus oli saada amerikkalaiset äänestämään puolueen presidenttiehdokasta.

Vaikuttamisen keinot olivat kuitenkin toistensa ääripäät.

Republikaanit keskittyivät siihen, mikä kaikki tässä maassa ja maailmassa on vialla, uhkaavaa ja pelottavaa. Ehdokkaansa hyvistä ominaisuuksista heillä oli hyvin vähän sanottavaa. Trumpia kehuivat lähinnä hänen vaimonsa ja lapsensa.

Demokraattien kokouksessa oman puolueen ehdokasta ylistettiin senkin edestä. Viesti äänestäjille oli toiveikas: maassamme on edelleen todella paljon hyvää, ja meidän puolueemme ja ehdokkaamme voi tehdä asioista vieläkin parempia.

Osa valitsijamiehistä pukeutuu humoristisiin, isänmaallisiin, osavaltioylpeyttä korostaviin tai kantaaottaviin asuihin. Aasi on demokraattipuolueen symboli.

Kokousten erot kiteytyvät hyvin siihen, minkälainen musiikki oli valittu juhlistamaan ehdokkaan valitsemisen hetkeä.

Kun Trump sai ehdokkuuteen tarvittavat äänet kasaan, kaiuttimista alkoi soida New York, New York. Kappaleen tarinassa päähenkilö valmistautuu heittäytymään haasteisiin yksin ja itsenäisenä eikä tarvitse kenenkään apua. Hän aikoo selviytyä kaikista edessä olevista vastoinkäymisistä ja siten osoittaa, että selviytyy mistä hyvänsä.

Clintonin ehdokkuuden varmistuttua demokraatit tunnelmoivat yhdessä Happy-kappaleen tahdissa. Iloa pulppuavissa sanoituksissa ei ole varsinaista tarinaa, mutta niissä kaikki kutsutaan mukaan taputtamaan ja ilmaisemaan yhdessä riemuaan.

Toisin kuin republikaanit, demokraatit olivat saaneet ehdokkaansa tueksi runsain mitoin koko maailman tuntemia ihmisiä. Lavalla nähtiin sekä huippuluokan poliitikkoja että supersuosittuja artisteja.

Kokouksen ehdottomat kohokohdat olivat Barack ja Michelle Obaman, Bernie Sandersin, Bill Clintonin ja tietystikin Hillary Clintonin puheet. Sekä molemmat Obamat että molemmat Clintonit ovat valovoimaisia puhujia, ja oli ikimuistoista saada olla paikalla kokoussalissa kuulemassa heidän puheitaan.

Puheiden seassa kuultiin musiikkiesityksiä. Clintonille olivat saapuneet ilmaisemaan tukeaan muun muassa Alicia Keys, Demi Lovato, Boys 2 Men, Lenny Kravitz, Andra Day, Carole King ja Katy Perry. Ensimmäisenä kokouspäivänä Paul Simon yhdisti esivaalikamppailun jakamia demokraatteja esittämällä hänen ja Art Garfunkelin kappaleen Bridge Over Troubled Water.

Valitsijamiehet saivat myös lipun Lenny Kravitzin ja Lady Gagan konserttiin, joka järjestettiin joen toisella puolella New Jerseyn osavaltiossa Camdenissä Clintonin tukemiseksi.

Oma kokemukseni kokouksista oli tavallaan hyvin samanlainen ja tavallaan hyvin erilainen.

Työni oli samanlaista, ja jälkimmäisessä kokouksessa työskentelyä helpotti se, että tiesin paljon paremmin, mitä oli odotettavissa. Samaan aikaan asioita vaikeutti kuitenkin se, että univelkaa oli ehtinyt kertyä pidemmältä ajalta.

Kumpaakin kokouskokemusta määrittelivät olennaisesti myös ihmiset joihin tutustuin. Demokraattien kokouksessa sain uuden ystävän Airbnb-majoituksestani, jossa yöpyi samaan aikaan useita ihmisiä. Siellä tutustuin suunnilleen itseni ikäiseen floridalaiseen Jesikaan, joka oli kokouksessa vapaaehtoistyössä.

Jesika oli alun perin pyrkinyt valitsijamieheksi mutta vaalit hävittyään tarjoutunut vapaaehtoiseksi, jotta pääsisi silti kokoukseen. Hän tunsi osan Floridan valitsijamiehistä, ja hänen kauttaan minäkin pääsin tutustumaan muutamaan heistä.

Jesikan kanssa oli tosi mukavaa jutella sekä politiikasta että kaikenlaisesta muustakin. Hänen kontaktiensa kautta pääsin myös yksiin valitsijamiesjuhliin ja sain järjestettyä itselleni lipun Lady Gagan ja Lenny Kravitzin Clinton-tukikonserttiin.

Lady Gaga esiintyi Clinton-tukikonsertissa hyvin erityylisesti kuin omilla kiertueillaan. Näyttävän lavashown sijasta nähtiin intiimi esitys, jossa Gaga soitti kitaraa ja pianoa ja lauloi oman tuotantonsa sijasta vanhoja, tunnettuja kappaleita kuten La Vie en Rosen.

Cleveland ja Philadelphia tarjosivat kokouksille varsin erilaiset puitteet.

Clevelandia ei pidetä erityisen kiinnostavana matkailukohteena, mutta minusta kaupunki oli viehättävä. Se oli myös kätevän pieni ja kompakti, ja kokouspaikkana toiminut urheiluareena oli aivan kaupungin keskustassa.

Philadelphia sen sijaan on amerikkalaisten matkailijoiden suosiossa, koska siellä on historiallisia rakennuksia, mikä tällä ”uudella” mantereella on paljon harvinaisempaa kuin Euroopassa. Kaupungin historiallinen keskusta oli minustakin viehättävä. Aivan erityisesti pidin kaupungissa Reading Terminal Market -kauppahallista, jossa 1800-luvulta alkaen toimineesta Bassett-jäätelökioskista tuli yksi lempijäätelökioskeistani koko maassa.

Philadelphia on kuitenkin huomattavasti isompi kaupunki kuin Cleveland, ja kokouspaikalle pääseminen oli siellä selvästi hankalampaa.

Kokous näkyi kummankin kaupungin kaduilla moninaisin mielenilmauksin. Tämä mielenosoittaja toivoo Bill Clintonin pääsevän presidentin puolisoksi.

Kokonaisuutena kummastakin kokouksesta jäi päällimmäisenä mieleen kiitollisuus siitä, että sain olla paikalla. Sain kokea lukuisia ikimuistoisia hetkiä ja opin paljon lisää tämän maan politiikasta.