Nyt kun olen asunut Yhdysvalloissa jo kohta kaksi vuotta, alan todella tuntea luissani sen, ettei täällä vietetä pitkiä lomia.
Viime vuonna se ei vielä tuntunut niin pahalta, mutta alkuvuoden Trump-kiireiden ja kevään kaikkien työmatkojen jälkeen kaipaisin kovasti lomalle. Koska en työskentele amerikkalaisyritykselle, loman pitäminen on minulle jopa mahdollista.
Se ei kuitenkaan tunnu sosiaalisesti hyväksyttävältä.
Tähän asti olen lomaillut yhtä aikaa Samulin kanssa Samulin amerikkalaisen työpaikan sallimissa puitteissa. Lomamme ovat olleet tyypillisiä amerikkalaisen kaupunkilaisen uraihmisen lomia: lyhyitä mutta sitäkin intensiivisempiä.
Olemme ahtaneet muutaman päivän lomat täyteen matkustamista ja elämyksiä. Niistä lomista on tuntunut täysin luontevalta kertoa monille täkäläisille ystävillemme, jotka viettävät omat lomansa ihan samalla tavalla.
Tänäkin kesänä meillä oli reilun viikon mittainen yhteinen kesäloma, jonka vietimme Havaijilla. Matka oli todella ihana, mutta viikko kului todella nopeasti.
Kaipaisin lisäksi perisuomalaista lepolomaa. Pitkään nukkumista, rentoutumista, työvuodesta toipumista.
Sellainen ei kuitenkaan tähän kulttuuriin kuulu.
Kun yritin tällä viikolla lomailla, minua vaivasivat lähes kaiken aikaa syyllisyys ja häpeä. Niiden seurana oli vielä yksinäisyys.
Syyllisyyttä tunnen siksi, että Samuli ei pääse lomalle, vaikka olisi minua enemmän loman tarpeessa. Tuntuu epäreilulta viettää lomaa toisen nenän alla, kun toisella on stressaavat ajat töissä.
Häpeä puolestaan estää minua kertomasta amerikkalaisille, että olen lomalla. Juuri eilen sanoin ventovieraalle, että minulla oli vapaapäivä, kun en kehdannut puhua lomasta.
Pelkäsin hänen kysyvän, mitä aioin tehdä lomallani. Olisin hävennyt silmät päästäni, jos olisin joutunut myöntämään aikovani levätä ja rentoutua.
Ei lomaa saa sellaiseen haaskata. Siitä kuuluu ottaa kaikki irti.
Yksinäisyys tulee siitä, että tunnen olevani Bostonin ainoa lomalainen. Suomessa lomaillessani olen aina voinut viettää aikaa läheisten kanssa. Kesän lomakausi on niin lyhyt, lomat niin pitkiä ja sosiaalinen verkostoni sen verran laaja, että samaan aikaan lomailevia läheisiä on yleensä ollut helppo löytää.
Olen ollut yksinäisyyden tunteesta yllättynyt, sillä viihdyn yleensä hyvin itsekseni. Ainoana lapsena totuin nauttimaan yksin leikkimisestä, ja aikuisena ennen Samuliin tutustumista matkustelin yksin ympäri maailmaa.
Lepolomaa en kuitenkaan ole tottunut viettämään yksin. Suorittamiseen taipuvainen mielenlaatuni tuntuu pitävän rentoutumista hyväksyttävämpänä silloin, kun seuranani on läheisiä ihmisiä.
Se johtuu siitä, että minulla on voimakas tarve olla haaskaamatta aikaa.
Kaikkihan tiedämme, että ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan useimmin sitä, etteivät viettäneet enemmän aikaa rakkaittensa kanssa. Olen sisäistänyt tämän ja ajatellut, että tärkeän ihmisen kanssa vietetty aika on aina hyvin käytettyä aikaa, josta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.
Ennen osasin ajatella, että myös rentoutuminen ja lepääminen olivat hyvää ajankäyttöä. Siitä ajatuksesta on kuitenkin täällä amerikkalaisen kulttuurin keskellä vaikea pitää kiinni.
En kuitenkaan aio luovuttaa. Suomalaisella sisulla lomailen hammasta purren, vaikka kuinka hävettäisi.
Amerikkaa ymmärtämässä 