Salaperäinen äkkilähtö pääkaupunkiin

Sain keskiviikkoiltana uteliaisuutta herättävän tekstiviestin: ulkoministeri Timo Soini pitäisi Washingtonissa lehdistötilaisuuden heti seuraavana aamuna. Tilaisuuden aihe oli salainen, ja se paljastettaisiin vasta yön kuluessa.

Yllätykset ja nopeat suunnitelmanmuutokset ovat keskeinen osa uutistoimittajan työtä, mutta tämä oli silti poikkeuksellista. Poliitikot pitävät kyllä välillä lehdistötilaisuuksia lyhyellä varoitusajalla, ja aihekin saattaa olla salainen tilaisuuden alkuun saakka, mutta yleensä tällaiset tilaisuudet ovat Helsingissä, missä valtakunnallisen suomalaismedian uutistoimituksetkin ovat. Washingtonissa vieraillessaan suomalaisministerit pitävät usein matkaansa liittyvän tiedotustilaisuuden meille täällä työskenteleville toimittajille, mutta sellaiset tilaisuudet suunnitellaan hyvissä ajoin ennalta, eikä niihin liity mitään salaperäistä.

Arvelin, ettei tilaisuuden aihe liittyisi millään tavalla Yhdysvaltoihin. Vaikutti siltä, että tilaisuus pidettäisiin Washingtonissa ainoastaan siksi, että ministeri sattui olemaan siellä.

Minun kannaltani viesti merkitsi, että minulla olisi yö aikaa hankkiutua Bostonista Washingtoniin.

Tiesin sen olevan mahdollista. Ensimmäinen lento Bostonista Washingtoniin lähtee arkisin puoli kuudelta aamulla. Se laskeutuu seitsemän aikoihin, ja mikäli aamun ruuhkien kanssa ei ole aivan erityisen huonoa tuuria, sillä ehtii yhdeksäksi Washingtonin keskustaan.

Soinin tilaisuus alkaisi yhdeksältä.

Meillä oli myöhäinen ilta ja Suomessa varhaisaamu. STT:n aamun uutistyötä johtavan uutispäällikön vuoro oli alkamassa tunnin kuluttua, joten tiesin hänen olevan hereillä. Soitin hänelle ja sovin, että lähtisin matkaan. Ostin lennot ja aloin pakata pientä käsimatkatavarakassia. Helsingin-uutistoimituksessa alettiin heräillä, ja keskustelin useamman eri ihmisen kanssa sähköpostilla matkani yksityiskohdista.

Pääsin nukkumaan aamuyhden maissa. Herätyskello oli soimassa 3.30.

Uber-taksimatka Bostonin lentokentälle sujui keskellä yötä nopeasti ja helposti. Kentälle päästyäni soitin uudelleen uutispäällikölle. Lyhyiden yöunieni aikana tiedotustilaisuuden aihe selvinnyt: Afganistanissa keväällä siepattu suomalainen avustustyöntekijä oli onnistuttu vapauttamaan.

Vaikutti pahasti siltä, että olin matkustamassa pääkaupunkiin turhaan. Uutistoimitukseen oli nimittäin nukkuessani tullut kutsu tiedotustilaisuuteen Helsingissä. Kutsussa oli kerrottu, että ulkoministeri Soini puhuisi Helsingin-tilaisuudessa videoyhteyden kautta.

Päätimme silti, ettei matkaani kannattaisi enää peruakaan, kun olin jo ostanut lennot ja matkustanut kentälle.

Nousin koneeseen ja yritin nukkua. Lento Bostonista Washingtoniin kestää vain reilun tunnin.

Kone laskeutui vartin etuajassa ja uskaltauduin jopa ostamaan aamupalaa lentokentän leipäkahvilasta, jossa ei ollut jonoa. Tiesin, että kuluisi useita tunteja ennen kuin pääsisin seuraavan kerran lähellekään ruokaa.

Leivän ostettuani hyppäsin saman tien Uber-taksiin. Kello oli siinä vaiheessa kymmentä yli seitsemän. Matkan pisin osuus oli alkamassa.

Yritin nukkua lisää. Ruuhkat olisivat mitä olisivat, eikä niistä hermoileminen veisi meitä perille yhtään nopeammin.

Onnistuin nukahtamaan ja heräsin kymmentä vaille yhdeksän. Tilaisuus oli alkamassa kymmenen minuutin kuluttua! Unisin silmin yritin hahmottaa, kuinka kaukana Suomen suurlähetystöstä olimme.

Kuskini vakuutti, että olimme lähes perillä. Ehtiminen menisi joka tapauksessa todella tiukille. Onneksi olin nukkunut suuren osan matkasta sen sijaan, että olisin stressannut ja tuijottanut kelloa.

Saavuimme perille neljää vaille yhdeksän. Juoksin lähetystöön, joka on onneksi minulle tuttu paikka jo entuudestaan. Myös ovella minua odottanut lähetystön viestintäkoordinaattori oli tuttu. Hän opasti minut nopeasti oikeaan huoneeseen.

Ehdin istua alas ja ottaa työvälineet esiin. Onneksi ministerikin oli muutaman minuutin myöhässä, joten ehdin jopa hieman rauhoittua ja tervehtiä kollegoita. On aina mukava nähdä muita Yhdysvalloissa työskenteleviä suomalaistoimittajia. Olemme kahden viime vuoden aikana kokeneet monenlaista yhdessä, ja ymmärrämme toistemme työtä paremmin kuin kenties kukaan muu.

Kun tilaisuus alkoi, kävi ilmi, etten sittenkään ollut paikalla turhaan. Helsingin-tiedotustilaisuudessa istuville toimittajille näytettäisiin videoyhteyden kautta ainoastaan osa meidän tilaisuudestamme. Vain me Washingtoniin kerääntyneet toimittajat saisimme kysyä ministeriltä kysymyksiä, ja vain me kuulisimme hänen vastauksensa.

Itse tiedotustilaisuudessa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Yritimme kysellä tapauksen yksityiskohtia, mutta ministeri ei voinut kertoa niistä oikeastaan mitään, sillä rikostutkinta sieppaajien kiinni ottamiseksi on yhä käynnissä. Yritimme keksiä kysymyksiä, joihin ministeri voisi vastata.

Otimme hänestä myös kuvia, sillä sanomalehdessä tai netin uutissivustolla on iso ero siinä, onko jutun yhteydessä tuore kuva sen päivän tiedotustilaisuudesta vai vain vanha kasvokuva tilaisuudessa puhuneesta ihmisestä. Ainakin meidän journalistien mielestä siinä on iso ero. En tiedä, kiinnittääkö suurin osa lukijoista mitään huomiota siihen, milloin kuva on otettu.

Ulkoministeri Timo Soini iloitsi Afganistanissa siepatun suomalaisnaisen vapautumisesta Washingtonissa

Tilaisuus oli ohi puolessa tunnissa. Sitten piti vielä kirjoittaa jutut. Tein yhteistyötä Helsingin-tilaisuuteen osallistuneen ja Helsingissä kotitoimituksessa kumpaakin tilaisuutta netistä seuranneen kollegan kanssa.

Lopuksi ehdin vielä ostaa lounasta suosikkipikaruokaketjustani Pret-a-Mangerista, josta saa tuoreita mutta silti hyllyyn valmiiksi tehtyjä täytettyjä leipiä ja salaatteja.

Söin lounaan pienessä puistossa Washingtonin keskustassa. Juuri kun sain syötyä, alkoi sataa. Päätin lähteä köröttelemään kohti lentokenttää, vaikkei minulla ollut vielä kiire. Olin nimittäin saanut viestin, että paluulentoni olisi myöhässä.

Olin ollut perillä Washingtonissa reilut neljä tuntia, ja nyt olin jo paluumatkalla. Matka kotoa lähetystöön oli kestänyt taksimatkoineen ja lentoineen lähes viisi tuntia. Paluumatkaan kului myöhästyneen lennon odottelun vuoksi viisi ja puoli.

Paluutaksissa minun olisi pitänyt tehdä töitä, jotka olin alun perin suunnitellut sille päivälle. Olin kirjoittamassa juttua, jonka deadline oli seuraavana aamupäivänä.

Kiireessä olin kuitenkin unohtanut kytkeä lähetystössä tietokoneeni virtajohdon seinään, ja koneesta oli akku lopussa. Se ei tuntunut suurelta menetykseltä, sillä omakin virtani oli hyvin vähissä.

En saanut aloitettua rästissä olevia töitä myöskään lentokentällä enkä lennolla. Laskin, että voisin tehdä ne seuraavana yönä, kunhan nukkuisin ensin kotiin päästyäni muutaman tunnin.

Pääsin kotiin ja nukuin puolille öin. Sitten heräsin töihin. Jutun kirjoittamisen lisäksi esiin oli noussut toinenkin työasia, joka minun täytyi hoitaa niin pian kuin mahdollista.

Aamuviiden aikaan työni alkoivat olla voiton puolella. Silloin huomasin kuitenkin kännykkäni uutissovellusten alkaneen kuitenkin vilkkua: Lontoossa oli tapahtunut terrori-isku.

Avasin sähköpostit ja näin, että yön tunteina kirjoittamani jutun julkaisu oli päätetty siirtää päivää myöhemmäksi.

Se oli oikea päätös, siitä minulla ei ollut epäilystäkään. Olin itse ollut juuri aikeissa ehdottaa samaa. Ulkomaansivuilla on rajallinen määrä tilaa, eikä olisi mitään järkeä haaskata vaivalla tekemääni reportaasia Yhdysvaltojen rotusuhteista julkaisemalla sitä päivänä, jolloin lukijoiden huomio olisi terrori-iskuissa.

Tuntui silti hieman hölmöltä, että olin valvonut toisen peräkkäisen yön kirjoittaakseni jutun, jonka olisin lopulta ehtinyt tehdä kunnon yöunien jälkeen seuraavana päivänä.

Uutistoimittajaksi ryhtyessään ei kuitenkaan valitse pelkkää uraa vaan kokonaisen elämäntavan. Niin hyvässä kuin pahassakin uutistyö on hetkessä elämistä, nopeaa reagointia ja jatkuvaa suunnitelmien muuttamista.

En vaihtaisi sitä pois. Missä muussa työssä tavallinen koti-ilta voisi yhtäkkiä vaihtua äkkilähdöksi pääkaupunkiin.

Mainokset

Oval Office on pienempi kuin tv-sarjoissa

Viikko sitten luin aamulla herättyäni heti ensimmäiseksi sähköpostin, joka sai minut pomppimaan ja hihkumaan innosta.

Pääsisin Oval Officeen, Yhdysvaltojen presidentin lähes myyttiseltä tuntuvaan virkahuoneeseen!

Me in the Oval Office

Olin jo viikon verran tiennyt, että synnyinmaani ja uuden kotimaani presidentit tapaisivat Valkoisessa talossa, ja että pääsisin raportoimaan vierailusta. Se oli jo itsessään ihmeellistä. Presidentti Niinistö oli saanut jo toisena peräkkäisenä vuonna kutsun Valkoiseen taloon, mikä on Suomen historiassa täysin poikkeuksellista, ja minä onnekas pääsisin sinne hänen mukanaan jo toista kertaa.

Ensimmäinen vierailuni Valkoisessa talossa oli ollut kenties kaikkein mieleenpainuvin yksittäinen kokemus siihenastisella Yhdysvaltojen-freelancetoimittajan urallani. Silloin emme kuitenkaan päässeet presidentin virkahuoneeseen.

Oval Office on tuntunut yhdeltä maailman kiehtovimmista huoneista aina siitä lähtien, kun näin teini-iässä West Wing -televisiosarjan ensimmäisen jakson, ja sarjasta tuli saman tien suosikkini. Nyt Yhdysvalloissa asuessani olen tujoitellut illat pitkät House of Cardsin, Scandalin ja Rouva ministerin tekijöiden näkemystä Ovaalista.

Näihin Hollywood-versioihin verrattuna presidentti Donald Trumpin todellinen virkahuone oli pienoinen pettymys.

Se ei vastannut myöskään odotuksia, joita minulla oli todellisesta virkahuoneesta julkaistujen uutiskuvien perusteella.

President Trump meets President Niinistö of Finland in the Oval Office in the White House

Huone tuntui luonnossa paljon pienemmältä kuin kuvissa.

Osin asiaan vaikutti varmastikin se, että huoneessa oli kerralla niin paljon ihmisiä. Televisiosta ja kuvista tutulla sohva- ja nojatuoliryhmällä istuivat presidentit Trump ja Niinistö, varapresidentti Mike Pence, ulkoministeri Rex Tillerson sekä kaksi Suomen delegaation jäsentä. Sohvaryhmän ja työpöydän välinen lattiatila oli täynnä suomalaisjournalisteja sekä vierailuamme isännöiviä Valkoisen talon työntekijöitä.

Isännät vahtivat meitä tarkalla silmällä. Heille oli selvästikin tärkeää, että keskittyisimme katselemaan presidenttejä emmekä itse huonetta.

Olin kuitenkin luvannut itselleni, etten unohtaisi katsella ympärilleni huoneessa, johon olin niin kovasti halunnut päästä.

Suurin pettymys oli presidentin työpöytä. Näkemissäni uutiskuvissa pöytä on aina vaikuttanut isolta ja majesteettiselta puukaiverruksineen. Olen ajatellut, että se on suunniteltu tekemään vaikutus presidentin vieraisiin ja saamaan heidän tuntemaan olonsa pieniksi.

Oikeassa elämässä pöytä näyttikin kuitenkin paljon pienemmältä ja vaatimattomammalta kuin odotin. Pöydän takana oleva työtuolikaan ei huokunut odottamaani arvokkuutta.

Mietin jo, oliko kyseessä edes sama pöytä, vai oliko huoneen sisustusta vaihdettu, jotta koko toimittajalauma mahtuisi sisään. Mutta kun jälkikäteen tutkailin ottamiani kuvia, yhdessä niistä näkyy selvästi puukaiverruksia, jotka ovat samanlaisia kuin uutiskuvien pöydän kyljissä.

Kenties pöytä ei vain päässyt oikeuksiinsa liian läheltä katsottuna. Ryhmämme täytti huoneen niin, ettei minulla ollut mahdollisuutta ottaa askelta kauemmas nähdäkseni kunnolla pöydän kaiverrukset.

Voi myös olla, että presidenttiä kuvataan yleensä kuvakulmista, jotka saavat pöydän näyttämään kokoaan suuremmalta.

Trumpin valitsemat kullanväriset verhot sopivat kuitenkin mielestäni huoneeseen hyvin.

Oval Office ,desk and chair of the president of the United States

Pienistä pettymyksistä huolimatta tuntuu todella erityiseltä, että pääsin käymään Oval Officessa.

Olen äärimmäisen etuoikeutettu, kun saan tehdä toimittajan työtä Yhdysvalloissa juuri nyt, kun koko maailman huomio on kiinnittynyt tämän maan uutisiin. Lisäksi olen ihmeellisen onnekas, kun olen päässyt Valkoiseen taloon – ja vieläpä kaksi kertaa.

Jos minulla jonain päivänä on lastenlapsia, he saavat taatusti kuulla kyllästymiseen saakka juttuja siitä, kuinka mummi pääsi käymään Yhdysvaltojen presidentin myyttisessä virkahuoneessa.

Seal of the President of United States Oval Office ceiling

Oval Officen katossa on kohokuviona Yhdysvaltojen presidentin sinetti.

Spotlight-elokuvan esikuvan haastattelu

Yksi hienoimmista asioista toimittajan työssä on se, että työn kautta pääsee tekemään asioita, joita ei muuten koskaan tekisi. Viime viikolla minulla oli esimerkiksi tilaisuus jutella journalismin tulevaisuudesta Oscarin juuri voittaneen Spotlight-elokuvan yhden esikuvan, toimittaja Sacha Pfeifferin kanssa.

Spotlight-revinnäinen Salon Seudun Sanomat

Tältä juttuni näytti Salon Seudun Sanomien painetun lehden sivuilla. Jutun voi lukea Iltalehden verkkosivuilta.

Spotlight-elokuva tulee monella tavalla minua lähelle. Se kuvaa oman ammattikuntani työtä poikkeuksellisen totuudenmukaisella tavalla. Lisäksi sen tapahtumat sijoittuvat nykyiseen kotikaupunkiini, tilaamani sanomalehden toimitukseen.

Olin todella innoissani, kun STT halusi minulta jutun, jossa haastattelisin yhtä tai useampaa Boston Globe -lehden toimittajista, joista elokuva kertoo. En kuitenkaan osannut yhtään arvioida, saisinko haastattelua. Tiesin, että niitä varmasti kärkkyisi aika moni muukin.

Riemukseni sain Sachalta sähköpostin, että hän ehtisi jutella kanssani lyhyesti puhelimessa. Hän kuitenkin toivoi, että haastattelu olisi jo vartin päästä!

Taustatyöni oli vielä pahasti kesken. Suostuin silti, sillä en halunnut kuormittaa kiireistä ihmistä aikataulutoiveilla, ja minun itseni kannalta kaikkein tärkeintä oli varmistaa, että ylipäänsä saisin haastattelun.

Onneksi olen uutistoimituksessa tottunut tekemään työtä kovien aikataulupaineiden alla. Aloin rustata kysymyksiä hyvin tietoisena kellon tikityksestä. Tietysti juuri silloin tuli soitto puhelinmyyjältä keskeyttämään ajatuskulkuni, mutta sain silti vartissa kysymykseni muotoiltua ja soitin Sachalle sovitun aikataulun mukaan.

Haastattelun pohjalta kirjoittamani jutun voi lukea Iltalehden verkkosivulta.

Sacha vaikutti todella mukavalta sekä sähköposteissaan että puhelimessa. Tavallaan ei edes tuntunut, että olin tekemässä haastattelua: puheenaihe oli juuri sellainen, josta olisi helppo jutella kenen tahansa toimittajakollegan kanssa, ja hetkittäin pohdimme sitä yhdessä kuin lounaskeskustelua käyvät työkaverukset.

Se oli todella harvinaista. Yleensä toimittaja ja haastateltava ovat haastattelutilanteessa selvästi eri puolilla pöytää – jopa silloin, kun haastateltavakin on toimittaja. Roolit ovat selvät: toinen kysyy ja toinen vastaa. Mutta nyt puhuttiin aiheesta, joka koskettaa henkilökohtaisesti jokaista journalistia, ja se muutti asetelmaa tuntuvasti.

Olimme molemmat todella huolissamme alamme tulevaisuudesta ja innoissamme siitä, että Spotlight voi omalta osaltaan auttaa ihmisiä näkemään, miten kipeästi yhteiskunta tarvitsee laatujournalismia.

Oli myös todella kiinnostavaa kuulla Sachan kokemuksia elokuvan kohteena olemisesta. Vaikka en olekaan päässyt hänen laillaan kurkistamaan elokuvanteon maailmaan, olimme samaa mieltä myös monista Hollywoodiin liittyvistä asioista.

Oli hieno kokemus nyökytellä yksimielisinä ihmisen kanssa, jonka työtä itse ihailee.

Murmelipäivän tarina

Groundhog Day Punxsytawney 2016 Phil promises early spring close up of phil

En voinut aiemmassa murmelipäiväpostauksessani kertoa kovin paljon itse tapahtumasta, sillä olin kirjoittamassa siitä lehtijutun. Nyt Lännen Medialle tekemäni juttu on julkaistu, ja voin jakaa teidän kanssanne tarinani Murmelipäivästä.

groundhog day punxsytawney 2016 Phil promises early spring surrounded by inner circle

Valitettavasti tekstiäni oli jouduttu lyhentämään, ja sen loppu oli jätetty kokonaan pois. Teille haluan kuitenkin tarjota tarinan kokonaisena, sellaisena kuin sen kirjoitin. Alla on linkki tiedostoon, josta pääsette lukemaan jutun kuvineen sellaisena, kuin se julkaistiin Satakunnan Kansassa. Sen alla on tekstin loppuosa, joka lehdistä jouduttiin karsimaan.

Murmelipäiväjuttuni Satakunnan kansan sivuilla

Tekstin loppu:

Kun Philin ennustus on luettu, kansa kaikkoaa Murmelikukkulalta nopeasti.

Vain innokkaimmat jäävät jonottamaan pääsyä lavalle päästäkseen poseeraamaan valokuvassa Philin ja tapahtuman järjestäjien, smokkeihin ja silinterihattuihin pukeutuneiden Sisäpiiriläisten kanssa.

Kylän keskustassa ohjelma jatkuu vielä pitkälle iltapäivään. Käsityöläiset myyvät matkamuistoksi murmelihattuja ja puisia pihakoristemurmeleita. Historiallinen seura ajeluttaa matkailijoita traktorin kärryssä heinäpaalien päällä ihailemassa kylän arkkitehtuuria.

Kerhotalon elokuvateatterissa voi käydä katsomassa Päiväni Murmelina -elokuvan.

Ennen pitkää väsymys kuitenkin voittaa innokkaimmatkin murmelijuhlijat. Kohta Punxsutawney on taas oma unelias itsensä.

On tullut aika odottaa kevättä. Onneksi Phil on perimätiedon mukaan aina oikeassa. Kevät ei siis ole kaukana.

Hayride in Punxsytawney on Groundhog Day

Mondon matkakirjoittajakurssi

Matkajournalismi on ennen kaikkea journalismia. Niin tiivistäisin Mondon matkakirjoittajakurssin ydinsanoman uutistoimittajan näkökulmasta.

Se oli minun kannaltani hyvin rohkaiseva viesti.

Olen tehnyt koko työurani uutisten parissa, mutta freelancerina minun olisi tarkoitus kaupata ideoitani ja juttujani myös aikakauslehtiin. Koska minussa on vähän murehtijan vikaa, on mieleeni aina välillä hiipinyt kysymys, onko uutistoimittajataustainen freelancer aikakauslehtimaailmassa uskottava.

Mondon kurssilla vakuutuin kuitenkin siitä, että hyvä aikakauslehtijuttu syntyy täsmälleen samoista aineksista kuin hyvä uutisjuttu: Huolellisesta taustatyöstä, kirkkaasta ideasta, punnitusta näkökulmasta. Kaikilla aisteilla havainnoimisesta ja kiinnostavien ihmisten jututtamisesta. Hyvistä ennakkosuunnitelmista mutta toisaalta kyvystä elää tilanteiden mukana ja tarttua kaikkeen siihen kiinnostavaan, mitä ei osannut ennakoida. Valinnoista. Kaikkein olennaisimman löytämisestä valtavan materiaalimassan seasta. Faktojen tarkistamisesta. Yksityiskohtien ja yleiskuvan tasapainosta. Tuoreudesta, lukijan yllättämisestä. Kauniisti soljuvasta tekstistä. Rehellisyydestä.

three toed sloth Red Frog Beach Bocas del Toro Panama

Perusteellisen taustatyön ansiosta olen onnistunut lomamatkoillani näkemään monia eläimiä villeinä luonnossa. Kolmivarvaslaiskiainen syömässä. Red Frog Beach, Bocas del Toro, Panama.

Olen todella iloinen, että osallistuin kurssille.

Aluksi tunteeni olivat ristiriitaiset, kun huomasin viikonloppuna Kaukokaipuu-matkablogista, että Imagen kirjoittajakoulussa olisi tiistaina Mondon toteuttama yhden iltapäivän matkakirjoittajakurssi. Ensin innostuin, sillä kurssi kuulosti juuri sopivalta tavalta valmistautua uuteen työhöni. Sitten muistin, miten vähän minulle on jäänyt käteen monista koulutuksista, joihin olen nykyisen työni puolesta osallistunut. Aloin epäillä, saisinko vastinetta sadan euron kurssimaksulle. Lopulta päätin kuitenkin luottaa Mondon väen asiantuntemukseen.

Arvostin kurssissa todella paljon sitä, miten konkreettisiin asioihin puhujat keskittyivät. Mondon päätoimittaja Kati Kelola kertoi matkajutun kirjoittamisprosessista, toimituspäällikkö Pekka Hiltunen listasi tyypillisiä virheitä ja AD Katju Aro kertoi vinkkejä hyvien kuvien ottamiseen.

He antoivat muun muassa nämä vinkit:
– Havainnoi yksityiskohtia kaikilla aisteillasi ja kirjoita havainnot heti muistiin. Keikalla kuvittelee helposti, että muistaa hienon hetken jälkikäteen juuri sellaisena kuin se oli, mutta muistiin ei voi luottaa.
– Vaikka matkajutun päähenkilö on paikka, kerro siitä ihmisten kautta. Ihmiset herättävät paikan eloon.
– Yllätä lukija jutun keskivaiheilla, jotta hänen aistinsa ja odotuksensa heräävät uudelleen. Yllättävä asia voi olla jutun sisällössä tai muodossa. Tekstin rytmiä voi rikkoa vaikkapa suorasanaisen tekstin keskellä olevalla listalla (kuten tässä) tai sitaatilla kirjallisuudesta tai laulusta.
– Henkilökuvassa sijoita kuvattavan korostuva silmä kuvan keskilinjalle (katso kuvaa alla). Tällöin kuvattavan katse tuntuu seuraavan katsojaa.
– Kuva pelkästä kaukana siintävästä maisemasta näyttää helposti kaksiulotteiselta ja tylsältä. Kuvaan tulee syvyyttä, jos myös etualalla on jotain, mikä kiinnittää huomion.

Peruvian woman at a market in Huaraz, Peru. Her dominant eye is placed on the centre line of the picture.

Perulaisrouva myymässä yrttejä markkinoilla Huarazissa. Rajasin kuvan uudelleen Katju Arjon vinkkaamalla tavalla niin, että rouvan vasen silmä on kuvan keskilinjalla.

Kurssi sai minut miettimään taas kerran neuvoa, jonka sain urani alkuvaiheessa eräältä Helsingin Sanomien kokeneelta matkailutoimittajalta: Jos rakastat matkustamista, älä tee siitä ammattiasi. Kun matkustamisesta tulee työ, se ei tunnu enää samalta. Tee työksesi jotain muuta ja säilytä matkustamisen intohimo.

Tuohon aikaan matkailutoimittaja oli unelma-ammattini, ja olin aika järkyttynyt konkarikollegan sanoista. En tehnyt tietoista päätöstä noudattaa hänen neuvoaan, mutta koska innostuin samoihin aikoihin uutistyöstä, en lopulta koskaan edes yrittänyt päästä kirjoittamaan työkseni matkoista. Lomilla matkustin senkin edestä – kiihkeän intohimoisesti, aivan kuten kollega oli ennustanut. (Tietoa minusta -sivulla on kartta maista, joissa olen matkustellut.)

Iguazú Falls ie Iguaçu Falls ie Iguassu Falls on the border of Argentina and Brazil, view from the Brazilian side

Lempipaikkani maailmassa: Iguazún vesiputoukset Argentiinan ja Brasilian rajalla. Kuva on rajattu kolmanneksen säännön mukaisesti niin, että vesiputoukset täyttävät kuvan keskimmäisen vaakakolmanneksen. Ylempänä laiskiaiskuvassa kolmanneksen sääntöä on sovellettu toisella tavalla ja sijoitettu laiskiaisen pää yhteen kolmannesviivojen leikkauskohdista. Lisää tietoa kolmanneksen säännöstä ja muita kuvansommitteluvinkkejä on tiiviissä muodossa Katju Aron kurssilla näyttämällä YouTube-videolla.

Mondon kurssilla pohdin pitkästä aikaa, miltä tuntuisi olla kiehtovassa lomakohteessa toimittajana työmatkalla. On selvää, ettei se olisi sama kuin olla siellä lomalla. Lomamatkaan kuuluvat olennaisesti vapaus tehdä mitä huvittaa ja oikeus keskittyä hemmottelemaan itseään ja mahdollisia matkakumppaneitaan.

Toisaalta minulle on selvää myös, ettei työrooli estäisi nauttimasta matkasta. Uutistoimittajana olen päässyt esimerkiksi nosturin nokassa killuvaan Dinner in the Sky -ravintolaan, ja koin elämyksen aivan yhtä voimakkaasti, kuin jos olisin syönyt siellä vapaa-ajalla.

Uutistoimittajan työssä elämyksiä tulee kuitenkin vastaan vain harvoin. Turtuisikohan matkustamiseen, jos sitä tekisi työnsä puolesta kaiken aikaa? Varmaankin osa sen viehätyksestä katoaisi väistämättä

Kaikesta huolimatta toivon, että pääsen Amerikassa asuessani kokeilemaan matkailutoimittajan työtä. Uskon, että minulla olisi matkailujuttujen lukijoille annettavaa.

Suomi, lehtien luvattu maa

Toteamme töissä usein, että Suomessa on asialle kuin asialle oma järjestö. Kun toimittaja tarvitsee haastateltavaa, hän voi lähes aina etsiä käsiinsä juttuaiheeseensa liittyvän järjestön ja pyytää sen edustajalta kommentteja.

Usein järjestöllä on oma lehti. Tästä seuraa, että Suomessa ilmestyy satoja lehtiä, joista suurin osa ihmisistä ei ole koskaan kuullutkaan.

Nauta-lehti, Ahjo-lehti ja Virallinen lehti

Ajatus noista sadoista lehdistä on hyvin lohdullinen, kun mietin, pystynkö elättämään itseni freelancetoimittajana.

Nyt ei ole otollinen aika ryhtyä freelanceriksi. Nyt ei ylipäätään ole hyvä aika olla ammatiltaan toimittaja.

Sanomalehdillä menee huonosti, eivätkä suomalaiset enää ole samanlaista lehdenlukijakansaa kuin ennen. Moni on luopunut sanomalehden tilauksesta kokonaan. Myös aikakauslehtiä ostetaan vähemmän kuin ennen.

Lehdillä on siis koko ajan vähemmän rahaa. Freelancereita sen sijaan on koko ajan enemmän, sillä mediatalot irtisanovat jatkuvasti lisää toimittajia, ja moni ryhtyy potkut saatuaan freeksi. Toimittajiksi valmistuvista nuorista moni ei kuvittelekaan saavansa koskaan vakituista työpaikkaa, joten he rakentavat alusta alkaen uraansa freetyön varaan.

Itse olen ollut valtavan onnekas. Satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain vakituisen työn jo varhaisessa vaiheessa uraani. Olen työskennellyt STT:ssä valmistumisestani lähtien.

Käytännössä se tarkoittaa, että muutan Bostoniin tekemään työtä, jota en oikeastaan vielä osaa. Juttujen kirjoittamiseen minulla on kyllä rautainen ammattitaito, mutta en ole koskaan aiemmin joutunut myymään osaamistani juttu kerrallaan. Siinä minulla on vielä paljon opettelemista.

Aloitin tutustumalla osaan niistä sadoista lehdistä, joiden olemassaolosta harva tietää.
Nykyinen työni STT:n kotimaan- ja ulkomaantoimituksen päällikkönä tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden lukea järjestö- ja sidosryhmälehtiä. Monet järjestöt lähettävät lehteään STT:n kotimaantoimitukseen siinä toivossa, että saisimme sitä lukiessamme juttuideoita ja tekisimme juttuja järjestölle tärkeistä asioista.

Selasin järjestölehtiä töiden jälkeen useita tunteja ja tein muistiinpanoja siitä, minkälaisia ja minkä nimisiä lehtiä on ja minkälaisia juttuja niihin saattaisi voida tarjota. Se ei vielä ole paljon, mutta se on jonkinlainen alku.

Pienikin alku tuntuu isolta asialta, sillä alan pikku hiljaa olla aika hermostunut lähestyvästä elämänmuutoksesta. Olen kuukausipalkkaisessa työssä enää vähän yli viikon.

Ammatti, joka avaa ja sulkee ovia

Olemme Samulin kanssa onnekkaita, kun minulla oli mahdollisuus saada Yhdysvaltoihin viisumi ammattini vuoksi. Jos en sattuisi olemaan toimittaja, ainoa mahdollisuutemme muuttaa yhteen saattaisi olla se, että Samuli palaisi Suomeen.

Yhdysvaltojen silmissä olennaista on se, että tienaan elantoni myymällä työni tuloksia Suomeen. En siis vie työpaikkaa yhdeltäkään amerikkalaiselta. Lisäksi sananvapautta äänekkäästi puolustavalle maalle on tietenkin tärkeää osoittaa, että ulkomaisten tiedotusvälineiden edustajat ovat maahan tervetulleita.

En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että toimittajan ammatti voisi helpottaa viisumin saamista. Yleensä siitä on vain haittaa.

Kun hain viime syksynä turistiviisumia Intiaan, sain kuulla, etten ammattini vuoksi voisi saada sellaista. Jouduin hakemaan tuplahintaista journalistiviisumia, vaikka kyse oli lomamatkasta ja tarkoitukseni oli olla maassa vain muutama päivä osana laajempaa Aasian-kierrosta.

Minun piti kirjoittaa hakemukseni liitteeksi käsin kirje, jossa vakuutin, etten tekisi matkani aikana töitä. Sen kerrottiin helpottavan journalistiviisumin saamista.

Kun lopulta sain viisumini, siihen oli kirjoitettu mykistävä teksti: ”Visa type: Journalist. For tourism only. Change of purpose not allowed.” (Viisumityyppi: Toimittaja. Vain turismia varten. Matkan tarkoitusta ei saa muuttaa.)

Tuplamaksu oli siis rangaistus ammatistani.

Tiedän kollegoita, jotka ovat valehdelleet ammatistaan viisumihakemuksissa päästäkseen lomalle maihin, joissa vapaata tiedonvälitystä ei katsota hyvällä.

Siksi oli todella iloinen yllätys, että toimittajan ammatista oli viisumin saamisessa kerrankin hyötyä – ja vieläpä juuri nyt, kun asialla oli aivan erityisen paljon merkitystä.

Visa type: Journalist. For tourism only. Change of purpose not allowed.

Visa type: Journalist. For tourism only. Change of purpose not allowed.