Elämän pienet ilot

Onnistuin juuri ensimmäistä kertaa lisäämään huuhteluaineen pyykinpesukoneeseen oikeaan aikaan. Riemastuin saavutuksesta niin, että halusin tulla heti jakamaan sen teidän kanssanne.

Kirjoitin aikaisemmin siitä, miten erikoiselta päältä ladattava pesukone tuntuu eurooppalaistyylisiin sivusta ladattaviin koneisiin tottuneelle. Kun olin saanut peruspesemisen hallintaan, aloin opetella huuhteluaineen käyttöä.

Koska pesukoneessamme ei ole minkäänlaisia pesuainelokeroita, vaan aineet kaadetaan suoraan rumpuun, pitää huuhteluaine luonnollisestikin lisätä käsin siinä vaiheessa, kun kone alkaa täyttyä huuhteluvedellä.

Pyykinpesukone on kellarissa, eikä sen vieressä odotteleminen tunnu erityisen mielekkäältä tavalta viettää aikaa. Olen siis yrittänyt oppia arvioimaan, milloin on aika mennä kellariin.

Aikaisemmin olen aina joutunut ajamaan huuhteluohjelman uudestaan, sillä olen aina saapunut kellariin liian myöhään. Nyt sisäinen kelloni näyttäisi kuitenkin päässeen pyykinpesukoneen tahtiin, sillä astuin koneen luo juuri oikealla hetkellä.

Tällaisista pienistä onnistumisista kai vähitellen syntyy tunne, että asuu täällä eikä ole pelkästään käymässä.

Advertisement

Kiitospäivän piirasvertailu: tölkkikurpitsa vs. tuore kurpitsa

Tänään vietetään kiitospäivää, yhtä amerikkalaisten tärkeimmistä juhlapyhistä. Lomat ja vapaapäivät ovat täällä harvassa, mutta tänään useimmilla on vapaata.

Arvelin etukäteen, että meidän maahanmuuttajien voisi olla vaikea päästä osalliseksi kiitospäivän vietosta, sillä se on hyvin perhekeskeinen juhla. Toisin kuitenkin kävi: yksi Samulin läheisimmistä Bostonin-ystävistä järjestää kiitospäiväjuhlat kavereilleen, ja meidät on kutsuttu mukaan.

Olen juhlista todella innoissani. Meidän on tarkoitus viettää kiitospäivää juuri sillä tavalla kuin amerikkalaiset perinteisesti viettävät sukulaistensa kanssa. Sukulaisten tilalla vain sattuu olemaan juhlien emännän ystäviä.

Tunnelma on varmasti aivan toisenlainen kuin jos olisimme joutuneet tyytymään alkuperäiseen suunnitelmaani valmistaa kotona kiitospäivän illallinen vain meille kahdelle.

Kun saimme kutsun, minua alkoi heti kiinnostaa, kuinka yleinen ilmiö kaveriystävänpäivä on. Selvittelin asiaa netistä ja vaikuttaa siltä, että kiitospäivän viettäminen ystävien kesken on yleistynyt viime vuosikymmeninä.

Kiitospäivän liikenne vastaa Suomen joulu- ja juhannusliikennettä, eikä kaikkia innosta maksaa lentolipuista tavallista korkeampaa hintaa tai istua yhdessä vuoden pahimmista ruuhkista. Kaikilla ei myöskään ole sukulaisia, joiden kanssa he voisivat tai haluaisivat kiitospäivää viettää.

Ilmiöllä on jopa nimi: friendsgiving.

Tapoihin kuuluu, että friendsgiving-juhlat ovat nyyttikestit. Me olemme viemässä juhliin kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiirasta. Olin ollut utelias opettelemaan noiden periamerikkalaisten piiraiden leipomisen, ja nyt siihen tarjoutui oiva tilaisuus.

Valitsin opettajikseni kaksi suosittua amerikkalaista ruokabloggaajaa: Sally’s baking addictionin Sallyn ja Simply Recipesin Elisen.

Päädyin yhdistelemään Sallyn ja Elisen reseptejä. Pidän Sallyn pakinoivasta bloggaajanäänestä, ja hän vaikuttaa todella omistautuneelta asialleen ja testaa lukuisia eri vaihtoehtoja löytääkseen täydellisen reseptin. Olen kuitenkin varsin hyvä arvioimaan reseptin perusteella, kuinka paljon pidän lopputuloksesta, ja muutamat Elisen valinnat osuivat paremmin yksiin minun henkilökohtaisen makuni kanssa kuin Sallyn ratkaisut.

Käytin molempiin piiraisiin Simply Recipesin ranskankerma-voitaikinaa. Kasvisrasvaa taikinaansa kaipaavien kannattaa varmastikin kokeilla Sally’s Baking Addictionin voi-margariinitaikinaa, mutta itse käytän herkkuja tehdessäni aina ennemmin voita kuin margariinia.

Pekaanipähkinäpiiraan sisuksen puolestaan tein suoraan Sallyn ohjeella.

Tummaa maissisiirappia löysin vasta kolmannesta kaupasta. Erehdyin alkuun ostamaan tilalle täkäläistä pannarisiirappia, mutta tajusin kotona, ettei se mitenkään kävisi korvikkeeksi.

Oikeanlainen tumma maissisiirappi muistuttaa sekä maultaan että koostumukseltaan suomalaista siirappia. Pannarisiirappi sen sijaan oli paljon löysempää ja täynnä keinotekoisia aromeja.

Kurpitsapiiraan täytteen miettiminen oli mielenkiintoinen projekti.

Olin koko ajan suunnitellut tekeväni täytteen alusta alkaen itse. Hämmästyin kuitenkin, kun Sally kertoi kokeilleensa sekä tuoreesta että tölkkikurpitsasta tehtyä täytettä ja pitäneensä enemmän tölkkiversiosta.

Myös Elise oli maistellut ystävänsä Suzannen tekemää kurpitsapiirasta sekä tölkki- että tuorekurpitsaversiona. Hän kertoi seurueen aikuisten suosineen tuoreesta tehtyä. Suzanne oli kuitenkin maustanut eri versiot eri tavoin, joten testin tulos ei oikeastaan kertonut paljonkaan siitä, miltä eri kurpitsavaihtoehdot maistuivat.

Asia mutkistui entisestään, kun kävimme ruokaostoksilla valtavassa marketissa, ja sieltä olivat piiraskurpitsat lopussa. Ostin varmuuden vuoksi tölkkikurpitsaa. Myöhemmin jatkoin etsimistä ja löysin lähikaupastamme oikeaa kurpitsalajiketta.

Päätimme tehdä oman kurpitsapiirasvertailun. Tekisin täsmälleen samalla reseptillä kaksi piirasta, joista toiseen tulisi tölkkikurpitsaa ja toiseen tuoretta.

Tuorekurpitsapiiras vasemmalla, tölkkikurpitsapiiras oikealla. Tölkkikurpitsatäytteen väri on hieman tummempi.

Sallyn kurpitsapiiraan täytteen koostumus kuulosti minusta pidemmälle mietityltä kuin Elisen ystävän Suzannen, mutta pidin Suzannen piiraan mausteisuudesta.

Sallyn salainen ainesosa mustapippuri kuulosti kokeilemisen arvoiselta.

Päädyin yhdistelemään kahden reseptin ainekset alla olevan ohjeen mukaisesti. Amerikkalaisten käyttämiä cup-mittasarjoja saa nykyään suomestakin, tai mitat voi muuntaa kaavalla 1 cup = 2,37 dl.

En ole koskaan kuullut cup-mittayksikölle suomennosta. Jos joku teistä lukijoista tietää oikean termin, kuulisin sen mielelläni. Paremman puutteessa puhun alla kupeista.

2 kuppia kurpitsasosetta
3 munaa
1 ja ¼ kuppia fariinisokeria
1 rkl maissitärkkelystä, perunajauhoa tai ohrakasta
½ tl suolaa
2 tl kanelia
1 tl inkiväärijauhetta
¼ tl muskottia
¼ tl jauhettua neilikkaa
1/8 tl mustapippuria
1 kuppi kuohukermaa
¼ kuppia maitoa

Käytin Sallyn valmistusohjetta eli sekoitin ensin keskenään kurpitsan, munat ja fariinisokerin ja lisäsin sitten seokseen muut aineet.

Täytettä tuli tällä reseptillä jostain syystä aivan liikaa ja jouduin tekemään yhden ylimääräisen piiraan isompaan vuokaan, jotta sain kaiken käytettyä.

Tuoreen kurpitsasoseen tein kypsentämällä halkaistuja, puhdistettuja kurpitsoita uunissa 175 asteessa reilun tunnin. Kypsän kurpitsan soseutin tehosekoittimella.

Sain vasta muutama vuosi sitten tietää, ettei samasta kurpitsasta voi tehdä ruokaa ja lyhtyä. Olin luullut lyhtykurpitsoilla olevan melonia muistuttava kuori, joka jäisi jäljelle lyhtymateriaaliksi kun kurpitsan syötävät osat olisi syöty. Lyhtykurpitsan kuori onkin kuitenkin hyvin ohut, kuten ylhäällä oikealla olevasta, jo tyhjäksi koverretusta kypsästä kurpitsasta näkee.

Puhdistamisella tarkoitan nauhamaisen, siemenet sisältävän sisäosan kaapimista pois kurpitsanpuolikkaista. Siemenet kannattaa ottaa talteen, huuhdella ja kuumentaa rasvan ja suolan kanssa. Niistä tulee popcornia muistuttavaa naposteltavaa.

Tein sekä taikinat että täytteet eilen jääkaappiin valmiiksi. Voitaikinalle tekee hyvää odotella jääkaapissa yön yli, ja kurpitsapiiraan täytteenkin mausteisten makujen uskon leviävän täytteeseen tasaisemmin yön aikana.

Itse tehdystä kurpitsasoseesta tuli löysempää kuin tölkkisose, ja sen myötä myös täytteestä tuli löysempää. Heti tuoreeltaan pidin enemmän itse tehtyä sosetta sisältävän täytteen mausta, mutta maut muuttuivat jonkin verran, kun ne olivat saaneet tasaantua jääkaapissa yön yli.

Tänä aamuna tölkkikurpitsatäyte oli selvästi makeampaa kuin tuorekurpitsatäyte ja siinä oli voimakkaampi kurpitsan maku.

 

Tein mahdollisimman ison osan työstä eilen ennakkoon myös siksi, että halusimme viedä juhliin samana päivänä paistettuja piiraita mutta ehtiä silti paikalle jo hyvissä ajoin päivällä, jotta pääsemme auttamaan ystäväämme ruuanlaitossa. Haluan oppia valmistamaan myös suolaisia kiitospäivän ruokalajeja kuten mystistä kalkkunan täytettä, jota ei nykyään laiteta kalkkunan sisään vaan joka tarjoillaan erikseen.

Yhdessä kokkaaminen on kuulemma myös olennainen osa kiitospäivän perinnettä, ja ystävämme toivoikin, että vieraat saapuisivat jo päivällä kokkailemaan hänen kanssaan.

Nyt on aika lähteä kyläilemään. Kerron myöhemmin, miten kumpi piiras voitti makuvertailun.

Ruskaretki New Hampshireen

En ole koskaan päässyt näkemään Suomen Lapin ruskaa kauneimmillaan. Olen aina asunut maan eteläosassa, eivätkä matkani pohjoiseen ole osuneet oikeaan aikaan.

Täällä asumme lähellä maan arvostetuinta ruska-aluetta. Naapuriosavaltiomme Vermont ja New Hampshire täyttyvät syksyisin turisteista, jotka tahtovat päästä ihailemaan värikkäitä lehtiä.

Kuten me suomalaiset hyvin tiedämme, ruskamatkailun ajoittaminen on vaikeaa. Kaunein vaihe kestää vain viikon tai kaksi, ja on hyvin vaikea ennustaa, mille viikolle se tarkalleen ottaen osuu.

Ruska-alueen lähellä asuvalle ongelma ei ole erityisen suuri, koska ruskaretkelle voi lähteä spontaanisti silloin, kun lehdet ovat jo saaneet näyttävimmät värinsä.

Olimme kuitenkin varanneet lokakuulle loman Havaijille siitä huolimatta, että matka osui keskelle ruskasesonkia. Ja niin sitten kävi, että lehdet olivat hienoimmillaan juuri niinä kahtena viikonloppuna, jotka lensimme Havaijin saarelle ja takaisin.

Jouduimme siksi tekemään ruskaretkemme hieman etuajassa, kun vasta osa puista oli päässyt täyteen väriloistoonsa.

Maisemat olivat siitä huolimatta upeita. Mielestäni vihreät puut sopivat kauniisti punaisten ja keltaisten sekaan.

Olisi mielenkiintoista päästä näkemään samoja seutuja silloin, kun ruska on huipussaan. Osa puista on ikivihreitä, enkä hahmota, kuinka paljon enemmän punaista ja oranssia metsissä huippuhetkellä on.

Ensi syksynä aiomme pitää lokakuun viikonloput tyhjinä niin, että voimme tehdä uuden ruskaretken juuri silloin, kun netin ruskakartat kertovat hetken olevan oikea.

Suunnitelmassa on vain yksi hankaluus: New Hampsiressä ei ole riittävästi hotelleja vastaamaan ruskasesongin kysyntään.

Löimme tämän syksyn viikonloppuretkemme suunnitelmat lukkoon vasta perjantai-iltana, ja siedettävän hintaista hotellia oli silloin lähes mahdotonta löytää.

Pitkän etsinnän jälkeen löysimme yhden reilun sadan dollarin hotellihuoneen, joka oli varattavissa HostelBookersin kautta. Teimme varauksen ja saimme sähköpostivahvistuksen – mutta kun saavuimme hotelliin, siellä ei tiedetty varauksestamme mitään.

Hotelli oli tietysti aivan täynnä. Vieressä oli tilaa yhdessä hotellissa – jossa yö maksoi yli kaksi sataa. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata kotiin tai yöpyä siellä. Valitsimme jälkimmäisen.

Reklamoimme kotiin palattuamme HostelBookersille, joka on muka selvitellyt asiaa – tuloksetta. Yhtiö suostui palauttamaan meille ainoastaan varaamastamme huoneesta maksamamme ennakkomaksun, mutta heillä ei ole pienintäkään aikomusta korvata meille mitään ylimääräisistä kustannuksista, jotka meille heidän vuokseen koitui.

Onneksi itse retki oli todella ihana, emmekä antaneet hotellisotkun pilata mielialaamme.

Ruskaretkeä varten kannattaisi varmaankin varata jo hyvissä ajoin etukäteen useammaksi eri viikonlopuksi hotellihuoneita jonkin sellaisen varaussivuston kautta, jossa on hyvät peruutusoikeudet.

Mikael Granlund ei ollutkaan alasti

Aika harvassa työssä joutuu miettimään etukäteen, päätyykö työpäivän aikana alastomien julkisuuden henkilöiden keskelle. Minun nykyisessä työssäni joutuu.

Haastattelin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni NHL-jääkiekkoilijoita. Haastateltavat olisivat saattaneet olla alasti.

Pukuhuoneisiin johtavan käytävän seinät on koristeltu valokuvilla Bruinsin kuuluisista hetkistä ja pelaajista.

Minulle kerrottiin etukäteen, että haastattelut tehdään yleensä pukuhuoneessa samaan aikaan, kun pelaajat vaihtavat vaatteita harjoitusten jälkeen. NHL-toimittajalle on kuulemma normaalia työskennellä puolialastomien ja alastomien pelaajien keskellä.

Menin jäähallille tähän varautuneena, mutta jostain syystä minua oli päätetty suojella alastomilta pelaajilta – tai heitä minulta. Paikalliset urheilutoimittajat tekivät haastatteluja pukuhuoneissa juuri siten miten minulle oli ennakkoon kuvattu, mutta minua varten pelaajat haettiin erikseen syrjäisempään paikkaan.

Sukupuolestani ei ollut kyse, sillä suurin osa paikalla olleista amerikkalaistoimittajista oli naisia. Kenties minulle vain haluttiin antaa rauhallisemmat haastatteluolosuhteet siksi, että olin ulkomaalainen. Tai sitten minua ei uskallettu päästää pukuhuoneeseen, koska olin ensikertalainen enkä kenellekään paikallaolijoista entuudestaan tuttu.

Tähtipelaaja Bobby Orr on saanut patsaan stadionin ulkopuolelle. Hänet ikuistettiin ratkaisevalla maalintekohetkellä.

Ilmankin pukuhuoneeseen pääsyä kokemus oli mielenkiintoinen. Televisiosta jääkiekkoa katsoessani en ollut koskaan tajunnut, miten valtavilta pelaajat näyttävät täysissä varusteissa. Luistimet lisäävät muutenkin isoihin miehiin pituutta ja pehmusteet massaa niin, että heidän vierellään tuntui kuin olisin jättiläisten keskellä.

Granlundin haastattelua odotellessani pääsin katsomaan Minnesotan harjoituksia. Istuin lähes yksin ison jäähallin katsomossa ja sain valita penkkirivini itse. Menin aluksi korkealle, koska sieltä sai hienon kokonaisvaikutelman isosta, tyhjästä hallista ja jään tapahtumista. Lopuksi laskeuduin ihan jään tasolle ja huomasin, että siinä tunsi paljon voimakkaammin olevansa harjoituksissa läsnä. Korkealta katsominen tuntui enemmän samanlaiselta kuin ottelun seuraaminen televisiosta.

Haastattelin Mikael Granlundia ja Joonas Kemppaista. Jännitin etukäteen eniten sitä, että haastatteluajat ovat NHL:ssä todella lyhyitä. Puhuin kummankin kanssa vain reilut kymmenen minuuttia, ja sen perusteella olisi tarkoitus kirjoittaa täysimittainen juttu.

Kun olen aikaisemmin tehnyt henkilöhaastatteluja, aikaa on aina varattu puolesta tunnista tuntiin tai jopa enemmän.

Seuraavaksi minun on tarkoitus alkaa kirjoittaa juttuja haastattelujen perusteella. Hieman pelottaa, miten hyvin muutaman minuutin haastattelusta saatu materiaali taipuu jutuksi, mutta ainakaan haastattelunauhojen purkamiseen ei mene kauan aikaa.

Oli hauskaa päästä kurkistamaan maailmaan, joka oli minulle entuudestaan täysin vieras.

NHL-toimittajana minulla olisi mahdollisuus käydä myös katsomassa otteluita ilmaiseksi, mikä varmasti olisi unohtumaton elämys. Pitänee tehdä joskus sekin, vaikka se harmittaakin, etten voisi jakaa sitä kokemusta Samulin kanssa.

Poistuin jäähallista Bruins-hissillä.

Vähän erilaista: Saippuoitua talouspaperia

Ostimme vahingossa talouspaperia, johon on upotettu saippuaa.

Huomasin ensin oudon hajun. Käteni tuoksuivat hajuvedeltä, kun olin käyttänyt talouspaperia. En kuitenkaan osannut vielä silloin epäillä saippuaa. Täällä hajustetaan hajuvesillä kaikkea mahdollista – jopa kuukautissuojia.

Myöhemmin kuivasin talouspaperilla kattilaa, ja käteni tulivat aivan saippuaisiksi. Luulin huuhdelleeni tiskiaineen huonosti. Huuhtelin uudelleen – ja sama toistui. Vasta kolmannella kerralla uskoin, että saippua tosiaankin oli paperissa.

Onneksi olin jo hajun perusteella päättänyt, ettei tuota paperia päästettäisi kosketuksiin ruuan kanssa. Yllätys olisi ollut todella epämiellyttävä, jos olisin esimerkiksi käärinyt paperiin juuri pesemäni kostean omenan.

Saippuapaperi tarttui kaupasta matkaan vahingossa, sillä emme ole vielä löytäneet vakiotalouspaperimerkkiä. Kaikki talouspaperi on täällä erilaista kuin Suomessa.

Parhaimmillaan paperi on hyvin lujaa ja muistuttaa rakenteeltaan enemmän kertakäyttölakanaa kuin suomalaista talouspaperia. Heikompilaatuinen on sekin kertakäyttölakanamaista mutta tarttuu rullaan kuin takiainen eikä meinaa millään irrota.

Olen miettinyt, kuormittaako lujarakenteisen paperin tekeminen ympäristöä enemmän kuin suomalaisen talouspaperin. Mutta kenties olen vain ennakkoluuloinen.

Saippuapaperille emme ole keksineet järkevää käyttöä. Ehdotuksia otetaan vastaan, kun sitä nyt kaappiin sattui useampi rulla päätymään.

Amerikkalaislapset ovatkin ujoja

Luulin ennen, etteivät amerikkalaislapset kärsi ujoudesta. Olen käsittänyt, että tässä kulttuurissa lapsia kannustetaan hyvin vahvasti ulospäin suuntautuneeseen käytökseen ja olin ajatellut, että se tekisi ainakin useimmista lapsista avoimia ja rohkeita puhumaan kenelle tahansa ventovieraalle.

Halloween-iltana huomasin kuitenkin, ettei stereotypiani pitänyt paikkaansa.

Menimme jo alkuillasta kylään ystäväpariskuntamme luo, joiden järjestämistä murhamysteerijuhlista kirjoitin eilen. Halusimme päästä näkemään täkäläistä karkki tai kepponen -perinnettä eli naamiaisasuisia lapsia, jotka kiertäisivät ovelta ovelle makeisia kerjäämässä. Ystäväpariskuntamme lähistöllä asuu paljon lapsiperheitä, ja he odottivat kymmeniä tai jopa satoja keppostelijoita ovelleen.

Kuvittelin, että suurin osa lapsista marssisi rohkeasti naapureiden luo, kailottaisi hassuttelevia ”karkki tai kepponen” -riimejä ja rohmuaisi innolla saalista karkkisäkkiinsä.

Sen sijaan suurin osa näkemistäni lapsista tuijotti varpaisiinsa, mumisi ujosti ”karkki tai kepponen”, otti varovasti kulhosta yhden karkin ja pakeni äkkiä paikalta vanhempien muistutellessa selän takana, että karkista kuuluisi kiittää.

Vieraiden lapsista ei valitettavasti voinut ottaa kuvia, mutta tämän ajankohtaisen poliittisen satiirin laatineelta nuorelta mieheltä pyysin luvan kuvata hänen teostaan. Ihan jokainen lapsi ei innostuisi askartelemaan kurpitsapäitä republikaanien presidenttiehdokkuuden tavoittelijoista. Teki mieli kysyä – mutta en kysynyt – kumpaa puoluetta perheessä kannatetaan.

Suomessa naapureitteni lapset ovat ujostelleet paljon vähemmän virpomaan tullessaan, vaikka ovat joutuneet soittamaan ovikelloa tietämättä, minkälainen noita oven avaisi. Täällä aikuiset odottivat karkinkerjääjiä etukuisteillaan karkkikulhot kädessä, minkä luulisi lievittävän jännitystä selvästi.

Aikuiset olivat tosin itsekin naamiaisasuissa, mikä saattoi tehdä tilanteesta lapsille hermostuttavamman. Itse ainakin pelkäsin lapsena aikuisia, joiden kasvot olivat naamion tai ison parran peitossa.

Lisäksi Halloweeniin kuuluu ainakin periaatteessa kaikenlainen säikyttely, joten on ehkä aika luonnollista olla silloin hieman varuillaan vieraiden ihmisten seurassa.

Yhtä kaikki oli valaisevaa nähdä, että täkäläiset lapset osaavat ujostella vieraita aikuisia ihan samalla tavalla kuin suomalaislapsetkin.

Halloween-murhamysteerijuhlat 80-luvun tunnelmissa

Naamiaisasut ovat olennainen osa Halloweenia, ja olin jo Suomessa pakatessani yrittänyt miettiä, mitä saattaisin Halloween-asuuni tarvita. En kuitenkaan silloin arvannut, että päätyisimme leikkimään 80-lukua.

Kuten kerroin naapureiden Halloween-koristeita käsitelleessä kirjoituksessani, ystäväpariskuntamme järjesti Halloween-iltana murhamysteerileikin, jonka teema oli lukion päättäjäistanssit 80-luvulla.

Jokainen juhlavieras sai ennakkoon roolihahmon joksi pukeutua. Saimme myös tietoja hahmostamme ja sen suhteista muihin tarinan hahmoihin.

Ystävämme eivät olleet keksineet murhamysteerin juonta itse. Murhamysteerijuhlia voi täällä ostaa valmiina paketteina, jotka sisältävät tarinan ja kullekin osallistujalle leikin eri vaiheissa jaettavat tietolehtiset.

Sain alun perin hahmokseni koulukuraattorin, joka oli tansseissa valvojana. Olin hahmoon pettynyt. Olisin paljon mieluummin leikkinyt teiniä, ja kaiken huipuksi kuraattori vaikutti olevan pahasti syrjässä tarinan juonesta.

Päätin ottaa siitä huolimatta kaiken irti pukeutumisesta. Katselin netistä kuvia 80-luvun iltapuvuista ja yritin miettiä, miten saisin mahdollisimman näyttävästi yhdistettyä 80-luvun muodin kauheuden ja iltapukueleganssin.

Samulin hahmo oli koulun baseball-joukkueen valmentaja. Emme saaneet keskustella hahmoistamme keskenämme sen enempää.

Samuli päätti kasvattaa 80-luvun viikset. Olin samaan aikaan innoissani ja kauhuissani.

Minua puistatti ajatuskin Samulista kasariviiksissä. Minusta oli kuitenkin upeaa, että saisin naamiaisjuhliin seuralaisen, joka olisi valmis pistämään itsensä likoon, näkemään vaivaa asunsa eteen ja hassuttelemaan.

Olen harrastanut parikymppisestä saakka teatteria ja nautin todella paljon naamiaispukeutumisesta ja roolihahmon nahkoihin menemisestä. Samulille roolihahmoksi muuntautuminen on vähintään yhtä tuttua liveroolipeliharrastuksen ansiosta.

Asujen suunnitteleminen yhdessä oli hauskaa. Kävimme ensin etsimässä vaatteita Goodwill-myymälöistä, jotka myyvät hyväntekeväisyyteen lahjoitettuja kierrätysvaatteita Suomen UFF: n tai Lähetyskirpputorin tapaan. Samulille löytyikin kelvolliset vaatteet, mutta minä en valikoimista innostunut.

Lopuksi kävimme vielä Garment District -erikoisliikkeessä, jossa myydään sekä vintagea että naamiaisasuja. Pelkäsin, että aidot 80-luvun vaatteet maksaisivat siellä kohtuuttomasti, mutta onnistuin löytämään sieltä leningin, joka oli lähellä etsimääni ja sopivasti hieman rikki niin, että se maksoi vain pari kymppiä.

Mekko oli kaamean ruma. Samuli nikotteli kun sovitin sitä, mutta pidin pääni.

Juhlapäivänä sain juhlien järjestäjiltä viestin, jossa kysyttiin, pystyisinkö vielä vaihtamaan hahmoa. Pompin riemusta. Uusi hahmo oli juuri se, jonka olisin mieluiten halunnut! Saisin olla juonitteleva, katala teinityttö, joka oli saanut seuralaisekseen yhden koulun suosituimmista pojista ja saattaisi hyvinkin tulla valituksi tanssiaisten kuningattareksi.

Innoissani aloin tunata mekkoa. En harmi kyllä kaikessa kiireessä huomannut ottaa siitä ennen-kuvaa, jotta näkisitte eron.

Iltapuvussa oli alun perin kuristavan tiukka suora kaula-aukko ja suora, puolisääreen ulottuva helma. Hihat laskeutuivat lähes kyynärpäihin eivätkä olleet läheskään niin muhkeat kuin halusin.

Ompelin hihojen alaosat kiinni mekon kainaloihin ja täytin puhvit rypistetyllä talouspaperilla Leikkasin kaula-aukon avoimeksi, käänsin pienen kaistaleen ja harsin sen pikapistoilla siistiksi. Helman kokosin ponihännälle, josta ompelin ruusukkeen.

Kaula-aukon avaaminen sai mekon valahtamaan helposti päältä, sillä sen selkä on hyvin avoin, joten tein kaula-aukosta poistamastani kankaasta nauhan. Samuli ompeli sen selkäosan keskelle, kun mekko oli jo päälläni.

Kaipasin Suomeen jättämiäni rihkamakoruja. Olimme onneksi ostaneet Garment Districtistä mekon lisäksi räikeän pinkit salamakorvakorut, jotka eivät sopineet alkuperäiselle hahmolleni lainkaan mutta jotka olivat niin ihastuttavan kammottavan kahdeksankymmentälukuiset, etten millään malttanut jättää niitä kauppaan. Uudelle hahmolleni ne sopivat kuin nakutettu.

Tupeerasin hiukset pehkoksi, meikkasin silmiin sateenkaaren värit ja yhdistelin vihreään mekkoon voimakkaan pinkit sukkahousut ja korkokengät.

Juhlissa saimme lisää ohjeita siitä, miten kunkin roolihahmon oli tarkoitus käyttäytyä. Minun hahmoni Dolly oli vääryydellä ja viekkaudella varastanut arkkivihollisensa poikaystävän ja kulki ympäri juhlia paistattelemassa voitonriemussaan. Dollyn valinta tanssiaisten kuningattareksi vaikutti lähes varmalta, sillä hän oli peukaloinut äänestystä.

Teatteria harrastaessani olen aina rakastanut pahojen hahmojen esittämistä. Minusta on hirveän mielenkiintoista elää hahmon kautta sellaisia tunteita ja kokemuksia, joita en missään tapauksessa haluaisi omana itsenäni kokea.

Toinen suosikkiasiani teatterilavalla on se, jos koen hahmossa jonkin tunteen niin voimakkaasti, että se koskettaa syvältä paitsi hahmoa myös minun aitoa itseäni.

Dollyn alkuilta oli yksi hänen elämänsä hienoimmista. Kun Dolly ja hänen seuralaisensa valittiin tanssiaisten kuninkaaksi ja kuningattareksi, Dollyn pieni musta teinisydän oli pakahtua onnesta.

Kaikki muuttui kuitenkin painajaiseksi niin nopeasti, että perässä oli vaikea pysyä. Kesken kuninkaan ja kuningattaren tanssin Dollyn seuralainen irrottautui äkkiä tämän käsivarsilta ja polvistui tunnustamaan entiselle tyttöystävälleen rakastavansa tätä yhä.

Dolly oli vasta hädin tuskin käsittämässä julkisen nöyryytyksensä valtavuuden, kun poika äkisti kaatui kuolleena maahan. Dolly valahti ruumiin viereen ulvomaan tuskasta ja havahtui hetken päästä siihen, että luokkatovereiden katseet olivat muuttuneet syyttäviksi. Kohta joku jo syytti Dollyä ääneen murhasta.

Se oli upeaa. Vaikka kyseessä oli hassu leikki, jota tarinan kirjoittajat ohjasivat paperilapuilla ulkopuolelta, olin syvällä Dollyn hahmossa ja koin sellaisen tunteiden vuoristoradan, ettei paremmasta väliä.

Murhan jälkeen saimme uudet ohjelaput, joiden mukaan tarina jatkui. Murhatun hahmon esittäjä palasi huoneeseen rehtorina, joka veti murhatutkintaa. Kaikkien pelaajien oli tarkoitus pyrkiä selvittämään murha.

Lopussa jokainen sai äänestää, ketä piti syyllisenä. Samulin hahmo voitti äänestyksen, mistä Samuli oli aiheesta ylpeä. Kukaan ei onnistunut epäilemään sitä hahmoa, joka tarinan mukaan oikeasti oli murhan takana.

Juhlat olivat kokonaisuudessaan todella hauskat. Kaikki olivat nähneet vaivaa rooliasujensa eteen ja saimme tarinan kulkemaan hyvin, vaikka osalla juhlijoista ei ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta roolihahmoon eläytymisestä.

80-luvun tanssiaisten teema toimi mainiosti. Takatukkaperuukit ja muut rooliasujen hienot yksityiskohdat auttoivat kaikkia pääsemään hyvin tunnelmaan.

Minulle oli jotenkin ihan erityisen tyydyttävää päästä leikkimään amerikkalaista teiniä, sillä juuri teini-iässä ihannoin Amerikkaa ja haaveilin siitä, että olisin saanut kokea prom-tanssiaisten kaltaisia amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvia asioita, jotka olivat osa katsomieni tv-sarjojen ja lukemieni kirjojen teinipäähenkilöiden elämää.

Tekisi mieli yrittää järjestää joskus vastaavanlaiset juhlat Suomessa. Kenties valmiiksi suunnitellun juonipaketin voisi ostaa täältä ennakkoon sitä varten.

Instagram Travel Thursday: Liikaa matkakuvia

Olemme alkaneet käydä läpi Havaijin-matkakuvia. Niitä on aivan liikaa.

Kuuma laava kuplii syvällä maan alla Halema’uma’un kraatterissa ja nostaa ilmoille vesihöyryä. Kilauea-tulivuori on purkautunut yhtäjaksoisesti 80-luvulta alkaen ja tarjoaa matkailijalle maailman helpoimman mahdollisuuden nähdä aktiivisen tulivuoren kraatteri.

Kun kokosimme yhteen kuvat molempien kameroista ja puhelimista, kansioon kertyi lähes kolmetuhatta tiedostoa. Suurin osa kuvista on minun ottamiani.

Lienee aika hyväksyä, että minulla on ongelma. Kuvaaminen on karannut kokonaan käsistä.

Matka kesti viikon, mutta kuvia tuli otettua enemmän kuin ennen kuukauden matkoilla.

Miten näin pääsi käymään?

Filmikamera-aikana sanottiin, että kannattaa ottaa samasta tilanteesta kaksi kuvaa, jotta ainakin jompikumpi todennäköisesti onnistuu. Ajatus oli kuulemma filminvalmistajan nerokas markkinointikikka, jonka ansiosta filmin myynti kasvoi merkittävästi.

Aluksi tein digikameralla samoin, mutta vuosien varrella kahdesta onkin tullut kahdeksan tai kymmenen. Lähes identtisiä ruutuja tulee räpsittyä toinen toisensa perään.

Kilauean kraatteri nähtynä sen vieressä olevan maailman massiivisimman tulivuoren Mauna Loan rinteiltä. Mauna Loa ei ole purkautunut aikoihin, ja se saattaa purkautua koska hyvänsä.

Kuvien määrää kasvattaa entisestään se, että tällä matkalla otin ensimmäistä kertaa lähes joka tilanteesta kuvan sekä digipokkarikameralla että puhelimen kameralla.

Uudessa puhelimessani todella hyvä kamerasofta, ja se osaa joissain tilanteessa korjata vaikean valotuksen tai muiden olosuhteiden aiheuttamia ongelmia niin hyvin, että kuvasta tulee parempi kuin digikameralla otetusta. Lisäksi halusin ottaa kuvia puhelimella voidakseni julkaista niitä saman tien Instagramissa.

Yhdysvaltojen eteläisin piste on Havaijin Big Islandilla, viralliselta nimeltään Havaijin saarella.

Oli hienoa voida julkaista kuvia Instagramissa saman tien. Blogin kirjoittamiseen ei matkan aikana ollut aikaa, mutta Instagram-kuvien kautta kaikilla kiinnostuneilla oli mahdollisuus seurata matkaamme sitä mukaa kun se eteni.

Kotimaassa matkaillessa kuvien julkaiseminen Instagramissa on ihanan helppoa, kun käytössä on kuukausimaksullinen kännykkänettiyhteys. Toista on kaukomatkoilla – varsinkin kehittyvissä maissa, joissa nettiin pääsy ei välttämättä onnistu edes päivittäin puhumattakaan siitä, että kuvat pääsisi julkaisemaan heti ottamispaikalla.

Green Sand Beach -rannalla on harvinaista oliivinvihreää hiekkaa.

Vaikka olinkin matkan aikana innostunut instaamisesta, nyt jälkikäteen toivoisin, että kuvia olisi paljon vähemmän. Minun on pakko muuttaa tapaani kuvata. Kymmenen lähes samanlaisen ruudun sijasta pitäisi ottaa yksi huolella sommiteltu – ja sen perään varmuuden vuoksi vanha kunnon varakuva. Sen pitäisi riittää.

On liian helppoa ajatella, ettei kuvien räpsimisestä ole mitään haittaa, kun ei tarvitse maksaa filmistä eikä kuvien kehittämisestä. Pitäisi muistaa, että oma aikakin on arvokasta, ja että tuhansien lomakuvien läpi kahlaaminen vie paitsi aivan liikaa aikaa myös ilon lomakuvien katselemisesta.

Auringonlasku Konan kaupungista käsin tekemällämme veneretkellä, jolla snorklattiin paholaisrauskujen kanssa auringon laskettua.

Urakka on kuitenkin edistynyt, joten varsinaisia Havaiji-postauksiakin on ennen pitkää odotettavissa.

Havaijin saaren länsipuolisko on yleensä aurinkoinen ja itäpuolisko hyvin sateinen. Rakastan vesiputouksia ja sademetsiä, joten nautin suuresti myös sateisesta puoliskosta, jonka osa turisteista kiertää kaukaa. Kuvassa Umauma Falls.

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat Destination Unknown, Kaukokaipuu ja Veera Bianca. Kaikki tämän kirjoituksen kuvat on otettu Instagram-galleriastani.

Moottoripyöräilevän luurangon maaninen nauru

Koko tämän viikon sain kuunnella kotitoimistossani kummituksen ulvontaa ja pahaenteistä naurua. Naapurilla on ilmeisesti Halloween-koriste, joka ääntelee aina, kun joku kulkee ohi.

Robottinaurun säestyksellä töitä tehdessä kävin muutaman kerran mielessä, että maltan tuskin odottaa, että Halloween olisi ohi. Muuten olen kuitenkin nauttinut täysillä naapureiden Halloween-intoilusta.

Muutamat kotikatumme ja lähikortteleiden asukkaat ovat todella panostaneet Halloween-koristeluun. Etupihat ja -kuistit ovat käyneet päivä päivältä näyttävämmiksi.

Halloweenista eivät ole innoissaan pelkästään lapset. Monet Halloween-etupihat ovat selvästi aikuisen suunnittelemia. Jo syyskuun alussa eräs lähikorttelien asukki esitteli korttelijuhlissa kännykästään valokuvaa todella karmivasta aidonkokoisesta keinussa istuvasta zombiepikkutytöstä, jonka oli hankkinut Halloweenia varten.

Minun olisi tehnyt mieli heittäytyä täysillä täkäläiseen kulttuuriin ja koristella etupihamme niin näyttävästi kuin suinkin vain olisin osannut. Yläkerrassa asuva vuokraisäntämme ei kuitenkaan valitettavasti ole senhenkinen ihminen, jolta tekisi mieli edes kysyä, saanko muuttaa etupihan yliampuvaksi Halloween-teemapuistoksi.

Useimmilla pihoilla ei ole koristeita lainkaan, mutta toisilla niitä on sitten senkin edestä.

Samuli on kertonut, ettei kotimme ovella ole kahtena viime Halloweeninä käynyt ainuttakaan lasta karkkia tai kepposta huutelemassa. Vuokraisäntämme on asunut tässä talossa lapsesta saakka, ja ilmeisesti naapuruston perheet tietävät, ettei tämän talon etukuistille kannata tulla keppostelemaan.

Haaveilen silti siitä, että ensi vuonna meilläkin olisi omat koristeet. Sijoittelen ne vaikka asuntoon sisälle, jos piha ei ole käytettävissä. En ole koskaan viihtynyt syrjästäkatsojan roolissa; heittäydyn paljon mieluummin täysillä mukaan.

Tänä iltana pääsen onneksi tekemään niin, sillä emme aio viettää Halloweenia kotona vuokraisäntämme pimeän etukuistin suojissa. Olemme menossa karkittamaan naamioasuisia lapsia ystäväpariskuntamme luo, jonne odotetaan suurta keppostelijaryntäystä

Perinteisiä, kaiverrettuja kurpitsalyhtyjä on täällä harvemmilla etukuisteilla kuin odotin. Kun lyhtyjä on, ne ovat yleensä suurella vaivalla tehtyjä.

Ilta jatkuu saman pariskunnan järjestämissä aikuisten Halloween-juhlissa, joiden teemana on 80-luvun päättäjäistanssit (80’s prom) ja joissa leikitään murhamysteeriroolileikkiä. Kerron jälkikäteen lisää :).