Kun kesälomasta tulee syyllinen olo

Nyt kun olen asunut Yhdysvalloissa jo kohta kaksi vuotta, alan todella tuntea luissani sen, ettei täällä vietetä pitkiä lomia.

Viime vuonna se ei vielä tuntunut niin pahalta, mutta alkuvuoden Trump-kiireiden ja kevään kaikkien työmatkojen jälkeen kaipaisin kovasti lomalle. Koska en työskentele amerikkalaisyritykselle, loman pitäminen on minulle jopa mahdollista.

Se ei kuitenkaan tunnu sosiaalisesti hyväksyttävältä.

Tähän asti olen lomaillut yhtä aikaa Samulin kanssa Samulin amerikkalaisen työpaikan sallimissa puitteissa. Lomamme ovat olleet tyypillisiä amerikkalaisen kaupunkilaisen uraihmisen lomia: lyhyitä mutta sitäkin intensiivisempiä.

Olemme ahtaneet muutaman päivän lomat täyteen matkustamista ja elämyksiä. Niistä lomista on tuntunut täysin luontevalta kertoa monille täkäläisille ystävillemme, jotka viettävät omat lomansa ihan samalla tavalla.

Tänäkin kesänä meillä oli reilun viikon mittainen yhteinen kesäloma, jonka vietimme Havaijilla. Matka oli todella ihana, mutta viikko kului todella nopeasti.

Infinity Pool Marriott South Maui

Kaipaisin lisäksi perisuomalaista lepolomaa. Pitkään nukkumista, rentoutumista, työvuodesta toipumista.

Sellainen ei kuitenkaan tähän kulttuuriin kuulu.

Kun yritin tällä viikolla lomailla, minua vaivasivat lähes kaiken aikaa syyllisyys ja häpeä. Niiden seurana oli vielä yksinäisyys.

Syyllisyyttä tunnen siksi, että Samuli ei pääse lomalle, vaikka olisi minua enemmän loman tarpeessa. Tuntuu epäreilulta viettää lomaa toisen nenän alla, kun toisella on stressaavat ajat töissä.

Häpeä puolestaan estää minua kertomasta amerikkalaisille, että olen lomalla. Juuri eilen sanoin ventovieraalle, että minulla oli vapaapäivä, kun en kehdannut puhua lomasta.

Pelkäsin hänen kysyvän, mitä aioin tehdä lomallani. Olisin hävennyt silmät päästäni, jos olisin joutunut myöntämään aikovani levätä ja rentoutua.

Ei lomaa saa sellaiseen haaskata. Siitä kuuluu ottaa kaikki irti.

Yksinäisyys tulee siitä, että tunnen olevani Bostonin ainoa lomalainen. Suomessa lomaillessani olen aina voinut viettää aikaa läheisten kanssa. Kesän lomakausi on niin lyhyt, lomat niin pitkiä ja sosiaalinen verkostoni sen verran laaja, että samaan aikaan lomailevia läheisiä on yleensä ollut helppo löytää.

Olen ollut yksinäisyyden tunteesta yllättynyt, sillä viihdyn yleensä hyvin itsekseni. Ainoana lapsena totuin nauttimaan yksin leikkimisestä, ja aikuisena ennen Samuliin tutustumista matkustelin yksin ympäri maailmaa.

Lepolomaa en kuitenkaan ole tottunut viettämään yksin. Suorittamiseen taipuvainen mielenlaatuni tuntuu pitävän rentoutumista hyväksyttävämpänä silloin, kun seuranani on läheisiä ihmisiä.

Se johtuu siitä, että minulla on voimakas tarve olla haaskaamatta aikaa.

Kaikkihan tiedämme, että ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan useimmin sitä, etteivät viettäneet enemmän aikaa rakkaittensa kanssa. Olen sisäistänyt tämän ja ajatellut, että tärkeän ihmisen kanssa vietetty aika on aina hyvin käytettyä aikaa, josta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.

Ennen osasin ajatella, että myös rentoutuminen ja lepääminen olivat hyvää ajankäyttöä. Siitä ajatuksesta on kuitenkin täällä amerikkalaisen kulttuurin keskellä vaikea pitää kiinni.

En kuitenkaan aio luovuttaa. Suomalaisella sisulla lomailen hammasta purren, vaikka kuinka hävettäisi.

 

Mainokset

Liekkejä vetten päällä

WaterFire in Providence Rhode Island

Nuotion tuoksu leijui ilmassa pimeässä, lämpimässä kesäyössä. Kymmenet räiskyvät kokot saivat joen hehkumaan. Liekkien vana mutkitteli joen keskellä halki kaupungin.

WaterFire kosketti niin syvältä, että kokemusta on vaikea kuvata sanoin. Yritän silti, koska sanat ovat minulle tärkeitä.

WaterFire lanterns in Providence Rhode Island

En ole enää yksin. Tuon lauseen valitsisin, jos joutuisin tiivistämään muutamaan sanaan kaiken sen, mitä tunsin kulkiessamme käsi kädessä joen viertä ja katsellessamme veden pintaan heijastuvia liekkejä.

Viime vuosina olen matkustellut yksin kymmenissä maissa eri puolilla maailmaa. Olen kokenut paljon unohtumattomia asioita yksin. Se on saanut minut tuntemaan itseni itsenäiseksi ja vahvaksi – mutta aika ajoin myös riipaisevan yksinäiseksi.

WaterFire on juuri sellainen tapahtuma, johon yksin matkustaessani olisin ehdottomasti halunnut mennä, mutta joka olisi saanut minut kaipaamaan kipeästi viereeni omaa rakasta, joka kietoisi kätensä ympärilleni.

Nyt vierelläni oli ihminen, jonka tiesin haluavan jakaa kanssani paitsi vedessä tanssivien liekkien hehkun myös kaikki tulevien vuosien ikimuistoisimmat hetket.

WaterFire romance in Providence Rhode Island

Samaan aikaan savun tuoksu, palavien halkojen räksähtely ja liekeissä vaihtuvat värit toivat mieleeni muutakin. Kun saavuimme joen rantaan, siirryin yllättäen muistoissani Ukrainaan.

Olin odottanut muistumia lapsuuden juhannuskokoista tai nuoruuden mökkinuotioista, mutta tunsinkin olevani Kiovassa keskellä mielenosoitusta, joka saisi muutamaa viikkoa myöhemmin presidentti Janukovitshin pakenemaan hirsipalatsistaan. Muisto oli onnellinen. Keskeisintä siinä oli voimakas yhteenkuuluvuuden tunne.

Työmatka Kiovan mielenosoitusten keskelle oli yksi voimakkaimmista kokemuksistani koskaan. Olin paikalla, kun historian lehteä käännettiin. Tapasin ihmisiä, jotka uskoivat asiaansa niin paljon, että olivat valmiita kuolemaan sen puolesta. Pääsin näkemään, että uskalsin tehdä työni vaikka pelkäsin tarkk’ampujia, joiden tiedettiin tähdänneen toimittajia.

Viimeisenä iltana työparini johdatti minut aivan etulinjan tuntumaan, jossa mielenosoittajien ja mellakkapoliisin rivit kohtasivat. Hän oli valokuvaajana käynyt siellä jo useita kertoja ennenkin, mutta minä olin pysytellyt kauempana tapahtumien polttopisteestä, sillä se oli huono paikka haastattelujen tekemiseen. Viimeinen iltamme Kiovassa oli kuitenkin rauhallinen, ja työparini halusi jakaa kanssani sen hetken etulinjassa.

Mielenosoittajien autonrengasnuotiot tuprusivat sankkaa savua, jota olimme hengittäneet ja jonka nokea tallanneet jo useita päiviä. Juuri silloin kukaan ei rummuttanut uhkaavasti lyhtypylväitä eikä heitellyt kiviä. Yksi mielenosoittajista soitti kitaraa.

Hetki oli itkettävän kaunis. Mielenosoittajat olivat alusta alkaen kohdelleet meitä yhtenä heistä. Olimme osa meitä ympäröivää urheaa joukkoa ja samalla osa meitä kaikkia suurempaa tarinaa, jonka valtavuutta kukaan ei vielä silloin osannut aavistaa.

Voi olla, että muistan vastedes aina tuon hetken, kun haistan savun tuoksun. Jos niin on, olen siitä pelkästään onnellinen.

WaterFire lanterns on columns in Providence Rhode Island

Kaiken muun lisäksi WaterFire muistutti minua Suomesta. Olen aina rakastanut Suomessa paitsi juhannuksen loputonta valoa myös elokuun öitä, joiden tunnelma on aivan erilainen kuin alkukesän yöttöminä öinä.

WaterFiressa oli samaa tunnelmaa kuin Suomen elokuussa ja varsinkin kuin Taiteiden yössä.

Osallistujilla oli mahdollisuus tukea tapahtumaa ostamalla paperilyhty, jonka sai sytyttää osaksi yhteistä valomerta. Lyhtyyn sai kirjoittaa kaikkien nähtäväksi viestin jollekulle rakkaalle ihmiselle.

Suomessa kynttilöillä ja niihin liitetyillä hyvin henkilökohtaisilla kirjoituksilla on pimeää kesäyötä valaissut Sytytä kynttilä ry, jonka ensimmäinen valotaidetapahtuma Helsingin vuoden 2002 Taiteiden yössä jätti minuun lähtemättömän jäljen.

Minulle WaterFire oli kaikkea tuota ja vielä paljon muuta. Elin uudelleen monia vanhoja, rakkaita muistoja, mutta kaikkein voimakkain oli tunne siitä, että meille syntyi yhdessä uusia.