Amerikkalainen ystävänpäivä ja kaupallisuuden välttelemisen vaikeus

Pääsimme tänä vuonna Samulin kanssa ensimmäistä kertaa viettämään ystävänpäivää samassa paikassa.

Kuvittelin, että täällä Valentinen päivän synnyinmaassa olisi helppo löytää kivoja tapoja sen viettämiseen. Olin kuitenkin ilmeisesti väärässä.

Ystävänpäivän lähestyminen näkyy kyllä kaupoissa, jotka markkinoivat parhaansa mukaan kortteja, kukkia ja makeita herkkuja teemapakkauksissa. Juuri mitään mielenkiintoista tekemistä sen sijaan ei näyttänyt olevan tarjolla, vaikka kuinka yritin etsiä.

Ravintolat kyllä koristelevat salinsa sydämin, mutta muuten ne näyttävät juhlistavan ystävänpäivää lähinnä heikentämällä hinta-laatusuhdettaan. Tarjolla on kalliita ystävänpäivän erikoismenuja, joissa on kliseisiä romanttisina pidettyjä annoksia.

Yhdellä kalliilla hotellilla oli jazz-illalliskonsertti ravintolasalissa, josta on näkymä öisen kaupungin ylle. Sielläkin menu oli kliseinen, mutta tapahtumassa oli sentään jonkinlaista yritystä tehdä illasta erityinen. Meille sopivalta illalta sekään ei kuitenkaan kuulostanut.

Löysin ainoastaan yhden tapahtuman, joka ei vaikuttanut karkealta rahastusyritykseltä: Helsingin Elokuva-arkistoa muistuttava Brattle Theatre järjestäisi ystävänpäivän kunniaksi Casablanca-elokuvan erikoisnäytöksen.

Casablanca on suosikkiklassikkoni, mutta en ollut koskaan nähnyt sitä valkokankaalla. Elokuvia harrastava rakkaani ei ollut nähnyt sitä lainkaan ja lupasi tulla ystävänpäivän kunniaksi paikkaamaan aukon yleissivistyksessään.

Erikoisnäytöksiä oli kahtena päivänä, ja ostin liput ystävänpäivää seuraavaksi päiväksi. Kuvittelin, että löytäisin jotain muutakin, mitä haluaisimme tehdä itse ystävänpäiväiltana.

En kuitenkaan löytänyt mitään muuta kiinnostavaa. Amerikkalainen ystävänpäivä ei ainakaan täällä Bostonissa ollut alkuunkaan se toinen toistaan romanttisempien treffitapahtumien ihmemaa, jollaiseksi olin sen kuvitellut.

Valentine's Day mini cheesecakes from Whole Foods

Amerikassa myydään mielestäni tosi kauniita kortteja. Valikoimat ovat keskimäärin paljon hienompia kuin Suomessa. Lähdin innolla etsimään Samulille korttia lempikaupastani Papyruksesta, mutta sielläkään ystävänpäivän tarjonta ei vastannut odotuksiani.

Kaupassa oli kyllä iso hylly Valentinen päivän kortteja, mutta ne eivät tehneet minuun alkuunkaan samanlaista vaikutusta kuin vaikkapa joulukortit, joita voisin ostaa koko kaupan tyhjäksi.

Aika monissa korteissa oli seksuaalinen viesti. Sitä en ollenkaan odottanut. Olin luullut, että Valentinen päivä olisi herkkien ja kauniiden sanojen aikaa.

Näemmä kysyntää on kuitenkin myös korteille, joiden runollisuus on ”Hyvä perse, kultsi” -tasoa ja huumori amerikkalaista kuin American Pie. Vain amerikkalaisen mielestä voi olla hauskaa laittaa korttiin kuva hampurilaisesta ja teksti ”Nice buns, hun.”

Romanttisemmissa korteissa luki todella monissa ”vaimolle” tai ”aviomiehelle”. Ilmeisesti ennen avioliittoa ei sovi puhua rakkaudesta vaan pelkästään seksistä.

Olin vähällä luovuttaa, mutta kiertelin vielä kaupan muita hyllyjä ja löysin ympärivuotisen osaston, jossa oli parisuhdekumppanille tarkoitettuja kortteja. Vaikka osasto oli paljon pienempi kuin ystävänpäivähylly, sen valikoima oli minun makuuni huomattavasti parempi.

Sieltä löysin kortin, joka korosti hetkien jakamista yhdessä ja yhteisiä elämyksiä. Siinä oli vihdoin sanoma, joka tuntui oikealta ja meille sopivalta.

Valentine's Day Card from Papyrus: Things We Should Totally Do

Vietimme lopulta varsinaisen ystävänpäiväillan kotona.

Ostimme lähikauppamme valtavasta herkkuhyllystä pieniä ystävänpäiväteemaisia minijuustokakkusia, jotka olivat suloisen näköisiä mutta tuottivat muuten pettymyksen.

Vaikka minikakut oli selvästi tarkoitettu ystävänpäiväksi ja ostin ne samana päivänä, kaksi kolmesta kakusta ei selvästikään ollut tuoreita. Vaikka lähikauppamme kuuluu laatua korostavaan ketjuun, Valentinen nimissä oli sielläkin myyty luokatonta laatua.

Onneksi seuraavan päivän Casablanca-erikoisnäytös sentään täytti odotukset.

50-luvulta lähtien toiminut Brattle Theatre oli tunnelmallinen ja teeskentelemätön. Popcorniin sai voiaromikastikkeen sijaan oikeaa voita.

Itse elokuvasta pidin ihan yhtä paljon kuin nuorena.

Samuli oli käynyt ostamassa minulle yllätyslahjaksi suklaamunkkeja, jotka olivat tuoreita ja hyviä – kenties siksi, että ne eivät olleet sydämen muotoisia eivätkä sydämin tai suukonkuvin koristellussa pakkauksessa.

Alan epäillä, että paras tapa juhlistaa ystävänpäivää Amerikassa on viettää sitä jonain muuna päivänä kuin 14. helmikuuta ja välttää mahdollisuuksien mukaan kaikkea, mitä kaupitellaan nimenomaisesti ystävänpäivän varjolla.

Mainokset

Spotlight-elokuvan esikuvan haastattelu

Yksi hienoimmista asioista toimittajan työssä on se, että työn kautta pääsee tekemään asioita, joita ei muuten koskaan tekisi. Viime viikolla minulla oli esimerkiksi tilaisuus jutella journalismin tulevaisuudesta Oscarin juuri voittaneen Spotlight-elokuvan yhden esikuvan, toimittaja Sacha Pfeifferin kanssa.

Spotlight-revinnäinen Salon Seudun Sanomat

Tältä juttuni näytti Salon Seudun Sanomien painetun lehden sivuilla. Jutun voi lukea Iltalehden verkkosivuilta.

Spotlight-elokuva tulee monella tavalla minua lähelle. Se kuvaa oman ammattikuntani työtä poikkeuksellisen totuudenmukaisella tavalla. Lisäksi sen tapahtumat sijoittuvat nykyiseen kotikaupunkiini, tilaamani sanomalehden toimitukseen.

Olin todella innoissani, kun STT halusi minulta jutun, jossa haastattelisin yhtä tai useampaa Boston Globe -lehden toimittajista, joista elokuva kertoo. En kuitenkaan osannut yhtään arvioida, saisinko haastattelua. Tiesin, että niitä varmasti kärkkyisi aika moni muukin.

Riemukseni sain Sachalta sähköpostin, että hän ehtisi jutella kanssani lyhyesti puhelimessa. Hän kuitenkin toivoi, että haastattelu olisi jo vartin päästä!

Taustatyöni oli vielä pahasti kesken. Suostuin silti, sillä en halunnut kuormittaa kiireistä ihmistä aikataulutoiveilla, ja minun itseni kannalta kaikkein tärkeintä oli varmistaa, että ylipäänsä saisin haastattelun.

Onneksi olen uutistoimituksessa tottunut tekemään työtä kovien aikataulupaineiden alla. Aloin rustata kysymyksiä hyvin tietoisena kellon tikityksestä. Tietysti juuri silloin tuli soitto puhelinmyyjältä keskeyttämään ajatuskulkuni, mutta sain silti vartissa kysymykseni muotoiltua ja soitin Sachalle sovitun aikataulun mukaan.

Haastattelun pohjalta kirjoittamani jutun voi lukea Iltalehden verkkosivulta.

Sacha vaikutti todella mukavalta sekä sähköposteissaan että puhelimessa. Tavallaan ei edes tuntunut, että olin tekemässä haastattelua: puheenaihe oli juuri sellainen, josta olisi helppo jutella kenen tahansa toimittajakollegan kanssa, ja hetkittäin pohdimme sitä yhdessä kuin lounaskeskustelua käyvät työkaverukset.

Se oli todella harvinaista. Yleensä toimittaja ja haastateltava ovat haastattelutilanteessa selvästi eri puolilla pöytää – jopa silloin, kun haastateltavakin on toimittaja. Roolit ovat selvät: toinen kysyy ja toinen vastaa. Mutta nyt puhuttiin aiheesta, joka koskettaa henkilökohtaisesti jokaista journalistia, ja se muutti asetelmaa tuntuvasti.

Olimme molemmat todella huolissamme alamme tulevaisuudesta ja innoissamme siitä, että Spotlight voi omalta osaltaan auttaa ihmisiä näkemään, miten kipeästi yhteiskunta tarvitsee laatujournalismia.

Oli myös todella kiinnostavaa kuulla Sachan kokemuksia elokuvan kohteena olemisesta. Vaikka en olekaan päässyt hänen laillaan kurkistamaan elokuvanteon maailmaan, olimme samaa mieltä myös monista Hollywoodiin liittyvistä asioista.

Oli hieno kokemus nyökytellä yksimielisinä ihmisen kanssa, jonka työtä itse ihailee.

Työmatka New Yorkiin Michael Moorea katsomaan

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa näkemään Amerikassa kirjoittamani lehtijutun julkaistuna.

Muutenkin työt ovat lähteneet hyvin käyntiin. Viime viikolla kirjoitin ja toimitin eräälle asiakkaalle kaksi ajattomampaa juttua, joita ei ole vielä julkaistu. Useita muita on parhaillaan työn alla.

Ensimmäinen julkaistu juttuni kertoi dokumentaristi Michael Mooren uudesta elokuvasta, josta osa on kuvattu Suomessa. STT:lle kirjoittamani jutun Where to Invade Next -dokumentista ja sen oheen tekemäni faktalaatikot voi lukea esimerkiksi Iltalehden sivuilta ja juttupakettiin liittyvän kommenttikolumnini Turun Sanomien sivuilta.

Michael Moore talking about Where to Invade Next at New York Film Festival

Olin saanut täällä asuvalta tutultani pari viikkoa aikaisemmin vinkin, että Mooren dokumentissa kerrottaisiin Suomesta ja että sen USA:n-ensi-ilta olisi tämän viikon perjantaina New Yorkin filmifestivaaleilla. Sain sovittua festivaalin järjestäjien kanssa, että pääsisin elokuvan lehdistönäytökseen, joka pidettiin muutamaa tuntia ennen varsinaista ensi-iltaa.

Dokumentin maailmanensi-ilta oli ollut jo aiemmin Ottawassa, mutta kukaan suomalaistoimittaja ei vaikuttanut olleen paikalla, sillä Suomessa ei ollut julkaistu vielä ainuttakaan artikkelia dokumentin sisällöstä. Minulla oli siis mahdollisuus päästä kertomaan siitä suomalaisyleisölle ensimmäisenä – ja siitähän me uutistoimittajat pidämme aivan erityisesti.

Oli mahdollista, että samaan lehdistönäytökseen tulisi muitakin suomalaistoimittajia. Saatoin vain toivoa, että Amerikassa asuvat kollegat eivät joko olisi huomanneet asiaa tai pitäneet sitä New Yorkin -matkan arvoisena.

Työmatka New Yorkiin voi kuulostaa hohdokkaalta, mutta tosiasiassa se merkitsi pitkää ja raskasta päivää. Heräsin viideltä, lähdin kotoa ennen kuutta ja suuntasin bussilla kohti Manhattania seitsemältä. Saavuin puolilta päivin ja suuntasin saman tien Lincoln Centeriin, jossa lehdistönäytös oli alkamassa yhdeltä.

Satoi tasaisesti ja tuuli navakasti, mutta kävelin noin puolen tunnin matkan silti, sillä se oli Googlen reittioppaan mukaan nopein vaihtoehto.

Perillä odotti ikävä yllätys: elokuvateatterin ulkopuolella oli muutaman ihmisen jono, ja meille sanottiin, ettemme välttämättä mahtuisi sisään. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, etten lähes viiden tunnin bussimatkan jälkeen välttämättä mahtuisi saliin.

Luulin tulevani lehdistönäytökseen, johon olisi varattu paikka kaikille, joille sellainen oli luvattu. Kyseessä olikin kuitenkin sekä lehdistölle että yhteistyökumppaneille tarkoitettu erikoisnäytös, johon oli kutsuttu enemmän ihmisiä kuin saliin mahtui.

Onneksi piina ei kestänyt kauan. Saimme luvan astua sisään. Minua neuvottiin ottamaan punainen pääsylippu pöydältä ja menemään sen kanssa saliin.

Se ei kuitenkaan onnistunutkaan noin vaan. Kello oli jo kymmentä vaille yksi, ja ovella seisonut nainen tiukkasi minulta filmifestivaalien akkreditoitumiskorttia. Kukaan ei ollut kertonut, että tarvitsisin sellaisen.

Yritin selittää, että olin matkustanut Bostonista saakka vain tätä yhtä elokuvaa varten, mutta se ei auttanut. Minun pitäisi hoitaa akkreditoituminen ennen kuin voisin astua saliin. Ehtisinköhän ajoissa?

Silloin paikalle astui pelastaja: festivaalien mediaihminen, jonka kanssa olin aiemmin sopinut sähköpostilla tulostani. Ovinainen pyysi häntä selittämään minulle, että akkreditoituminen olisi välttämätöntä, mutta hän asettuikin minun puolelleni ja sai naisen vakuuttumaan siitä, että minut voisi päästää suoraan sisään.

Nainen ei ollut alkuunkaan tyytyväinen tilanteeseen, mutta mediaihmisen sana painoi ja sain astua saliin.

Salissa ei itse asiassa ollut alkuunkaan pulaa paikoista. Pääsin hyvälle paikalle toiseen riviin ja sain vieläpä viereeni tyhjän tuolin lukuisille tavaroilleni.

Dokumentti oli ajatuksia herättävä. Kirjoitan siitä lähipäivinä erikseen.

Esityksen jälkeen Michael Moore saapui itse paikalle kertomaan elokuvastaan ja vastaamaan muutamaan kysymykseen. Nostin aikailematta käteni ylös ja sain kuin sainkin yhden kysymysvuoroista.

Se oli tärkeää, sillä en yrityksistäni huolimatta ollut onnistunut saamaan ohjaajalle omaa haastatteluaikaa. Tarvitsin juttuuni kommentteja dokumentin Suomea koskevasta osuudesta, josta hän ilman kysymystäni tuskin olisi puhunut.

Kun tilaisuus oli ohi, minun oli päästävä kiireesti kirjoittamaan juttuni ensimmäisiä versioita. Saman tien julkaistavien uutisjuttujen kirjoittaminen Yhdysvalloista Suomeen on hankalaa, koska kello on Suomessa monta tuntia Amerikan mannerta edellä.

Tilaisuus loppui Itärannikon aikaa neljän maissa iltapäivällä eli Suomen aikaa yhdeltätoista illalla. Jo etukäteen oli selvää, että saisin jutun kirjoitettua vasta niin myöhään, etteivät monetkaan STT:n asiakkaat ehtisi painaa sitä lauantain lehtiin. Siksi olimme sopineet, että kirjoittaisin heti paikan päällä vain lyhyen ensiversion nettiuutissivustoja varten. Laajan juttupakettini STT lähettäisi asiakkailleen vasta lauantaina sunnuntain lehtiä varten.

Löysin huoneen, jossa sain kirjoitettua nopeasti ensimmäisen versioni. Sitten kiiruhdin takaisin bussiasemalle. Olin palaamassa Bostoniin vielä samana iltana ja halusin päästä kotiin niin aikaisin kuin mahdollista.

Vähän puoli kuuden jälkeen istuin taas bussissa. Olin ollut liikenteessä noin kaksitoista tuntia. En kuitenkaan voinut levätä, sillä minun oli kirjoitettava pitkä lehtijuttupakettini valmiiksi ennen kuin pääsisin nukkumaan.

Juttujen kirjoittamiseen ja Mooresta ottamieni kuvien läpi käymiseen olisi saanut kulumaan koko bussimatkan, joka kesti perjantairuuhkan vuoksi yli viisi tuntia. Työni olivat vielä vähän kesken, kun käytävän toisella puolella istuva nuori mies kysyi yllättäen, voisinko lukea hänen työnhakukirjeensä ja kommentoida sitä.

Suomalaiselle ei ikinä tulisi mieleen kysyä kaukobussissa ventovieraalta sellaista palvelusta vain sillä perusteella, että ”sinäkin vaikutat lukevan ja kirjoittavan asioita”. Olen kuitenkin tällä hetkellä hyvin vahvasti uusiin ihmisiin tutustumiseen tähtäävässä mielentilassa, joten tartuin tilaisuuteen ja aloin jutella miehen kanssa.

Minun oli helppo antaa palautetta työnhakukirjeestä, koska palkkasin vanhassa työssäni STT:hen kesätoimittajia ja olen lukenut suuret määrät työnhakukirjeitä rekrytoijan näkökulmasta. Kirjeestä paljastui, että vierustoverillani oli mielenkiintoinen elämäntarina, ja päädyimme juttelemaan koko loppumatkan.

Se oli päivän ainoa rentouttava hetki. Se kuitenkin kostautui: kun viimein puolen yön maissa pääsin kotiin, minun täytyi vielä jatkaa töitä.

Sain työt valmiiksi aamuyhden maissa, 20 tuntia heräämiseni jälkeen. Siinä vaiheessa Suomessa oli jo aamu ja saatoin katsoa, näkyisikö netissä kollegojeni kirjoittamia juttuja samasta tilaisuudesta.

Olin ollut ainoa suomalaistoimittaja paikalla!

Niin iloinen kuin siitä olinkin, vielä iloisempi olen siitä, etteivät useimmat työpäivät uudessa työssäni ole samanlaisia kuin tämä perjantai.