Kuka saa olla kaksikielinen?

Teini-ikäisenä väittelin ystäväni kanssa kiihkeästi siitä, millä perusteella ihmisellä on oikeus kutsua itseään kaksikieliseksi.

Olin tuolloin asunut koko elämäni Suomessa yksikielisen perheeni kanssa. Kuten monet ikätoverini, vietin kuitenkin suuren osan vapaa-ajastani amerikkalaisia tv-sarjoja ja elokuvia katsellen ja amerikkalaista musiikkia kuunnellen. Lisäksi luin usein englanninkielisiä kirjoja.

Ajattelin suuren osan ajasta englanniksi. Halusin tehdä niin, koska se sai elämän tuntumaan hohdokkaammalta ja vähemmän arkiselta. Olin tehnyt niin jo vuosia ja se kävi minulta täysin luontevasti.

Pidin itseäni kaksikielisenä.

Ystäväni ei moista hyväksynyt. Hänen mielestään kaksikielisiä olivat vain lapsena rinnakkain kaksi kieltä oppineet ja ehkä mahdollisesti pitkään ulkomailla asuneet.

Käsitin hänen syyttävän minua aiheettomasta itseni kehumisesta. Ja sehän on tunnetusti synti, jota me suomalaiset emme katso hyvällä.

Aavistelin, että ystäväni ei ollut yksin mielipiteensä kanssa 1990-luvun Suomessa. Jatkoin kaksikielisen identiteettini vaalimista salassa, enkä koskaan enää maininnut siitä ääneen kenellekään.

Täällä Amerikassa kaikki on toisin.

Täällä kutsun estoitta itseäni kolmikieliseksi, ja sekin on turhaa suomalaista vaatimattomuutta. Amerikkalaiset ymmärtävät monikielisyyden sen verran laajasti, että viisikielinen olisi oikeammin sanottu.

Amerikkalaisten monikielisyyden käsitteestä kertoo paljon eräällä täkäläisellä nettikeskustelupalstalla näkemäni kysymys: ”Kuinka sanotaan espanjaksi, että olen kolmikielinen ja espanja on kolmas kieleni?” Suomalainen ajattelisi, että jos tuota joutuu kysymään, ei tarvitse koko lausetta.

Pohdimme Samulin kanssa suomalaisuuksissamme ihan vakavissamme, voisinko mennä espanjankielisille tarkoitettuun lukupiiriin. Kun hankin lukupiirin tämän kuun kirjan ja näin sen sivumäärän, tulin kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että espanjankielistä teeskenteleviä tuskin tulee ryhmän tapaamisiin ongelmaksi asti.

Tuntuu todella hyvältä kuvata kieli-identiteettini ääneen sellaisena, kuin sen itse koen. Vielä hienommalta tuntuu kuitenkin se, että täällä minun on mahdollista elää aidosti kolmikielistä elämää eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Kahden viime viikon aikana olen käynyt luovan kirjoittamisen ryhmässä, kahdessa improvisaatioteatteriryhmässä ja lukupiirissä. Olen kirjoittanut englanniksi novelliluonnoksen ja näytellyt improvisoituja kohtauksia. Olen kaikkien muiden kiireitteni ohessa lukenut espanjaksi 600-sivuisen romaanin ja käynyt siitä kaksituntisen keskustelun, jossa äänessä oli vuoron perään ihmisiä Latinalaisen Amerikan kaikilta laidoilta.

Kaikki tuntui yhtä luontevalta ja helpolta kuin samojen asioiden tekeminen suomeksi. Se on minulle monikielisen identiteetin ydin.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Minun maailmani on aina rakentunut sanoista. Kysymys kielestä ja identiteetistä tuntuisi varmaankin toisenlaiselta, jos sattuisin kuulumaan niihin ihmisiin, joiden maailma rakentuu vahvimmin vaikkapa kuvista tai musiikista.

Toisin kuin jos olisin saanut monikielisyyden syntymälahjana, kaikki sanat minun sanoista rakentuvan maailmani ytimessä ovat suomea.

Rakastan sitä, että tässä maassa puhutaan juuri niitä kahta kieltä, jotka koen äidinkieleni lisäksi omikseni.

Vähintään yhtä paljon rakastan kuitenkin sitä, että illalla kotona voin puhua rakkaalleni kieltä, jota olen osannut niin kauan kuin muistan ja joka kutsun sieluni syvimmäksi kieleksi.

Minulle juuri se tekee tästä unelmieni kolmikielisen elämän.

Advertisement

Romanttinen verikuu

Punaisena hehkuva verikuu pimeällä taivaalla, valkoinen hiekka jalkojen alla ja juuri työmatkalta palanneen rakkaan käsivarret hartioitteni ympärillä tekivät eilisillasta ikimuistoisen.

Olin todella pahoillani kuullessani, että suurin osa Suomesta oli viime yönä pilvinen ja että monet kuunpimennystä katsomaan heränneet saivat palkakseen vain pettymyksen. Me Bostonissa asuvat olimme onnekkaampia: taivas oli pilvetön ja pimennyksen ajankohtakin oli miellyttävästi iltakymmeneltä aamuviiden sijaan.

Minulle ja Samulille ajankohta ei silti ollut paras mahdollinen, sillä Samuli palasi työmatkalta Euroopasta vain paria tuntia ennen pimennystä ja oli tietystikin aivan poikki. Olin ajatellut, että katsoisimme siksi kuuta vain takapihaltamme.

Samuli halusi kuitenkin tehdä illasta erityisen ja vei väsymyksestään huolimatta minut kauniille hiekkarannalle, jossa valoja oli paljon vähemmän kuin kotimme ympärillä. Ehdimme sinne juuri sopivasti sillä hetkellä, kun kuu meni kokonaan peittoon ja hehkui voimakkaimmin punaisena.

Oli ihanaa olla taas yhdessä, kun olimme juuri joutuneet viikoksi eroon toisistamme vain kymmenen päivää sen jälkeen, kun vihdoin pääsimme asumaan samalle mantereelle. Kuu oli upea, tähtitaivas kaunis ja hiekka pehmeää.

Koska kyse ei ole sadusta vaan oikeasta elämästä, kerrottakoon myös, että rannalla oli kylmä, että kuun kuvaaminen ilman kolmijalkaa koetteli kärsivällisyyttä ja kipeytti niskan, että melkein palellutin Samulin käyttäessäni hänen huiviaan kolmijalan korvikkeena ja että kaiken huipuksi hukkasin auton avaimet hiekkaan.

Haluaisin todella tietää, mitä kameralaukkuni suunnittelija on ajatellut sijoittaessaan vetoketjullisen ulkotaskun taakse avoimen ”taskun”, jossa ei ole lainkaan pohjaa. Vetoketjutasku tuntui avaimille turvallisimmalta mahdollisimmalta paikalta kunnes huomasin, että sen takana vaali salakavala valetasku, johon olin tietenkin onnistunut pimeällä rannalla avaimet pudottamaan.

Onneksi emme olleet liikkuneet, ja Samuli onnistui kännykän taskulampun avulla löytämään avaimet, jotka olivat jo lähes kokonaan hiekan peitossa.

On kuitenkin jokaisen omassa vallassa, mistä yksityiskohdista muistonsa rakentaa. Kun muistelen eilisiltaa myöhemmin, aion unohtaa palelemisen, niskakivun ja huolen avaimista. Tiedän Samulin tekevän samoin, ja se on yksi niistä lukemattomista asioista, joita hänessä rakastan.

Näin voimme luoda yhdessä ihanan muiston, jossa rakastavaiset istuvat hohtavalla hiekalla ja katselevat harvinaista verenpunaista kuuta.

Raamatulliset murot

Matkustellessani yritän aina päästä käymään kohdemaani ruokakaupoissa. On hauskaa verrata vieraan maan kauppojen valikoimia suomalaiskauppojen hyllyjen tuttuun sisältöön ja huomata pieniä ja isompia eroavaisuuksia.

Nyt kun asun uudessa maassa, pääsen tietenkin tutkimaan ruokakauppojen valikoimia paljon huolellisemmin kuin lomamatkoilla. Taannoin kävin läpi ison lähikauppamme murohyllyn ja yritin löytää jotain mahdollisimman eksoottista mutta silti terveellistä kokeiltavaksi.

Tuttujen monikansallisten tuotteiden joukossa oli kuin olikin paketti, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Kiinnitin aluksi huomiota vain siihen, että murot vaikuttivat poikkeuksellisen terveellisiltä. Sokerihuurteiden ja hunajaimeytysten sijasta niihin oli lisätty linssejä, papuja ja spelttiä.

Kotona aloin katsoa pakettia tarkemmin ja ällistyin.

Murojen markkinointi perustui täysin ja kokonaan Raamattuun.

Murojen nimi on Ezekiel 4:9 eli Hesekielin kirjan neljännen luvun yhdeksäs jae. Nimen alla mainostetaan ”Aivan kuten Pyhissä kirjoituksissa kuvataan” ja sen alla on siteerattu kyseistä jaetta.

Uusimmassa suomenkielisessä Raamatussa sitaatti kuuluu näin: ”Ota vehnää, ohraa, papuja, linssejä, hirssiä ja vaivaisvehnää, pane ne samaan astiaan ja leivo niistä itsellesi leipää.”

En keksinyt itse ilmausta Raamatulliset murot. Luin sen paketin kyljestä.

Ehkä kaikkein kummallisinta on, että mikäli vaivautuu edes avaamaan Raamatun, mainoksen koko idea häviää silmänräpäyksessä.

Hesekielin kirjan neljännessä luvussa kuvaillaan piiritetyn Jerusalemin ahdinkoa. Yhdeksännessä jakeessa luetelluista aineksista leivottu leipä paistetaan ihmislannalla ja se on ainoa sallittu ravinto kolmenkymmenenyhdeksän päivän ajan, jotka ihmisen on määrä maata kyljelleen köytettynä sovittamassa Israelin kansan syntejä.

Juuri tuolla mielikuvalla kannattaa myydä elintarvikkeita nykyaikaiselle valikoivalle kuluttajalle.

Makutesti osoitti, että Raamatulliset Murot eivät olleet hyviä – mutta eivät pahojakaan. Kaiken amerikkalaisen imelyyden keskellä niiden suolainen, maanläheinen maku oli miellyttävää vaihtelua.

Maun puolesta voisin kenties jopa ostaa niitä uudestaan. Niitä valmistavan yrityksen arvomaailma tuntuu minusta kuitenkin sen verran vastenmieliseltä, etten taida haluta tukea sitä ostoksillani yhtään enempää.

Montako palomiestä tarvitaan hoitamaan pintanaarmu?

Jos on kaatuakseen naamalleen lenkkipolulla ja naarmuttaakseen kasvonsa, totta kai se tapahtuu sunnuntai-iltana, kun on juuri jäänyt ensimmäistä kertaa yksin kotiin uudessa maassa ja lääkäriasemat ovat kiinni.

Samuli oli juuri lähtenyt työmatkalle ja olin aivan ihanalla juoksulenkillä kuvankauniilla reitillä. Ilta-aurinko hehkui järven pinnassa ja kimalteli kaksikerroksisten puutalojen viehättävissä julkisivuissa.

Täällä on helppo löytää kauniita juoksureittejä. Maasto ei vain ole ihan samanlaista, kuin mihin olen Helsingissä tottunut.  Lukemattomat lenkkitossuparit ovat monin paikoin kuluttaneet poluilta kaiken hiekan pois ja paljastaneet isoja puunjuuria, jotka vaanivat varomatonta kulkijaa.

Kauniin jokimaiseman ihaileminen on vaarallista, kun polulla vaanii tällaisia juuria.

Yritin varoa juuria, mutta loppulenkistä aloin väsyä ja keskittymiseni herpaantui hetkeksi. Ennen kuin ehdin tajuta, mitä tapahtui, iskin polkuun ensin molemmat polveni ja hetkeä myöhemmin kasvoni.

Kömmin pystyyn suu täynnä multaa ja totesin nopeasti, että pystyisin ongelmitta jatkamaan kotimatkaa kävellen. Suurin huoleni olivat siis naarmut kasvoissani.

Eksyin vain kerran, pääsin kohtalaisessa ajassa kotiin ja aloin tutkia vahinkoja. Iho oli raapiintunut pois aika isolta alueelta nenäni liepeiltä, mutta missään kohtaa ei onneksi ollut syviä haavoja. En kuitenkaan saanut haavoista pois kaikkea multaa, vaikka suihkutin vettä kasvoihini niin kovalla paineella kuin suihkusta lähti,

Mitä tässä maassa kuuluu tehdä sellaisessa tilanteessa?

Ensiksi tein sen, mitä olisin tehnyt Suomessa: Soitin Helsingin terveysneuvontanumeroon. Terveydenhoitaja varmisti, että jäykkäkouristusrokotukseni on voimassa. Hän ei kuitenkaan pystynyt puhelimessa arvioimaan, kannattaisiko haavat käydä puhdistuttamassa ensiavussa.

Emmin hetken ja tein sitten päätöksen: Soittaisin hätänumeroon.

Minua hävetti vaivata hätäkeskusta niin pienellä asialla, mutta en tiennyt, mitä muutakaan tehdä. Pelkäsin haavojen tulehtuvan, jos en saisi multaa pois. Muitakin tapoja päästä lääkäriin olisi luultavasti ollut, mutta en tiennyt, mitä ne olisivat.

Näppäilin numerot 911.

Amerikassa asuminen tuntuu hetkittäin siltä, kuin olisi astunut sisään tv-sarjaan. Tunne on tähän mennessä ollut kaikkein voimakkain sillä hetkellä, kun hätäkeskus vastasi odottamallani repliikillä:

– 911 what’s your emergency?

Äänensävyä myöden suoraan kuin poliisisarjoista. Mutta nyt oltiin oikeassa elämässä.

Selitin tilanteen ja kyselin, saiko näin pienellä asialla ylipäänsä vaivata hätäkeskusta.

Kotiini päätettiin lähettää ambulanssi.

Se tuntui liioittelulta. Yritin kysyä, kuka lystin maksaisi, mutta hätäkeskusvirkailija ei osannut kertoa.

Sain ohjeet, joiden mukaan minun oli määrä toimia ambulanssia odotellessa: kuistille valo palamaan, ulko-oven lukko auki, säännöllisesti otettavat lääkkeet esiin ja mahdolliset kotieläimet suljetun oven taa.

Ehdin juuri ja juuri hoitaa valon ja lukon ja vaihtaa vaatteet, kun olohuoneessamme seisoi poliisi.

Poliisi.

Kotiimme oli lähetetty poliisi siksi, että olin kaatunut lenkkipolulla.

Pelkäsin, että oli sattunut väärinkäsitys, mutta poliisi tuntui tietävän, mitä asiani koski. Hän katsoi haavaa, rauhoitteli minua ja antoi ystävällisellä äänellä haavanhoito-ohjeita, jotka kuulostivat yhtä asiantuntevilta kuin kenen tahansa maallikon neuvot.

Hän ehdotti ruhjeen painamista jääpussilla. Menimme keittiöön etsimään jäitä, mutta ulko-ovelta alkoi kuulua ääniä, joten suuntasimme nopeasti takaisin olohuoneeseen.

Sinne oli ilmestynyt kolme palomiestä.

Olohuoneessamme oli nyt poliisi, kolme palomiestä ja defibrillaattori. Kaikki paitsi defibrillaattori ihmettelivät vuoronperään ruhjetta kasvoissani.

Jokaisella oli vähän eri käsitys siitä, miten haavaa kannattaisi hoitaa, mutta yhdestä asiasta olivat kaikki järkyttävän ja traagisen erikoisasiantuntijat yhtä mieltä: en tarvitsisi ambulanssia.

Yksi palomiehistä ehdotti ambulanssin perumista. Juuri sillä hetkellä ovesta asteli sisään kaksi ensihoitajaa.

Aloin miettiä, oliko koko Somervillen päivystävä pelastushenkilöstö koolla olohuoneessamme. Toivoin todella, että ilta oli ollut hiljainen, eikä kukaan kipeämmin apua tarvitseva joutunut odottamaan minun vuokseni.

Ensihoitajat yhtyivät poliisin ja palomiesten näkemykseen: sairaalaan lähteminen ei ollut tarpeen. He myös tiesivät kertoa, että olohuoneeseemme kerääntyneestä kuuden hengen joukkokokouksesta ei tulisi laskua. Rahasta alettaisiin puhua vasta sitten, jos nousisin ambulanssiin.

Allekirjoitin lomakkeen, jossa vakuutin luopuvani oikeudestani ambulanssikyytiin omasta vapaasta tahdostani.

Sain vielä yhdenlaiset haavanhoito-ohjeet, minkä jälkeen koko ryhmä saapasteli ulos ovesta.

Tällä naamalla pitää nyt sitten lähiviikkoina tavata uusia ihmisiä. Olin silti hyvin onnekas, kun mitään pahempaa ei sattunut. Lääkärin mukaan kasvoihini ei pitäisi jäädä arpia.

Kokemus oli kokonaisuudessaan hyvin hämmentävä.

Tavallaan minulle tuli turvallinen olo. Olisi mukava ajatella, että jos oikeasti joskus tarvitsen täällä poliisia, pelastuslaitosta tai ambulanssia, apu saapuu muutamassa minuutissa.

Toisaalta tuntui järjettömältä ja tehottomalta lähettää noin monta pelastajaa tapahtumapaikalle, jossa kenenkään ei missään vaiheessa luultu olevan todellisessa vaarassa.

Lisäksi minua hävetti viedä niin monen niin tärkeää työtä tekevän ihmisen aikaa. Sitä toistelin pelastajillekin, mutta he kaikki vakuuttelivat hyvin ystävällisesti, että olin tehnyt ihan oikein kun soitin.

Kyynikko ajattelisi, että jos joskus tarvitsen oikeasti ambulanssia, se ei kuitenkaan ehdi paikalle. Että sillä hetkellä ensihoitajilla on varmaan kiire esimerkiksi tukea tikkaita, kun palomies pelastaa kissaa puusta poliisi pitäessä häntä kädestä.

Onneksi en ole kyynikko, joten voin tuudittautua suloiseen turvallisuuden tunteeseen. Hädän tullen apu on yhden puhelinsoiton päässä.

Internetaika ja uusien ihmisten tapaaminen

Kun muutin kymmenen vuotta sitten Espanjaan, olin vakaasti päättänyt saada ainakin yhden paikallisen ystävän. Siihen aikaan se tuntui vaikealta. Moni vaihto-opiskelija päätyi tutustumaan ainoastaan muihin ulkomaalaisiin.

Tällä kertaa paikallisiin tutustuminen heti ulkomaille muuton jälkeen on onnistunut aivan käsittämättömän helposti. Kaikesta on kiittäminen sosiaalista mediaa.

Meetup-niminen sosiaalisen median palvelu on täällä Bostonin ympäristössä hyvin suosittu. Kuka tahansa voi perustaa sinne harrastusryhmän, jonka tapaamiset ovat avoimia kaikille. Harrastusten lisäksi palvelua voi käyttää verkostoitumiseen esimerkiksi määrittelemällä ihmisryhmän, jonka edustajia haluaa kutsua koolle.

Viime päivinä olen pyörinyt Meetupissa innoissani kuin lapsi karkkikaupassa. Lähes joka ilta olisi jonkin kiinnostavan oloisen ryhmän tai useamman tapaaminen. Tuntuu vaikealta uskoa, että yhdellä sivustolla on noin helposti tarjolla niin monta kiinnostavaa  tapahtumaa, ja että olen tervetullut jokaiseen niistä.

Meetup-ryhmiä, joita seuraan.

Keskiviikkoiltana osallistuin luovan kirjoittamisen ryhmään. Kirjoitimme ensin reilun tunnin hiljaisuuden vallitessa, sitten esittäydyimme toisillemme ja kaikki halukkaat lukivat kirjoittamansa. Tekstistään sai halutessaan muilta palautetta.

Eilen olin verkostoitumistapaamisessa, jonka kohderyhmäksi oli määritelty paljon matkustavat, kansainvälisesti suuntautuneet itsenäiset naiset. Istuimme baarissa juttelemassa ja tutustumassa.

Viihdyin kummallakin kerralla todella hyvin ja tapasin monta kiinnostavaa ihmistä, joihin toivottavasti tutustun myöhemmin paremmin ryhmän tulevissa tapahtumissa.

Maanantaiksi olen ilmoittautunut improteatteriryhmään ja ensi viikon lauantaiksi espanjankielisille suunnattuun lukupiiriin. Kun Bostonin freelancetoimittajien ryhmä saa aikaiseksi järjestää seuraavan tapaamisen, yritän päästä paikalle. Seuraan myös, minkälaisia ravintolaretkiä Bostonin foodiet keksivät ja mitä tapahtuu ryhmässä nimeltä Opi ottamaan parempia valokuvia.

Jos olisin muuttanut tänne yksin, kävisin varmaan aluksi lähes joka ilta jossain Meetup-tapaamisessa. Nyt yritän tasapainoilla oman Bostonin-elämän rakentamisen ja parisuhteen välillä.

Meistä molemmista on hyvä, että kummallakin on täällä omia harrastuksia yhteisen elämämme lisäksi, mutta toisaalta halu viettää aikaa yhdessä on kova nyt, kun vihdoin pääsimme samalle mantereelle asumaan.

Kun olin edellisen kerran parisuhteessa, ystävät ja harrastukset veivät vapaa-ajastani liian ison osan, ja se aiheutti suhteeseen ongelmia. En missään tapauksessa halua, että sama toistuu.

Ajattelin etukäteen, että uuteen paikkaan muuttaminen tarjoaisi loistavan mahdollisuuden varmistaa, että vietän riittävän ison osan vapaa-ajastani rakkaani kanssa. Se tuntui etukäteen hyvin yksinkertaiselta: en vain aloittaisi liian monta omaa harrastusta tai etsisi liian monta uutta ystävää. Silloin en kuitenkaan ollut vielä nähnyt kaikkia Meetupin houkutuksia.

Luotan kuitenkin siihen, että löydän etsimäni tasapainon. Esimerkiksi lukupiirit ovat parisuhteen kannalta hyviä harrastuksia, sillä kirjojen lukeminen merkitsee kotona olemista.

Espanjankielisten kirjakerhon tämän kuun kirja on yli 600 sivua paksu ja minun on luettava se reilussa viikossa. Eiköhän se hillitse sopivasti himoani säntäillä pää kolmantena jalkana Meetup-tapaamisesta toiseen.

Tervetuloa uuteen kotiin

Kun astuin uuden kotini kynnyksen yli, näin ensimmäiseksi kymmeniä ilmapalloja, joiden värit loistivat lattialla olevan tunnelmalampun valossa muuten pimeässä huoneessa.

Se oli Samulin tervetulotoivotus minulle. Oli ihanaa aloittaa elämä uudessa kodissa sillä, että toinen oli nähnyt vaivaa ilmaistakseen, miten iloinen oli tulostani.

Samuli oli paitsi järjestänyt minulle hienon ilmapalloyllätyksen myös kuvannut sitä ennen tuloani kaikessa rauhassa järjestelmäkameralla. Otin itse saavuttuani pikaisesti pari kuvaa, joihin en ollut tyytyväinen, mutta minulla ei ollut lennon jälkeen voimia keskittyä kuvaamiseen sen enempää. Kun tänään aloin käsitellä ilmapallokuvia blogia varten ja harmittelin tyytymättömyyttäni niihin, rakkaani otti esiin valikoiman toinen toistaan hienompia kuvia ja käsitteli minulle tällaisen.

Lauantaina luvassa oli vielä toinen yllätys. Samuli oli kutsunut kylään kolme läheisintä täkäläistä ystäväänsä, joihin minäkin olen jo ehtinyt tutustua, ja vietimme yhdessä tervetuliaisjuhlia.

Olen todella onnekas, kun tunnen uudesta kotikaupungistani jo valmiiksi neljä ihmistä, jotka ovat odottaneet muuttoani.

Lauantai tarjosi myös odottamattoman mahdollisuuden tutustua uuden kotikatuni asukkaisiin. Osa asukkaista oli järjestänyt korttelijuhlat, joihin kaikki täällä asuvat olivat tervetulleita.

Heinäkuussa täällä ollessani huomasin, että monet katumme asukkaat tuntevat toisemme hyvin. Heillä on tapana istuskella kotiensa etukuisteilla retkituoleissa ja rupatella keskenään.

Silloin väki vaikutti kuitenkin aika sisäänpäin lämpiävältä. Yritin moikkailla heitä ohi kulkiessani, mutta he eivät tuntuneet erityisen innokkailta vastaamaan tervehdykseen.

Korttelijuhlissa henki oli täysin päinvastainen. Yksi niiden tarkoituksesta oli auttaa kadun asukkaita tutustumaan toisiinsa, ja siellä kaikki juttelivat mielellään uuden tulokkaan kanssa.

Nyt tunnen monta naapuria niin hyvin, että heidän kanssaan on varmastikin luontevaa jäädä hetkeksi juttelemaan, jos näkee heidät istumassa kuistillaan.

Ainakin toistaiseksi tänne kotiutuminen  on ollut yllättävänkin helppoa.

Matkalla kohti uutta elämää

Odotan parhaillaan Helsinki-Vantaalla lentoani Reykjavikin kautta Bostoniin. Kuvittelin, että tässä kohtaa viimeistään alkaisi tuntua siltä, että olen muuttamassa pois Suomesta. Odottamaani haikeuden tunnetta ei kuitenkaan vieläkään ole tullut.

Ehkä se iskee lentokoneessa.

Tai sitten sitä ei missään vaiheessa tule.

Ajattelin, että vaikein hetki olisi se, kun huonekaluni haettaisiin pois. Koska nykyisistä huonekaluistani suurin osa ei ole tulossa minun ja Samulin yhteiseen Suomen-kotiin, olin päättänyt luopua muun muassa sohvistani, kirjahyllyistäni ja ruokapöydästäni.

Nyt kuitenkin kotini on todennäköisesti menossa vuokralle kalustettuna, joten huonekalut saivatkin jäädä paikoilleen. Vuokralaista ei ole vielä löytynyt, mutta työkaverini avulla löysin kiinteistövälittäjän, joka on erikoistunut vuokraamaan kalustettuja asuntoja Suomeen työkomennukselle muuttaville.

Samuli arveli, että vaikeinta olisi, kun sulkisin kotioven perässäni. Se ei kuitenkaan tuntunut miltään.

Tämänhetkinen suunnitelma on, että muutamme Samulin kanssa parin vuoden sisällä Helsinkiin minun asuntooni. Vaikka suunnitelmat voivat aina muuttua, olen päättänyt pitää tässä elämäni taitekohdassa vakaasti kiinni ajatuksesta, että niin juuri me teemme.

Tarkoitus oli sisäistää ajatus niin hyvin, että kotioven sulkeminen tuntuisi samalta kuin mille tahansa vähän pidemmälle matkalle lähtiessä. Se onnistui täydellisesti.

Myös läheisimpien ystävien hyvästelemisen arvelin olevan raskasta. Sekin meni kuitenkin kevyemmin kuin odotin. Yhteys välillämme on aina ennenkin säilynyt, vaikka joku meistä on asunut välillä ulkomailla tai vaikka emme kaikissa elämäntilanteissa ole Suomessa asuessammekaan ehtineet tavata hirveän usein.

Vaikeinta oli halata vanhempia hyvästiksi lentokentällä.

Toinen yllätys on ollut se, etten juurikaan jännitä uuden elämänvaiheen aloittamista. Oikeastaan ei tunnu, että olisin aloittamassa uutta elämää. Ennemminkin palaan Bostonin-elämääni, jonka sain heinäkuussa jo hyvään alkuun.

Palaan Amerikan-kotiini. Siellä minua odottaa malttamattomana mies, joka rakastaa minua eri tavoin kuin kukaan koskaan aiemmin.

Ei kai tässä oikeastaan ole mitään syytä olla hermostunut.

Rakkaat, vihatut tavarat

Olen aina kiintynyt esineisiin. Useimmilla tavaroillani on tarina, ja niistä luopuminen tuntuu siltä, kuin antaisin joka esineen mukana pois pienen palan itsestäni.

Näitä esineitä olen pitkään katsellut viimeiseksi ennen nukkumaan menoa ja ensimmäiseksi herätessäni. Intiasta ostamani rasian ovat kuulemma tehneet Taj Mahalia rakentaneiden käsityöläisten jälkeläiset. Valmistustekniikan sanottiin olevan sama, jolla palatsi koristeltiin. Pinkin postikortin löysin Australian Yungaburrasta ja siinä on suosikkisitaattini, Audrey Hepburnin I believe in pink. Verhot ovat äitini tekemät.

Tavaroitaan rakastavan ihmisen ei kannattaisi muuttaa ulkomaille. Tai muuttaa ylipäätänsäkään. Parempi olisi ostaa suurensuuri talo ja täyttää se kaapeilla, joissa vuosi vuodelta karttuva aarrekokoelma olisi turvassa.

Vai onko sittenkin niin, että juuri tavaroitaan rakastavan ihmisen olisi syytä muuttaa toiselle puolelle maailmaa? Joutua käymään läpi jokikinen esine ja karsimaan, karsimaan, karsimaan. Opetella pakon edessä luopumaan.

Onko väärin rakastaa tavaraa?

Pitkien kaukomatkojeni opaskirjat aikajärjestyksessä. E-opaskirja on paljon paperista kätevämpi, mutta matkasta muistuttavaa sisustusesinettä siitä ei saa.

Elämme maailmassa, joka samaan aikaan opettaa rakastamaan tavaroita ja tuntemaan siitä syyllisyyttä. Meille on normaalia, että lapsella on lempileluja ja aikuisella suosikkivaatteita, että yksi tuntee onnea kirjoistaan ja toinen autostaan. Yhtä normaalia on ahdistua siitä, että säilytystila ei riitä tai siitä, että jatkuva kuluttaminen syö loppuun luonnonvarat.

Viime päivinä olen yrittänyt saada oman tavarasuhteeni jonkinlaiseen tasapainoon. Seitsemän päivän ajan olen lähes aamusta iltaan lajitellut omaisuuttani kolmeen ryhmään: mukaan otettaviin, Suomessa varastoitaviin ja eteenpäin annettaviin.

Se on ollut kerta kaikkiaan kamalaa.

Olen samaan aikaan ahdistunut tavaran määrästä ja rakkaista esineistä luopumisesta. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten luovu riittävän paljosta, ja samaan aikaan suren pois antamiani muistoja.

Juuri nyt tuntuu, että tavarat ja niihin liittyvät ajatukset hallitsevat koko elämääni. Samuli laskee innolla päiviä siihen, että pääsemme elämään yhdessä, mutta minä vain mietin pakokauhun vallassa, ehdinkö tyhjentää kotini lennon lähtöön mennessä.

Muutan ylihuomenna Amerikkaan, ja tällä hetkellä tuntuu, etten ymmärrä sitä lainkaan.

Samuli ehdotti, että valokuvaisin esineet, joista on vaikeaa mutta järkevää luopua. Idea on hyvä: muiston voi säilyttää, vaikka muistoesineestä luopuisikin. Tämä El Salvadorista ostamani olkalaukku sai lähteä, mutta haluan muistaa vastedeskin paikan, josta sen ostin. Muistan kuvan nähdessäni varmastikin aina myös sen, miten närkästyneitä käsityöläiset Guatemalassa olivat laukustani: miten siinä kehtasi lukea naapurimaan nimi, vaikka kyse oli aivan selvästi heidän maassaan tehdystä käsityöstä?

Läksiäiset

Vanhoja ystäviä, joita en ollut nähnyt vuosiin. Työkavereita, joita olen tottunut näkemään päivittäin. Läheisiä, joita on hirveä ikävä jo nyt.

Läksiäiset täyttivät eilen kotini tärkeillä ihmisillä. Kun viimeisetkin vieraat lähtivät, olo oli ensin tyhjä ja surumielinen. Nyt kuitenkin tilalle ovat tulleet onnellisuus ja kiitollisuus. Sydän tuntuu ylitsepursuavan täydeltä kun ajattelen sitä, miten moni kutsutuista tuli tai olisi halunnut tulla paikalle minua hyvästelemään.

Olen lapsesta saakka välittänyt syvästi kohtaamistani ihmisistä. Kannattelee todella pitkälle huomata, miten paljon ystäväni ja työkaverini välittävät vastavuoroisesti minusta.

Vuosi tai kaksi kuluu nopeasti. Sen totesimme useimpien kanssa hyvästejä jättäessämme. Yksi viimeisistä vieraista lausui ovella sanat, joihin läksiäisjuhla oli hyvä päättää:

”Se on lyhyt aika. Älä haaskaa sitä.”

Sitä neuvoa aion noudattaa ja yrittää ottaa Amerikan-kuukausistani kaiken irti.

Ehdin nauttia saamistani kukista vielä muutaman päivän ennen lähtöäni.