Pala loppuun, syö sokeria

Vaatiiko työnantaja kohtuuttomia? Ota donitsi. Viekö opiskelu yöunet? Ota pari suklaakeksiä.

Välillä tuntuu, että amerikkalaiset pysyvät pystyssä pelkän rasvan ja sokerin voimin.

En tiedä, päteekö tämä useimpiin amerikkalaisiin työpaikkoihin, mutta ainakin Samulin työpaikalla it-alan yrityksessä epäterveellisiä herkkuja on tarjolla harva se päivä. Samanlaista on Harvardissa, jossa käyn yleisölle avoimilla luennoilla ja opintopiireissä. Niissä on lähes poikkeuksetta tarjolla rasvaista ja sokerista naposteltavaa.

Suomessa asuessani arvostin työnantajani tarjoamia kakkukahveja, joilla juhlistettiin yhdessä hyviä hetkiä. Pidin tärkeinä myös rankimpien uutispäivien pitsatarjoiluja, joiden voimin pysyimme työkykyisinä, kun kukaan ei ehtinyt pitää lounastaukoa. Nuo kestitykset olivat työyhteisöllemme merkityksellisiä, koska niitä ei ollut liian usein.

Sen lisäksi, että tarjoilutahti oli kohtuullinen, Suomen-työyhteisössäni mietittiin edes jonkin verran tarjoilujen terveellisyyttä. Uutiskriisipäivien pitsatarjoiluihin otettiin tavaksi tilata myös salaatteja. Perjantaisin pöydällä oli kulhollinen suklaata – ja laatikollinen hedelmiä.

Täällä ainoa tarjolla oleva terveellinen vaihtoehto on usein jättää tarjotut herkut ottamatta.

Kyse ei ole siitä, etteikö työnantaja tai korkeakoulu uhraisi ajatustakaan työntekijöiden tai opiskelijoiden terveydelle. Kyllä täälläkin ymmärretään – ainakin joissain paikoissa – tarjota esimerkiksi terveyspalveluita tai vaikkapa kannustimia tupakoimattomuudesta.

On aivan kuin kukaan ei vain olisi täällä tullut ajatelleeksi, että ihmiset syövät paljon enemmän rasvaa ja sokeria, jos houkuttelevia herkkuja on jatkuvasti ilmaiseksi tarjolla heidän nenänsä edessä. Tai että jatkuva rasvan ja sokerin syöminen on haitallista, varsinkin kun työ tai opiskelu vie kaiken ajan niin, ettei ihminen ehdi nukkua eikä liikkua riittävästi.

Mitä uupuneempi on, sitä vaikeampi tarjotuista herkuista on kieltäytyä.

Onneksi useimmat amerikkalaiset herkut eivät ole erityisen hyviä. Yleensä ne ovat suomalaiseen makuun aivan liian makeita ja niissä usein on tylsä, yksiulotteinen makumaailma.

Silti normaalipainoisena pysyminen vaatii täällä todella paljon tahdonvoimaa.

Amerikkalaisilla on aina tarjolla tekosyy herkutteluun – kuten kansallinen sitruunapiiraspäivä.

Advertisement

Kun kesälomasta tulee syyllinen olo

Nyt kun olen asunut Yhdysvalloissa jo kohta kaksi vuotta, alan todella tuntea luissani sen, ettei täällä vietetä pitkiä lomia.

Viime vuonna se ei vielä tuntunut niin pahalta, mutta alkuvuoden Trump-kiireiden ja kevään kaikkien työmatkojen jälkeen kaipaisin kovasti lomalle. Koska en työskentele amerikkalaisyritykselle, loman pitäminen on minulle jopa mahdollista.

Se ei kuitenkaan tunnu sosiaalisesti hyväksyttävältä.

Tähän asti olen lomaillut yhtä aikaa Samulin kanssa Samulin amerikkalaisen työpaikan sallimissa puitteissa. Lomamme ovat olleet tyypillisiä amerikkalaisen kaupunkilaisen uraihmisen lomia: lyhyitä mutta sitäkin intensiivisempiä.

Olemme ahtaneet muutaman päivän lomat täyteen matkustamista ja elämyksiä. Niistä lomista on tuntunut täysin luontevalta kertoa monille täkäläisille ystävillemme, jotka viettävät omat lomansa ihan samalla tavalla.

Tänäkin kesänä meillä oli reilun viikon mittainen yhteinen kesäloma, jonka vietimme Havaijilla. Matka oli todella ihana, mutta viikko kului todella nopeasti.

Kaipaisin lisäksi perisuomalaista lepolomaa. Pitkään nukkumista, rentoutumista, työvuodesta toipumista.

Sellainen ei kuitenkaan tähän kulttuuriin kuulu.

Kun yritin tällä viikolla lomailla, minua vaivasivat lähes kaiken aikaa syyllisyys ja häpeä. Niiden seurana oli vielä yksinäisyys.

Syyllisyyttä tunnen siksi, että Samuli ei pääse lomalle, vaikka olisi minua enemmän loman tarpeessa. Tuntuu epäreilulta viettää lomaa toisen nenän alla, kun toisella on stressaavat ajat töissä.

Häpeä puolestaan estää minua kertomasta amerikkalaisille, että olen lomalla. Juuri eilen sanoin ventovieraalle, että minulla oli vapaapäivä, kun en kehdannut puhua lomasta.

Pelkäsin hänen kysyvän, mitä aioin tehdä lomallani. Olisin hävennyt silmät päästäni, jos olisin joutunut myöntämään aikovani levätä ja rentoutua.

Ei lomaa saa sellaiseen haaskata. Siitä kuuluu ottaa kaikki irti.

Yksinäisyys tulee siitä, että tunnen olevani Bostonin ainoa lomalainen. Suomessa lomaillessani olen aina voinut viettää aikaa läheisten kanssa. Kesän lomakausi on niin lyhyt, lomat niin pitkiä ja sosiaalinen verkostoni sen verran laaja, että samaan aikaan lomailevia läheisiä on yleensä ollut helppo löytää.

Olen ollut yksinäisyyden tunteesta yllättynyt, sillä viihdyn yleensä hyvin itsekseni. Ainoana lapsena totuin nauttimaan yksin leikkimisestä, ja aikuisena ennen Samuliin tutustumista matkustelin yksin ympäri maailmaa.

Lepolomaa en kuitenkaan ole tottunut viettämään yksin. Suorittamiseen taipuvainen mielenlaatuni tuntuu pitävän rentoutumista hyväksyttävämpänä silloin, kun seuranani on läheisiä ihmisiä.

Se johtuu siitä, että minulla on voimakas tarve olla haaskaamatta aikaa.

Kaikkihan tiedämme, että ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan useimmin sitä, etteivät viettäneet enemmän aikaa rakkaittensa kanssa. Olen sisäistänyt tämän ja ajatellut, että tärkeän ihmisen kanssa vietetty aika on aina hyvin käytettyä aikaa, josta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Ennen osasin ajatella, että myös rentoutuminen ja lepääminen olivat hyvää ajankäyttöä. Siitä ajatuksesta on kuitenkin täällä amerikkalaisen kulttuurin keskellä vaikea pitää kiinni.

En kuitenkaan aio luovuttaa. Suomalaisella sisulla lomailen hammasta purren, vaikka kuinka hävettäisi.

 

Kun lastenhoito maksaa enemmän kuin äiti tienaa

Asun maassa, jossa pienten vauvojen äidit tekevät täysipäiväisesti töitä – vaikka siitä koituisi perheelle taloudellista tappiota. Pienituloiset äidit käytännössä maksavat siitä, että ovat päivät poissa vauvansa luota.

Heidän on pakko, sillä amerikkalainen työkultturi on kertakaikkisen armoton.

Vaikka olen asunut täällä jo kaksi vuotta, täkäläisestä työelämästä paljastuu edelleen jatkuvasti uusia asioita, jotka kauhistuttavat minua.

Olen jo pitkään tiennyt Yhdysvaltojen olevan yksi maailman ainoista maista, jossa työnantajalla ei ole lakisääteistä velvoitetta myöntää työntekijälleen minkäänlaista äitiyslomaa. Senkin tiesin, että jos äitiyslomaa myönnetään, se on usein paljon lyhyempi kuin Suomessa, eikä se välttämättä ole palkallista. Korkeakoulutusta vaativaa työtä tekevä ystäväni esimerkiksi sai kolmen kuukauden äitiysloman, joka ymmärtääkseni oli palkaton.

Olen ymmärtänyt, että monen pienen vauvan äidin on pakko palata töihin siksi, että he menettäisivät muuten työpaikkansa. Nyt sain kuitenkin tietää, että pelissä ovat paljon isommat asiat.

Kuulemma äitiyslomalla olo voi vaarantaa naisen tulevan urakehityksen kokonaan.

Näin kertoi amerikkalainen ystäväni, joka muutti äitiyslomansa aikana miehensä ja lastensa kanssa uudelle paikkakunnalle. Hän joutui etsimään uuden työpaikan muuton vuoksi, eikä hänellä näin ollen ollut työnantajaa sanelemassa, milloin hänen tulisi palata äitiyslomalta töihin.

Tästä huolimatta hän ei uskaltanut olla tyttärensä kanssa kotona kuin pienen hetken. En tiedä tarkasti, milloin hän palasi töihin, mutta kun tutustuin häneen, hänellä oli noin kolmikuinen vauva ja käsitin hänen olevan ainakin osa-aikaisesti töissä.

En koskaan kysynyt ystävältäni, miksi hän etsi uuden työpaikan jo niin varhain, sillä vanhempien töihin palaamisen aikataulu on mielestäni jokaisen perheen oma asia. Kerroin kuitenkin hänelle taannoin suomalaisesta vanhempainvapaajärjestelmästä ja verovaroin tuetusta päivähoidosta.

Mainitsin, että suomalaisessa kulttuurissa kasvaneena koen hyvin ahdistavaksi ajatuksen, että jos meillä olisi lapsi, en pystyisi nykyisellä työlläni ansaitsemaan riittävästi kattamaan lastenhoidosta koituvat kustannukset. Jos siis olisin äiti ja asuisin täällä, tekisin työtä tappiolla.

”Ei sitä noin pidä ajatella”, ystäväni vastasi heti ja myönsi, ettei hänenkään nykyinen nettopalkkansa riitä heidän lastenhoitajansa palkkioihin.

”Ajattelen sen niin, että tämä on sijoitus myöhempään uraani. Jos en olisi nyt töissä, se vaikuttaisi myöhemmin siihen, minkälaisia töitä ja minkälaista palkkaa voisin saada.”

Onnistuin salaamaan ystävältäni, miten kamalalta se minusta kuulosti.

Ymmärrän vielä jotenkuten sen, että työnantajat eivät mielellään päästä työntekijöitään pitkille äitiyslomille. Se on mielestäni väärin, mutta jos asiaa ajatellaan puhtaasti yrityksen näkökulmasta, on kiistaton tosiasia, että työntekijän poissaolosta on työnantajalle riesaa.

Sitä en kuitenkaan mitenkään voi ymmärtää, että ihmiselle katsottaisiin lähtökohtaisesti miinukseksi se, jos hän on ollut vaikkapa vuoden kotona hoitamassa vauvaansa.

Ystäväni kuitenkin lähti siitä, että muutamaa kuukautta pidempi äitiysloma jättäisi työhistoriaan ruman aukon, joka heikentäisi naisen mahdollisuuksia saada uusia työpaikkoja, ylennyksiä tai palkankorotuksia myös sellaisissa yrityksissä, joiden palvelukseen hän hakeutuu vasta äitiyslomiensa jälkeen.

Se on minusta todella surullista.