Suuri unelmani toteutui: Minusta tuli kirjailija!

Vuosi 2018 oli elämässäni ihmeellinen ennen kaikkea siksi, että elinikäinen unelmani äitiydestä toteutui viimein, kun saimme loppuvuodesta kaksoset. Hämmästyttävää kyllä lähes samaan aikaan kävi toteen myös toinen unelma, jota olin hellinyt lapsuudesta saakka: sain kustannussopimuksen kirjoittaakseni kirjan.

Kirja kertoo tietystikin Yhdysvalloista. Se ei kuitenkaan perustu blogiini, vaan sen aihe kumpuaa uutistoimittajan työstäni. Kyseessä on tietokirja Trumpin kannattajista.

Lapsuuden unelmani oli kirjoittaa kaunokirjallisuutta, ja olen edelleen erittäin kiinnostunut vetoavista tarinoista sekä kaunokirjallisuuden kielenkäytöstä ja kerrontakeinoista. Niinpä kirjani onkin kerronnallinen tietokirja, eli siinä kerrotaan tositarinoita kaunokirjallisuudesta lainatulla tyylillä.

Kerron kirjassa kolmesta Trumpin intohimoisesta kannattajasta, jotka omistavat koko elämänsä Trumpin puolesta kampanjoimiselle vuoden 2016 vaaleissa. Tarinat perustuvat lukuisiin haastatteluihin, päähenkilöiltäni saamiini kuviin ja videoihin sekä netissä julkaistuihin uutisvideoihin. Tarinan lomassa esittelen tutkimustietoa siitä, minkälaiset syyt saivat Trumpin äänestäjät valitsemaan juuri hänet.

20200115_144338 (1)

Kirja sai alkunsa sattumalta. Olin Harvardin yliopistossa yleisölle avoimessa työpajassa, jossa opetettiin, minkälaisella kirjeellä kustantamoille kannattaa tarjota kirjaideoitaan. Yllättäen opettaja sanoi, että jokainen saisi vuorollaan kertoa ryhmälle oman kirjaideansa. Minulla ei ollut mielessä kirjaideaa, mutta onneksi opettaja aloitti kierroksen luokkahuoneen päinvastaiselta laidalta. Kuuntelin muiden ideoita ja mietin kuumeisesti, mitä sanoisin. Harvardissa olisi sopimatonta myöntää, ettei itsellä ollut kirjaideaa mietittynä.

Silloin keksin idean, josta myöhemmin syntyi esikoiskirjani.

Tajusin nopeasti, että olin aidosti todella innostunut ideastani. Kun vuoroni tuli, selitin vakuuttavasti, miksi ideani oli sekä hyvä että tärkeä ja vieläpä toteuttamiskelpoinenkin. Kukaan ei taatusti arvannut, että olin juuri keksinyt koko jutun.

Halusin tehdä kirjan Trumpin kannattajista, sillä koin ja koen yhä, että heitä on käsitelty tiedotusvälineissä stereotyypittelevästi ja vähättelevästi. Aihe on mielestäni tärkeä, sillä oli Trumpista mitä mieltä hyvänsä, hänen kannattajansa ja äänestäjänsä ovat merkittävä äänestäjäryhmä, jolla on merkitystä tulevissakin vaaleissa vielä pitkään senkin jälkeen, kun Trumpin aika Valkoisessa talossa on päättynyt. Tätä ryhmää olisi mielestäni tärkeää ymmärtää.

Lisäksi halusin kirjallani muistuttaa Trumpin vastustajille, että myös Trumpin kannattajat voivat olla samaistuttavia ihmisinä, vaikka heidän poliittisista mielipiteistään ei pitäisikään. Kannan huolta siitä, että nykyaikana moni tuntuu unohtavan, että toisen ihmisen kanssa voi olla paljon muuta yhteistä, vaikka poliittiset näkemykset eivät kohtaisi. Se huolettaa minua niin Yhdysvalloissa kuin Suomessakin.

 

Kokonaisen kirjan arvoisten tositarinoiden kertominen vaatii kuitenkin sen, että löytää todellisesta maailmasta ihan oikeita ihmisiä, joiden tarina on kuin suoraan kaunokirjallisuudesta. Kaiken huipuksi näiden ihmisten pitäisi suostua olemaan mukana kirjassa ja pystyä antamaan tuntikausia aikaansa haastatteluille.

Aloitin kirjani päähenkilöiden etsimisen jo vuoden 2017 alkupuolella, mutta vasta marraskuun lopulla tärppäsi. Seitsemänkymppinen isoäiti Alice oli juuri sitä, mitä olin etsinyt. Hän oli palavasieluisen intohimoinen Trumpin kannattaja mutta ei istunut median toistelemiin stereotypioihin. Lisäksi hänellä oli hyvä tarina, joka noudatti klassista tarinan kaarta ja jossa oli niin vastoinkäymisiä kuin onnistumisiakin. Hän oli myös aivan ihana ihminen: karismaattinen, valovoimainen, ystävällinen ja avulias. Rakastan kirjoja, joiden päähenkilö on vahva nainen, ja Alice oli juuri sellainen päähenkilö, josta itse haluaisin lukea.

Alice tarjoutui auttamaan minua etsimään muita päähenkilöitä, ja tartuin tarjoukseen kiitollisena. Laskeskelin, että mahdolliset haastateltavat luottaisivat minuun enemmän ja suostuisivat mukaan helpommin, kun kuulisivat ystävänsä Alicen jo lupautuneen projektiin. Lisäksi saisin nivottua kaunokirjallisuuden tapaan päähenkilöiden tarinat yhteen, kun he kaikki tuntisivat toisensa. Kaunokirjallisuutta kirjoittaessa voi kertoa ensin useampaa erillistä tarinaa ja tuoda kirjan loppupuolella päähenkilöt yhteen kuin ohimennen, mutta kerronnallisen tietokirjan kirjoittajalle sellainen olisi aika mahdotonta, kun mitään ei voi keksiä omasta päästään.

Muiden päähenkilöiden löytäminen ei Alicen avullakaan ollut helppoa. Aloin kirjoittaa kirjaa pelkästään Alicen tarinan pohjalta ja jatkoin muiden päähenkilöiden etsimistä.

 

Vuodesta 2018 tuli elämässäni täysin poikkeuksellinen. Elämäni pyöri lähes kokonaan kahden ison projektin ympärillä: äitiyden tavoittelun ja kirjan kirjoittamisen. Tammikuussa tapasin Alicen kasvokkain ja keräsin yhden intensiivisen viikonlopun aikana lähes kaiken haastattelumateriaalin, jonka pohjalta kerron kirjassa hänen tarinansa. Samassa kuussa aloitimme lapsettomuushoidot.

Tiesin kirjoittavani kirjaa, jonka aika olisi nyt tai ei koskaan. Jotta aihe ei ehtisi vanhentua, kirja tulisi saada kauppoihin viimeistään vuoden 2020 presidentinvaalin aikaan.

Kun keväällä sain tietää olevani raskaana, tuli kirjan kanssa kova kiire. Minulla ei edelleenkään ollut kuin yksi päähenkilö, enkä ollut vielä lyönyt lukkoon, kuinka paljon ja minkälaista asiatietoa kirjassa olisi kerronnallisten osuuksien lisäksi.

Jatkoin kirjoittamista intensiivisesti ja kyselin Alicelta uusia mahdollisia päähenkilöitä. Lopulta löysin etsimäni. Alle kaksikymppinen Christianné oli ollut Trumpin vaalikampanjan aikana vasta 16-vuotias koululainen, jolla ei edes ollut vielä äänioikeutta. Hänellä oli tarua ihmeellisempi tositarina siitä, miten hän onnistui ujuttautumaan mukaan Trumpin kampanjaan. Meillä oli hauskaa, kun hän muisteli minulle vaiheitaan vaalikampanjassa, ja tulin aina hyvälle tuulelle kuullessani hänen äänensä.

Christiannén kautta tutustuin parikymppiseen Brianiin, joka oli Christiannén ja Alicen yhteinen ystävä. Brianin tarina ei ollut yhtä erikoislaatuinen kuin naispäähenkilöitteni, mutta hän teki minuun suuren vaikutuksen sivistyneen älykkäällä, rauhallisen harkitsevalla puhetyylillään ja osuvilla analyyseillään. Hänenkin kanssaan oli aina ilo jutella. Vaikka olimme usein eri mieltä politiikasta, olimme liikuttavan yksimielisiä siitä, millä tavalla politiikasta olisi parasta keskustella.

 

Syksyllä minulla oli viimein selkeä käsitys siitä, minkälaisen kirjan haluaisin kirjoittaa. Tutustuin ajatuksella suomalaiskustantamoiden kirjavalikoimiin ja tulin siihen tulokseen, että Into Kustannus olisi kirjalleni paras koti. Kirjani sopi mielestäni aiheensa puolesta aivan erityisen hyvin juuri heille, ja kaiken lisäksi he olivat kustantaneet journalisti Kalle Kniivilän kirjan Putinin väkeä, joka myös kertoo Suomessa epäsuositun, maailmanpoliittisesti tärkeän presidentin kannattajista.

Innolla pidettiin ideastani, ja pian minulla oli kustannussopimus. Aloin olla varma siitä, että todella onnistuisin toteuttamaan unelmani kirjan kirjoittamisesta.

Sitten jouduin sairaalaan.

Pian sain kuulla, etten pääsisi kotiin ennen kuin kaksoset olisivat syntyneet. Raskaus oli sujunut lähes täydellisesti, kunnes ongelmat alkoivat eräänä iltana istuessani – kuinka ollakaan – tietokoneeni ääressä kirjaani syventyneenä. Nyt oltiin kuitenkin yhtäkkiä tilanteessa, jossa lapset olivat syntymässä viikkoja ennen laskettua aikaa.

 

Olin päässyt kirjoittamisessa pitkälle, mutta paljon oli vielä tekemättä. En kuitenkaan aikonut antaa periksi.

Kerroin edellisessä blogikirjoituksessani, kuinka vuosi 2019 oli minulle aivan poikkeuksellisen kuormittava. Kaiken muun tuona vuonna kokemani lisäksi minun oli kirjoitettava kirjani loppuun. Muuten aika ajaisi sen ohi.

Kuin ihmeen kaupalla onnistuin. Suuri kiitos siitä kuuluu ihanalle puolisolleni Samulille, joka viime syksynä kantoi kerran toisensa jälkeen lapset autoon ja ajoi mummolaan tai ystävien luo, jotta sain käyttää kokonaisen sunnuntain kirjoittamiseen.

Kirjaprojekti oli kaiken keskellä sekä ylimääräinen taakka että tärkeä henkireikä. Sen ansiosta minun oli pakko ottaa omaa aikaa ilman lapsia, eikä äitiydestä tullut minulle kaikennielevä identiteetin määrite, vaan ammatillinen identiteettini säilyi äitiyslomallakin vahvana.

Marraskuussa 2019 lapsemme oppivat sairaalaunikoulun ansiosta kertaheitolla menemään illalla ajoissa nukkumaan ja nukkumaan läpi yön. Samana iltana sain oikoluettua kirjani oikovedoksen.

Tammikuussa kirjani Trumpin kansa tuli kauppoihin, ja pääsin pitämään käsissäni lähes kolmen vuoden työn tulosta. Vuodesta 2020 oli tulossa aivan erilainen kuin kahdesta edellisestä.

Kirjastonhoitaja lähettää postikortin

Somerville public library

Kirjastot ovat täällä usein vaikuttavan näköisiä rakennuksia. Jopa lähikirjastomme on koristeltu pylväin.

Kirjastonhoitaja tarjoutui lähettämään minulle postikortin. Ele oli ystävällinen mutta ei mitenkään henkilökohtainen. Hän olisi hoitanut asian standardoidulla postikorttilomakkeella.

Olin kävellyt sisään lähikirjastoon ja kysynyt, miten voisin saada kirjastokortin. Ensimmäiseksi kirjastonhoitaja kertoi, etten tarvitsisi korttia, jos haluaisin vain käyttää tietokonetta tai langatonta nettiyhteyttä. Kirjastokorttia tarvittaisiin vain, jos tahtoisin tehdä jotain niinkin harvinaista kuin lainata kirjoja.

Jos kuitenkin tarvitsin kirjastokortin, minun tulisi todistaa asuvani täällä. Todisteeksi kelpaisi ainoastaan kirjekuori tai postikortti, joka olisi postitettu minulle täkäläiseen osoitteeseen. Vuokrasopimus sen sijaan ei kävisi.

Kirjastonhoitaja ehdotti, että olin varmaankin tilannut verkosta jotain, mikä on toimitettu minulle kotiin. Sillä tavallahan ihmiset nykyään saavat kotiovelle toimitettavaa postia.

Selitin hämmentyneenä, että olemme poikaystäväni kanssa tilanneet kotiin tavaroita vain hänen nimissään. Sen sanominen ääneen ventovieraalle ei ollut mukavaa. Tuntui, että kuulostin heikolta ja epäitsenäiseltä ihmiseltä, joka ei ole oman kotitaloutensa täysivaltainen jäsen. Pelkäsin kirjastonhoitajan ajattelevan, että minulla ei ole omaa rahaa ja että joudun pyytämään poikaystävääni ostamaan minulle kaiken, mitä tarvitsen.

Siinä kohtaa kirjastonhoitaja kysyi, haluaisinko hänen lähettävän minulle postikortin. Hämmennyin ja ilahduin samaan aikaan. Kirjastonhoitaja oli mies ja mietin, yrittikö hän iskeä minua. Vieraassa kulttuurissa on välillä hirveän vaikea tulkita toisen tarkoitusperiä.

Samaan aikaan ele tuntui kuitenkin ystävälliseltä, ja ajattelin sen tarjoavan käytännönläheisen ratkaisun ongelmaan. Tarvitsin minulle kotiin lähetettyä postia, joten lähettäisimme minulle postia. Yksinkertaista.

Kiitin ja tartuin tarjoukseen.

Kirjastonhoitaja otti esiin standardoidun postikorttilomakkeen. Sen nähdessäni vakuutuin siitä, ettei kyse ollut iskuyrityksestä. Oli kenties tavallinen ongelma, ettei ihmisille tullut kotiin postia, ja siihen oli kehitetty tällainen ratkaisu.

Mies painotti, että ennen kortin saapumista minun tulisi varmistaa, että nimeni lukee postilaatikossa. Muuten kirje ei tulisi perille.

Siinä kohtaa tajusin, että voisin hankkia kirjastokortin vasta syksyllä. Nimeni on kirjoitettu vuokrasopimukseen syyskuusta alkaen, eikä vuokraisäntä taatusti suostuisi siihen, että se lukisi sitä ennen ovessa.

Kirjastonhoitaja oli vaikuttanut keskustelumme edetessä koko ajan hämmentyneemmältä, ja hän tuntui putoavan kärryiltä lopullisesti kun yritin selittää, ettemme sittenkään voisi lähettää korttia vielä.

Asiaa ei taatusti auttanut se, että sekosin kiusaannuksissani s-äänteissä ja onnistuin sanomaan, ettei nimeni ole vielä talutushihnassa (leash), kun oli tarkoitus sanoa, ettei se ole vielä vuokrasopimuksessa (lease).

Nyt en siis enää kuulostanut pelkästään epäitsenäiseltä vaan täysin talutusnuorassa olevalta!

Onneksi tässä iässä tajuaa jo, ettei kirjastonhoitaja taatusti muista minua seuraavalla tapaamisella. Poistuin paikalta niin arvokkaasti kuin pystyin ja päätin kielivirheen harmittelemisen sijaan hihitellä sille. Lemmikkikaupasta saisi varmastikin tilattua talutushihnan, jossa olisi lemmikin omistajan nimi ja osoite. En kuitenkaan usko, että se kelpaisi todisteeksi täällä asumisesta sen paremmin kuin vuokrasopimuskaan.

Odotan siis suosiolla syyskuuta, pyydän nimen oveen ja lähetän vaikka itselleni postikortin. Sitten voin marssia kirjastoon kuin paraskin täkäläisen elämän asiantuntija, esittää kaikki vaadittavat liitteet ja pyytää itselleni kirjastokorttia.