Kansainvälisten amerikkalaisnaisten yksinäisyydestä

Jos amerikkalainen nainen rakastaa matkustamista, hän on usein yksin intohimonsa kanssa. Lähipiiri ei ymmärrä häntä eikä kukaan ei halua kuulla hänen kertovan matkoistaan. Pahimmassa tapauksessa perhe ja ystävät jopa loukkaantuvat siitä, että hän viettää mieluummin aikaa maailmalla kuin kotona heidän kanssaan.

Pocono springs camp inviting reading spot with a lake view

Matkustava amerikkalaisnainen on kummajainen, sillä suurin osa amerikkalaisista ei matkusta. Vaikka matkakohteissa ympäri maailmaa tapaa usein matkailijoita Yhdysvalloista, he edustavat amerikkalaisten pientä vähemmistöä. Useimmilla amerikkalaisilla ei ole passia. Hämmästyttävän moni ei ole koskaan edes poistunut synnyinosavaltiostaan.

Suomalaisena olin aluksi hyvin yllättynyt tajutessani, miten vierasta matkustaminen monille amerikkalaisille on. En tunne yhtäkään suomalaista, joka ei olisi koskaan elämässään käynyt ulkomailla. Asiaa tarkemmin ajateltuani keksin kuitenkin useita ilmiselviä syitä siihen, että amerikkalaisten suhde matkustamiseen on hyvin erilainen kuin suomalaisten.

Pocpno Springs camp panoramic lake view

Yhdysvaltojen valtava koko vaikuttaa luonnollisestikin amerikkalaisten ulkomaanmatkailuun monin tavoin. Ulkomaat ovat kaukana, ja omassakin maassa on monipuolinen valikoima kiinnostavia lomakohteita. Osa läheisistä sukulaisista tai ystävistä saattaa asua niin monen tunnin päässä, että heidän luonaan kylässä käyminen käy jo itsessään kaukomatkasta.

Kenties vielä olennaisempi syy matkailuhaluttomuuteen on kuitenkin amerikkalainen työkulttuuri. Lakisääteisiä vuosilomia ei ole, ja lomaa on tavallisesti vain muutamia päiviä vuodessa – jos sitäkään.

Suomessa asuessani pystyin olemaan vuosikausia vakituisessa työsuhteessa samassa yrityksessä, etenemään urallani ja tekemään vuosittain lomillani pitkän kaukomatkan. Amerikkalaisessa työkulttuurissa vastaavanlainen elämä ei ole mahdollista, ja intohimoinen matkailija joutuu sulkemaan monia mahdollisia urapolkuja pois voidakseen matkustaa. Jotkut tyytyvät lahjojaan mitättömämpään uraan malttaakseen irtisanoutua säännöllisin väliajoin lähteäkseen taas matkaan. Toiset rakentavat uransa freelancepohjaisen etätyön varaan voidakseen tehdä töitä missä milloinkin.

Oman osansa kokonaisuuteen tuo varmasti myös amerikkalainen kansallisylpeys, joka on tietoisesti ja taitavasti rakennettu sosiaalinen konstruktio. Amerikkalaisten keskinäiset kulttuurierot ovat valtavia, mutta heidän yhteiskuntansa pysyy silti koossa sen ansiosta, että kansalaisten kansallisylpeyttä pidetään yllä jatkuvasti. Amerikan lippuja ja lippukuviota näkee kaikkialla, kansallislaulu lauletaan jokaisissa kissanristiäisissä ja amerikkalaisten erinomaisuudesta puhutaan siekailematta.

Jos uskoo vilpittömästi oman maansa olevan paras, miksi kannattaisi käydä missään muualla?

Kayaking view of the lake and foliage at Pocono springs camp

Koska matkustaminen on todella monelle täysin vieras ajatus ja matkustavat ihmiset päätyvät usein epätyypillisiin ura- ja elämänvalintoihin, kuilu matkustavien ja kotona pysyvien välillä on syvä. Sen vuoksi moni intohimoinen matkailija on hyvin yksinäinen – mutta matkailijoiden keskinäinen side on sitäkin vahvempi.

Omista amerikkalaisista ystävistäni valtaosa rakastaa matkustamista. Se ei ole sattumaa. Matkailu on ollut tärkein yhdistävä tekijä, jonka varaan uudet ystävyyssuhteeni ovat rakentuneet.

Heti Bostoniin muutettuani löysin matkustavien naisten verkoston She’s Wanderfulin, jonka Bostonin-paikallisosasto kokoontuu yhteen vähintään kerran kuukaudessa. Kuka tahansa matkailusta tai ulkomailla asumisesta kiinnostunut nainen on tapaamisiin tervetullut. Kerhosta tuli minulle nopeasti hyvin tärkeä, ja tutustuin siellä merkittävään osaan amerikkalaisista ystävistäni.

Myös muuta kautta tapaamistani ystävistä moni on innokas matkailija. Hekin varmaankin kokevat minut läheiseksi ainakin osin juuri siksi, että olen käynyt monissa eri maissa ja asun kaukana synnyinseudultani.

Making smores at a campfire at Wanderfest, a retreat for Wanderful women who travel

Syyskuussa vietin viikonlopun Wanderfulin järjestämällä leirillä Poconos-vuorilla Pennsylvanian maaseudulla. Idyllinen leirikeskus oli pienen järven rannalla, jota reunustivat ruskan värittämät puut. Vielä idyllisempi oli kuitenkin viikonlopun tunnelma.

Meitä oli nelisenkymmentä, emmekä suurimmaksi osaksi tunteneet toisiamme etukäteen. Välillemme rakentui kuitenkin nopeasti syvä luottamus. Omaan mökkiini osuneen kuuden hengen ryhmän kanssa kävimme jo ensimmäisenä iltana niin avointa keskustelua, että meitä olisi luullut pyjamabileisiin kokoontuneeksi ystäväporukaksi.

Tällainen matkailijoiden välinen välitön ystävyys on minulle uutta, ja nautin siitä suunnattomasti.

Ennen Bostoniin muuttoani olin törmännyt maailmanmatkoillani matkailijoihin, joilla oli kova tarve todistaa jotain muille. Tällaiset reissaajat kehuskelevat omalla rohkeudellaan ja seikkailunhalullaan, vähättelevät toisiaan ja luokittelevat ihmisiä sen mukaan, ketkä ovat riittävän cooleja heidän ystävikseen. Itse en yleensä heidän cooliustestiään läpäissyt. Yhdellä ryhmämatkalla minua suorastaan kiusattiin siksi, että pari matkaryhmäni jäsentä piti minua liian erilaisena kuuluakseni joukkoon. Aikuiset ihmiset käyttäytyivät ihan samalla tavalla kuin keskenkasvuiset koulukiusaajat.

Myös matkablogeja lukiessani olen välillä törmännyt kertojanääniin, joista on tullut sellainen olo, että jos tutustuisin tämän kirjoittajaan, hän varmaan katsoisi minua nenänvarttaan pitkin. Pitkään ajattelinkin, ettei missään olisi matkailijoiden yhteisöä, johon tuntisin kuuluvani. Olin riittävän seikkailunhaluinen pitääkseni itseäni seikkailumatkailijana mutta liian turvallisuushakuinen kelvatakseni muiden seikkailijoiden seuraan.

Wanderfulin leirillä kukaan ei kuitenkaan kyseenalaistanut muiden tapaa matkustaa. Kaikki kannustivat toisiaan ja antoivat toisilleen vinkkejä ja neuvoja. Matkoista sei puhuttu kehuskellen vaan siinä toivossa, että kokemusten jakamisesta olisi muille hyötyä tai iloa.

Tapasin itseäni nuorempia naisia, jotka olivat jo vuosia sitten muuttaneet ulkomaille vailla työpaikkaa, paikallisen kielen taitoa tai suunnitelmaa siitä, miten elättää itsensä. Kuulin tarinoita käyttämättä jätetyistä paluulennoista ja viisuminhankintaseikkailuista. Heihin verrattuna oma elämänpolkuni oli kesy ja turvallisuushakuinen. He eivät kuitenkaan tällaista vertailua tehneet. He hyväksyivät alusta alkaen minut ystäväkseen, ja heidän silmissään olimme kaikki samaa itsenäisten, matkailevien naisten heimoa.

Se tuntui todella hyvältä.

Kuulin viikonlopun aikana myös monta tarinaa siitä, miten vaikeaa ja yksinäistä on olla itsenäinen maailmanmatkaajanainen, jos sattuu olemaan kotoisin pieneltä paikkakunnalta keskeltä Yhdysvaltoja.

Eräässä työpajassa keskustelimme siitä, miten vaikea omista matkoista on kertoa ihmisille, joilla ei ole matkustamiseen minkäänlaista kosketuspintaa. Työpajan vetäjä muistutti, etteivät tällaiset ihmiset edes tiedä, mitä kysyä matkalta palanneelta. Hämmentyneenä muistelin suomalaisia ystäviäni ja työtovereitani, jotka saattavat kysyä Etelä-Afrikasta safarimatkalta palanneelta esimerkiksi, kävikö tämä Cape Townissa katsomassa pingviinejä.

En ollut koskaan aiemmin tiedostanut, miten onnekas olen, kun rakkauteni matkailuun ei ole koskaan eristänyt minua läheisistäni. Niin sukulaisistani kuin vanhoista ystävistänikin monet ovat asuneet ulkomailla tai matkustelleet paljon. Nekin, jotka ovat matkustelleet vähemmän, ovat kiinnostuneita maailmasta ja ulkomaiden tapahtumista.

Amerikkalaisten matkailijoiden yksinäisyys surettaa minua, mutta samaan aikaan olen suunnattoman kiitollinen siitä läheisyydestä, joka minun ja matkailijaystävieni välille on syntynyt osin juuri sen yksinäisyyden ansiosta.

Jumping on a water trampoline at Pocono Springs camp during Wanderfest, a retreat by Wanderful women who travel

Mainokset

Pala loppuun, syö sokeria

Vaatiiko työnantaja kohtuuttomia? Ota donitsi. Viekö opiskelu yöunet? Ota pari suklaakeksiä.

Välillä tuntuu, että amerikkalaiset pysyvät pystyssä pelkän rasvan ja sokerin voimin.

En tiedä, päteekö tämä useimpiin amerikkalaisiin työpaikkoihin, mutta ainakin Samulin työpaikalla it-alan yrityksessä epäterveellisiä herkkuja on tarjolla harva se päivä. Samanlaista on Harvardissa, jossa käyn yleisölle avoimilla luennoilla ja opintopiireissä. Niissä on lähes poikkeuksetta tarjolla rasvaista ja sokerista naposteltavaa.

Suomessa asuessani arvostin työnantajani tarjoamia kakkukahveja, joilla juhlistettiin yhdessä hyviä hetkiä. Pidin tärkeinä myös rankimpien uutispäivien pitsatarjoiluja, joiden voimin pysyimme työkykyisinä, kun kukaan ei ehtinyt pitää lounastaukoa. Nuo kestitykset olivat työyhteisöllemme merkityksellisiä, koska niitä ei ollut liian usein.

Sen lisäksi, että tarjoilutahti oli kohtuullinen, Suomen-työyhteisössäni mietittiin edes jonkin verran tarjoilujen terveellisyyttä. Uutiskriisipäivien pitsatarjoiluihin otettiin tavaksi tilata myös salaatteja. Perjantaisin pöydällä oli kulhollinen suklaata – ja laatikollinen hedelmiä.

Täällä ainoa tarjolla oleva terveellinen vaihtoehto on usein jättää tarjotut herkut ottamatta.

Kyse ei ole siitä, etteikö työnantaja tai korkeakoulu uhraisi ajatustakaan työntekijöiden tai opiskelijoiden terveydelle. Kyllä täälläkin ymmärretään – ainakin joissain paikoissa – tarjota esimerkiksi terveyspalveluita tai vaikkapa kannustimia tupakoimattomuudesta.

On aivan kuin kukaan ei vain olisi täällä tullut ajatelleeksi, että ihmiset syövät paljon enemmän rasvaa ja sokeria, jos houkuttelevia herkkuja on jatkuvasti ilmaiseksi tarjolla heidän nenänsä edessä. Tai että jatkuva rasvan ja sokerin syöminen on haitallista, varsinkin kun työ tai opiskelu vie kaiken ajan niin, ettei ihminen ehdi nukkua eikä liikkua riittävästi.

Mitä uupuneempi on, sitä vaikeampi tarjotuista herkuista on kieltäytyä.

Onneksi useimmat amerikkalaiset herkut eivät ole erityisen hyviä. Yleensä ne ovat suomalaiseen makuun aivan liian makeita ja niissä usein on tylsä, yksiulotteinen makumaailma.

Silti normaalipainoisena pysyminen vaatii täällä todella paljon tahdonvoimaa.

National Merigue Pie Day at Stop and Shop

Amerikkalaisilla on aina tarjolla tekosyy herkutteluun – kuten kansallinen sitruunapiiraspäivä.

Kun lastenhoito maksaa enemmän kuin äiti tienaa

Asun maassa, jossa pienten vauvojen äidit tekevät täysipäiväisesti töitä – vaikka siitä koituisi perheelle taloudellista tappiota. Pienituloiset äidit käytännössä maksavat siitä, että ovat päivät poissa vauvansa luota.

Heidän on pakko, sillä amerikkalainen työkultturi on kertakaikkisen armoton.

Vaikka olen asunut täällä jo kaksi vuotta, täkäläisestä työelämästä paljastuu edelleen jatkuvasti uusia asioita, jotka kauhistuttavat minua.

Olen jo pitkään tiennyt Yhdysvaltojen olevan yksi maailman ainoista maista, jossa työnantajalla ei ole lakisääteistä velvoitetta myöntää työntekijälleen minkäänlaista äitiyslomaa. Senkin tiesin, että jos äitiyslomaa myönnetään, se on usein paljon lyhyempi kuin Suomessa, eikä se välttämättä ole palkallista. Korkeakoulutusta vaativaa työtä tekevä ystäväni esimerkiksi sai kolmen kuukauden äitiysloman, joka ymmärtääkseni oli palkaton.

Olen ymmärtänyt, että monen pienen vauvan äidin on pakko palata töihin siksi, että he menettäisivät muuten työpaikkansa. Nyt sain kuitenkin tietää, että pelissä ovat paljon isommat asiat.

Kuulemma äitiyslomalla olo voi vaarantaa naisen tulevan urakehityksen kokonaan.

Näin kertoi amerikkalainen ystäväni, joka muutti äitiyslomansa aikana miehensä ja lastensa kanssa uudelle paikkakunnalle. Hän joutui etsimään uuden työpaikan muuton vuoksi, eikä hänellä näin ollen ollut työnantajaa sanelemassa, milloin hänen tulisi palata äitiyslomalta töihin.

Tästä huolimatta hän ei uskaltanut olla tyttärensä kanssa kotona kuin pienen hetken. En tiedä tarkasti, milloin hän palasi töihin, mutta kun tutustuin häneen, hänellä oli noin kolmikuinen vauva ja käsitin hänen olevan ainakin osa-aikaisesti töissä.

En koskaan kysynyt ystävältäni, miksi hän etsi uuden työpaikan jo niin varhain, sillä vanhempien töihin palaamisen aikataulu on mielestäni jokaisen perheen oma asia. Kerroin kuitenkin hänelle taannoin suomalaisesta vanhempainvapaajärjestelmästä ja verovaroin tuetusta päivähoidosta.

Mainitsin, että suomalaisessa kulttuurissa kasvaneena koen hyvin ahdistavaksi ajatuksen, että jos meillä olisi lapsi, en pystyisi nykyisellä työlläni ansaitsemaan riittävästi kattamaan lastenhoidosta koituvat kustannukset. Jos siis olisin äiti ja asuisin täällä, tekisin työtä tappiolla.

”Ei sitä noin pidä ajatella”, ystäväni vastasi heti ja myönsi, ettei hänenkään nykyinen nettopalkkansa riitä heidän lastenhoitajansa palkkioihin.

”Ajattelen sen niin, että tämä on sijoitus myöhempään uraani. Jos en olisi nyt töissä, se vaikuttaisi myöhemmin siihen, minkälaisia töitä ja minkälaista palkkaa voisin saada.”

Onnistuin salaamaan ystävältäni, miten kamalalta se minusta kuulosti.

Ymmärrän vielä jotenkuten sen, että työnantajat eivät mielellään päästä työntekijöitään pitkille äitiyslomille. Se on mielestäni väärin, mutta jos asiaa ajatellaan puhtaasti yrityksen näkökulmasta, on kiistaton tosiasia, että työntekijän poissaolosta on työnantajalle riesaa.

Sitä en kuitenkaan mitenkään voi ymmärtää, että ihmiselle katsottaisiin lähtökohtaisesti miinukseksi se, jos hän on ollut vaikkapa vuoden kotona hoitamassa vauvaansa.

Ystäväni kuitenkin lähti siitä, että muutamaa kuukautta pidempi äitiysloma jättäisi työhistoriaan ruman aukon, joka heikentäisi naisen mahdollisuuksia saada uusia työpaikkoja, ylennyksiä tai palkankorotuksia myös sellaisissa yrityksissä, joiden palvelukseen hän hakeutuu vasta äitiyslomiensa jälkeen.

Se on minusta todella surullista.

lastenvaunut