Kiinalainen uusivuosi Bostonin Chinatownissa

Bostonissa elää Yhdysvaltojen kolmanneksi suurin kiinalaisyhteisö. Kiinnostavin aika vierailla Bostonin Chinatownissa on helmikuussa, kun siellä juhlitaan kiinalaista uutta vuotta.

Tänä vuonna sää oli surkea. Satoi räntää ja edellisten päivien lumi oli sulanut kaduille suuriksi loskalätäköiksi. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt mennä paikalle säässä kuin säässä, sillä viime vuonna olin melkein koko helmikuun matkoilla, ja juhlat menivät minulta sivu suun.

Keskeinen osa Bostonin Chinatownin uudenvuodenjuhlintaa ovat leijonatanssit. Leijona-asuiset tanssijat kiertävät kiinalaisten liikeyritysten ovilla suorittamassa uudenvuodenrituaalin.

Olin lukenut rituaalista ennakkoon Boston Discovery Guidesta, mikä helpotti leijonatanssien seuraamista.

Näyttävän leijonapuvun pään sisällä kävelee yksi tanssija, ja toinen kulkee hänen perässään leijonan häntäpäätä kannatellen.

Leijonat liikkuvat pareittain pienissä kulkueissa, joissa on mukana rumpuorkesteri, katsojien turvallisuudesta huolehtivia saattajia ja mahdollisesti naamiaisasuinen hahmo, joka Discovery Guiden mukaan esittää yleensä buddhaa tai pelleä.

Yrityksen omistaja on varautunut leijonien tuloon asettelemalla ovensa ulkopuolelle kaaleja, appelsiineja ja sähikäisiä.

Kun leijonat saapuvat, yrittäjä tarjoaa niille kaaleja ja appelsiineja, joita leijonat paiskovat ilmaan. Discovery Guiden mukaan kiinalaiset uskovat, että appelsiinin kiinni saanut katsoja on onnekas koko vuoden. Kaalien avulla on tarkoitus levittää hyvää onnea kaikkien katsojien keskuuteen särkemällä ne maahan.

Sitten yrittäjä antaa leijonille rahakirjekuoren, jonka nämä hotkivat kitaansa. Tämä tietää onnea yritykselle.

Lopuksi sähikäiset sytytetään ja heitetään leijonien jalkoihin paukkumaan. Leijonat hyppivät ja tanssivat paukahdusten ja rummutuksen tahdissa. Tämän tarkoitus on kuulemma pahojen henkien karkottaminen.

Jos sää olisi ollut kaunis, Chinatownin kaduilla olisi kuulemma tanssinut myös monesta tanssijasta koostuvia pitkiä lohikäärmeitä. Niitä ei kuitenkaan valitettavasti tänä vuonna nähty.

Sisätiloissa päivää juhlistettiin kahdella kulttuurifestivaalilla, jotka olivat yllättävän pieniä ja kotikutoisia suhteessa Bostonin kiinalaisyhteisön kokoon. Niissä oli muun muassa askartelutehtäviä lapsille.

Yhdessä tapahtumassa pääsin sovittamaan leijonapuvun päätä. Lisäksi sain sieltä mukaani jauhomassasta muovaillun värikkään kukon symboloimaan kukon vuoden alkua.

Toisessa tapahtumassa kalligrafitaiteilija litteroi minun ja Samulin nimet kiinalaisiksi kirjoitusmerkeiksi ja kirjoitti ne paperisiin kirjanmerkkeihin.

Kehnon sään vuoksi leijonatansseilla oli todella vähän katsojia. Chinatownin ravintoloissa oli silti niin paljon väkeä, että jätin niissä syömisen suosiolla väliin, vaikka kiinalainen ateria kuuluukin monen bostonilaisen perheen Kiinalaisen uuden perinteeseen.

 

Advertisement

Festivaali vaahtokarkkitahnan kunniaksi

Viime viikonloppuna kotikaupungissamme Somervillessä järjestettiin festivaalit vaahtokarkkitahnan kunniaksi.

Omituiset katutapahtumat ovat osa Somervillen identiteettiä, mutta vaahtokarkkitahnafestivaali oli silti minulle yllätys. En ollut ikinä kuullutkaan koko tahnasta, ja tuntui hieman vaikealta ymmärtää, miksi se ansaitsisi oman tapahtuman.

Vaahtokarkit ovat kuitenkin amerikkalaisille tärkeä juttu, ja kuulemma fluff-vaahtokarkkitahna on keksitty Somervillessä.  Tapahtuma järjestettiin tänä vuonna jo 11. kerran.

Tapahtuman verkkosivut näyttivät hyvin ammattimaisilta, mutta itse tapahtuman ammattimaisuusaste oli suomalaisen alakoulun myyjäisten luokkaa.

Autoilta suljetulla aukiolla oli joukko kojuja. Osassa myytiin vaahtokarkkitahnaa sisältäviä ”herkkuja”, osassa tapahtuman oheistuotteita tai muita vaahtokarkkiaiheisia esineitä.

Aukion laidalle oli pystytetty lava, jossa soitti bändejä. Ohjelman mukaan jossain päin aukiota oli päivän mittaan ollut myös erilaisia vaahtokarkkitahnatapahtumia. Niitä emme valitettavasti nähneet, sillä piipahdimme paikalla vain lyhyesti vähän ennen sulkemisaikaa.

On pakko tunnustaa, ettei vaahtokarkkitahnafestivaali oikein tempaissut meitä mukaansa. Emme edes ostaneet mitään syötävää. Mikään tarjolla olleista fuff-tuotteista ei vaikuttanut hintansa tai kaloriensa arvoiselta.

Tapahtuman nimi on hämmennystä ilmaiseva ”What the fluff?”. Nimi oli selvästikin onnistunut, sillä festivaali oli ennen kaikkea hämmentävä.

Mahtava Murmelipäivä

Murmelipäivä oli juuri niin ikimuistoinen kuin toivoin.

Saavuttuani Punxsytawneyn murmelikylään lähdin ensimmäiseksi etsimään mahdollisimman hulvatonta hattua. Kiersin läpi Murmelipäivän kunniaksi järjestetyt useat käsityömarkkinat ja murmelikrääsään keskittyvät matkamuistokaupat. Haaveissani siinsi murmelipehmolelua muistuttava hattu, jossa pääni tulisi murmelin pään sisään.

Kaupungin päämatkamuistokaupasta löysin päähineen, joka oli hyvin lähellä kuvittelemaani, vaikka pään paikka olikin murmelin vatsassa. Ostin sen, vedin sen saman tien päähäni ja lähdin tyytyväisenä tutkimaan, mitä muuta kylällä oli meneillään.

Hatusta seurasi paljon hyvää. Kaikkein olennaisinta oli, että sain sen ansiosta uuden ystävän.

Suunnilleen ikäiseltäni vaikuttanut nainen tuli keskustassa juttelemaan minulle ja kertoi harkinneensa täsmälleen saman päähineen ostamista mutta päätyneensä maltillisempaan murmelilogolla varustettuun pipoon. Hänkin oli yksin matkassa, ja päätimme mennä yhdessä paikalliseen hampurilaispaikkaan lämmittelemään.

Näin tutustuin Valerieen, ja siitä lähtien olimme erottamattomat aina siihen saakka, kun tuli aika lähteä Punxsytawneysta. Osoittautui, että olemme täsmälleen samanikäisiä, suhtaudumme molemmat matkustamiseen intohimoisesti, arvostamme kumpikin yksin matkustamista – ja olimme aikeissa heittäytyä Murmelipäivän pyörteisiin täysillä ja selvin päin.

Olimme kumpikin suunnitelleet yöpyvämme kunnan kerhotilan lattialla, jossa majapaikattomat murmelimatkalaiset voivat kahdeksan dollarin maksusta majailla joko lattialla tai elokuvateatterin penkeillä. Kaupan päälle pääsi halutessaan katsomaan elokuvateatterissa tapahtuman nimikkoelokuvankin, joka esitettiin iltayhdeltätoista alkaen.

Kerhotilan kioskia pyörittänyt nainen oli huippuystävällinen, kuten muutkin paikalliset. Valtava innostuksemme lämmitti hänen sydäntään ja hän mainitsi tuntevansa läheisesti yhden mystisistä Sisäpiiriläisistä, Murmelipäivän järjestäjistä.

Hän laittoi ystävälleen viestin ja pyysi tätä tulemaan tervehtimään meitä. Parhaassa tapauksessa Sisäpiiriläinen voisi antaa meille VIP-passit, joiden ansiosta pääsisimme ihan lavan reunalle.

Pompimme innosta kuin teinitytöt Robinin keikalla ja odotimme jännittyneinä, saapuisiko Sisäpiiriläinen paikalle.

Hän saapui! Dan McGinley, Sisäpiirin koodinimeltään Moonshine, oli nuorimmasta päästä murmelipäivän järjestäjiä, arviolta meidän ikäisemme. Hän kohotti meille silinterihattuaan kuin taikuri ikään ja pudotti hatusta käsiimme himoitut VIP-passit.

Pyysimme Moonshinen nimikirjoituksen Murmelipäivän ohjelmalehteen, jossa on erikseen kaikkien Sisäpiiriläisten kuvat ja tilat nimikirjoitusten keräämiseen. Lisäksi otimme tietysti ryhmäselfien.

Moonshinen lähdettyä pompimme ja hihkuimme lisää. Kioskin rouvaa varmasti huvitti salassa aika paljon moinen julkkiksenpalvonta, joka kohdistui hänen lapsesta saakka tuntemaansa naapurinpoikaan.

Huvittuneisuus oli kuitenkin varmasti täysin hyväntahtoista: paikallisille Murmelipäivä on hyvin tärkeä, ja he selvästi arvostavat vieraita, jotka ottavat siitä kaiken ilon irti.

VIP-passien ansiosta uskalsimme laitttaa herätyskellon soimaan vasta puoli kolmelta aamulla ja matkustaa Murmelimäelle kolmelta lähtevällä ensimmäisellä bussilla.

Ilman passeja olisimme kävelleet paikalle ollaksemme perillä mäellä jo ennen kolmea, jolloin portit avataan ja tapahtuma alkaa. Olin lukenut blogeista ja lehtijutuista, että porttien avautuessa paikalla saattaa olla jo useamman sadan ihmisen joukko odottamassa sisäänpääsyä.

VIP-passin ja hienon murmelihatun omistajan on helppo hymyillä.

Löysimme kohtalaisen lämpimät paikat elokuvateatterin kokolattiamattoon verhotulta lattialta valkokangaskorokkeen edestä. Val yritti nukkua, mutta minulla ei ollut siihen mahdollisuutta. Minulla oli töitä.

Työni eivät liittyneet mitenkään Murmelipäivään.

Sattui nimittäin niin, että kaikista maailman päivistä juuri tuona päivänä käynnistyi Yhdysvaltojen presidentinvaalien esivaalikierros. Iowan osavaltiossa pidettiin pitkin iltaa vaalikokouksia, jotka määrittäisivät Iowan valinnat sekä demokraattien että republikaanien presidenttiehdokkaaksi.

Olin luvannut tärkeälle asiakkaalle, että seuraisin vaaliuutisia netistä ja kirjoittaisin tuloksista analyysin heti niiden varmistuttua. Tulokset tulisivat USA:n illalla juuri sopivasti niin, että ehtisin tehdä analyysin Suomen aamuksi suomalaisille aamutoimien lomassa älypuhelimesta luettavaksi.

Toivoin tulosten tulevan yhdeksän maissa. Se oli kuitenkin turhan optimistista. Kun Päiväni Murmelina alkoi yhdeltätoista pyöriä selkäni takana, tilanne oli vasta hädin tuskin siinä määrin selvillä, että olin päässyt kirjoittamisen alkuun.

Kirjoitin sinä yönä lopulta kaksi erillistä analyysiä erittäin kiinnostavista vaalikäänteistä – samalla, kun ympärilläni kuorsasi sekalainen joukko ihmisiä makuupusseissa ja Bill Murray yritti valkokankaalla epätoivoisesti päästä pakoon toistuvasta päivästään.

Olen ennenkin tehnyt töitä omituisissa tilanteissa ja olosuhteissa, mutta tämä oli absurdein työkokemus koskaan.

Toimittaja on aina toimittaja. Kuvan journalisti ei ole suomalaisittain sopuli vaan tietystikin Punxsytawneyn malliin murmeli. Kaupunki on täynnä murmelipatsaita. Tämä on Punxsytawney Spirit -lehden toimituksen edessä.

Demokraattien tulokset venyivät ja venyivät. Hillary ja Bernie olivat niin tasoissa, ettei voittajaa vain voinut julistaa, ennen kuin kaikki äänet olisi laskettu. Ehdin jopa katsoa elokuvan lopun odotellessani, että pääsisin aloittamaan jälkimmäisen jutun kirjoittamisen.

Sain jutun lopulta valmiiksi kymmenen minuuttia ennen kuin Valin herätyskello soi. Oli aika lähteä odottamaan Murmelia!

Kun pääsimme Murmelimäelle, luin puhelimestani sähköpostit, sillä odotin tärkeää viestiä. Se oli tullut ja sisälsi hyviä uutisia: eräs asiakkaani oli luvannut ostaa minulta jutun Murmelipäivästä!

Tämän blogikirjoituksen kannalta uutinen valitettavasti merkitsee sitä, etten voi kuvailla tässä postauksessa itse tapahtuman kulkua samaan tapaan, kuin muuten kuvailisin. Joudun säästämään havaintoni ja paikalle tulleiden ihmisten kanssa käymäni keskustelut materiaaliksi juttuani varten, enkä voi julkaista niitä muualla.

Lupaan jakaa juttuni kanssanne sitten, kun se on julkaistu. Siihen menee kuitenkin vielä muutamia viikkoja. (Lisäys jälkikäteen: Murmelipäivästä kirjoittamani juttu on nyt luettavissa täällä.)

Nyt voin kertoa vain, että saimme Valin kanssa VIP-passeillamme todella hyvät paikat ja että aika kului yllättävän nopeasti aamua ja Murmelia odottaessa.

Vip-passilla pääsi hetkeksi tanssimaan viralliselle Murmelilavalle. Takanamme näkyvää mainostaulua käyvät turistit valokuvaamassa ympäri vuoden, mutta vain harvat ja valitut ovat saaneet tanssia sen edessä itse juhlallisuuksien aikana.

Tapasimme muitakin Sisäpiiriläisiä ja saimme lisää nimikirjoituksia.

Kokonaisuudessaan kokemus oli juuri niin yhteisöllinen, hulvattoman absurdi ja upea kuin odotinkin.

Lentokentällä minulta kysyttiin, aionko tulla ensi vuonna uudestaan, vai oliko tämä kerran elämässä -kokemus. Vaikka asuisin Amerikassa pysyvästi, kallistuisin luultavasti jälkimmäisen kannalle.

Yksi Murmelipäivä oli mahtavaa kokea, mutta saattaisi tuntua jo vähän liikaa Bill Murrayn painajaiselta.

Matka jännän äärelle, osa 1: Murmelipäivä

Ensi viikolla lähden kiertämään maata kummallisuuksien perässä. Tämä matka jos mikä antaa varmasti uusia näkökulmia amerikkalaiseen sielunmaisemaan.

Ohjelmassa on ihmeellistä kansanperinnettä Pennsylvanian maaseudulla, Elviksestä intoilua Memphisissä ja Mardi Gras -karnevaalihumua New Orleansissa. Mikäli säät suosivat, pääsemme Samulin kanssa myös kahdeksankymppisen entisen alligaattorinmetsästäjän kanssa Louisianan soille.

Reittini kulkee täältä maan koilliskulmasta koko ajan etelämmäs ja keskemmälle maata. Samuli liittyy seuraani Louisianassa.

Jotta tästä kirjoituksesta ei tulisi suhteettoman pitkä, kerron nyt alkajaisiksi pelkästään ensimmäisestä matkakohteestani Pennsylvanian maaseudulla, ja palaan muihin kohteisiini lähipäivinä.

Pienenpieni Punxsutawneyn kylä Pennsylvaniassa täyttyy kerran vuodessa tuhansista turisteista, jotka haluavat osallistua Murmelipäivä-rituaaliin.

Ruutukaappaus sivulta groundhogday.org

Murmelipäivänä Phil-niminen murmeli ennustaa, tuleeko kevät aikaisin vai myöhään. 1800-luvulta peräisin olevan rituaalin ympärille on kehitelty parhaaseen amerikkalaiseen tyyliin monipäiväinen festivaali, johon liittyy hassunhauskoihin teemavaatteisiin pukeutumista ja monenlaista ohjelmaa kaikenikäisille.

Alkuperäisen uskomuksen mukaan kevään sään voi päätellä siitä, näkeekö murmeli helmikuun toisen päivän aamuna kolostaan ulos tullessaan varjonsa vai ei. Kyse oli siis sääolosuhteiden tarkkailemisesta luonnossa.

Nykyisin Murmelipäivän ylintä valtaa käyttävät silinterihattuihin ja frakkeihin pukeutuneet miehet, joille julkkismurmeli Phil kuiskaa ennustuksensa kansalle ilmoitettavaksi.

Murmelipäivä on niin suosittu, että h-hetken näkeminen vaatii käytännössä lähes kokonaisen yön valvomisen.

Se on tavallaan hyväkin, sillä Punxsutawneyn keskustassa on tasan yksi majapaikka, joka sekin on vain muutaman huoneen kokoinen B&B. Automatkan päässä on lisäksi muutamia isompia motelleja ja hotelleja, mutta niidenkin mahdollisuudet majoittaa kaupunkiin kerran vuodessa tulviva turistilauma ovat rajalliset.

Kun päätapahtuma on keskellä yötä, majapaikan saaminen ei ole mitenkään välttämätöntä. Herätä pitäisi joka tapauksessa aamukahden aikoihin.

Sitä ennen voi torkahtaa muutaman tunnin Punxsutawneyn kunnan kerhotilan lattialla, jonne pääsee iltakymmenestä alkaen muutaman dollarin maksusta.

Luin Murmelipäivään valmistautumisesta muun muassa paikallislehden blogista. Siellä kerrottiin, että kun ovet tapahtumakentälle aamukolmelta avataan, paikalla on yleensä jo satoja ihmisiä jonottamassa.

Ilmainen bussikuljetus keskustasta tapahtumapaikalle alkaa kulkea kolmelta, ja alue on suljettu tapahtuman ajaksi autoilta. Ennen kolmea jonottamaan tulevien ainoa vaihtoehto on kävellä lähes 2,5 kilometrin matka ylämäkeen.

Amerikkalaisille paljon lyhyempikin kävely on jo valtava ponnistus, joten satojen ihmisten valmius kävellä tuollainen matka ylämäkeen keskellä yötä kertoo paljon siitä, miten omistautuneita Murmelipäivän osallistujat ovat.

Phil-murmelin ennustus kuullaan kello 7.25. Ihmiset siis seisoskelevat ja odottavat murmeli-ihmettä keskellä yötä Pennsylvanian talvessa viitisen tuntia.

Jotta heillä olisi kivaa, alueella on aamukolmesta saakka festivaaliohjelmaa: musiikki- ja tanssiesityksiä, ilotulitus ja muuta mukavaa.

Suomalaisen silmissä ehkä kaikkein yllättävintä on se, että alkoholin juominen tapahtuma-alueella on kokonaan kiellettyä. Ei siinä vielä mitään, että tuhannet ihmiset haluavat seisoa yöllä viisi tuntia pakkasessa keskellä maaseutua hassuissa asuissa yhden murmelin vuoksi – kaiken huipuksi he ovat valmiita tekemään sen selvin päin!

Kun kuulin tapahtumasta, ensimmäinen ajatukseni oli, että haluaisin osallistua. Lapsena näkemäni Päiväni Murmelina -elokuvan käsittämätön festivaali ei ollutkaan elokuvakäsikirjoittajien keksintöä vaan todellinen vuotuinen juhla. Tietenkin haluaisin nähdä sen omin silmin!

Samulia puolestaan ei vaikuta harmittavan lainkaan se, ettei hän töiltään ehdi mukaan – eikä ihme. Me ihmiset olemme erilaisia. Kaikkien silmät eivät ala loistaa innostuksesta, kun toinen sanoo ”Eikö olekin sekopäisintä, mitä olet ikinä kuullut?”

Minun alkavat. Maltan tuskin odottaa Murmelipäivää!

Liekkejä vetten päällä

Nuotion tuoksu leijui ilmassa pimeässä, lämpimässä kesäyössä. Kymmenet räiskyvät kokot saivat joen hehkumaan. Liekkien vana mutkitteli joen keskellä halki kaupungin.

WaterFire kosketti niin syvältä, että kokemusta on vaikea kuvata sanoin. Yritän silti, koska sanat ovat minulle tärkeitä.

En ole enää yksin. Tuon lauseen valitsisin, jos joutuisin tiivistämään muutamaan sanaan kaiken sen, mitä tunsin kulkiessamme käsi kädessä joen viertä ja katsellessamme veden pintaan heijastuvia liekkejä.

Viime vuosina olen matkustellut yksin kymmenissä maissa eri puolilla maailmaa. Olen kokenut paljon unohtumattomia asioita yksin. Se on saanut minut tuntemaan itseni itsenäiseksi ja vahvaksi – mutta aika ajoin myös riipaisevan yksinäiseksi.

WaterFire on juuri sellainen tapahtuma, johon yksin matkustaessani olisin ehdottomasti halunnut mennä, mutta joka olisi saanut minut kaipaamaan kipeästi viereeni omaa rakasta, joka kietoisi kätensä ympärilleni.

Nyt vierelläni oli ihminen, jonka tiesin haluavan jakaa kanssani paitsi vedessä tanssivien liekkien hehkun myös kaikki tulevien vuosien ikimuistoisimmat hetket.

Samaan aikaan savun tuoksu, palavien halkojen räksähtely ja liekeissä vaihtuvat värit toivat mieleeni muutakin. Kun saavuimme joen rantaan, siirryin yllättäen muistoissani Ukrainaan.

Olin odottanut muistumia lapsuuden juhannuskokoista tai nuoruuden mökkinuotioista, mutta tunsinkin olevani Kiovassa keskellä mielenosoitusta, joka saisi muutamaa viikkoa myöhemmin presidentti Janukovitshin pakenemaan hirsipalatsistaan. Muisto oli onnellinen. Keskeisintä siinä oli voimakas yhteenkuuluvuuden tunne.

Työmatka Kiovan mielenosoitusten keskelle oli yksi voimakkaimmista kokemuksistani koskaan. Olin paikalla, kun historian lehteä käännettiin. Tapasin ihmisiä, jotka uskoivat asiaansa niin paljon, että olivat valmiita kuolemaan sen puolesta. Pääsin näkemään, että uskalsin tehdä työni vaikka pelkäsin tarkk’ampujia, joiden tiedettiin tähdänneen toimittajia.

Viimeisenä iltana työparini johdatti minut aivan etulinjan tuntumaan, jossa mielenosoittajien ja mellakkapoliisin rivit kohtasivat. Hän oli valokuvaajana käynyt siellä jo useita kertoja ennenkin, mutta minä olin pysytellyt kauempana tapahtumien polttopisteestä, sillä se oli huono paikka haastattelujen tekemiseen. Viimeinen iltamme Kiovassa oli kuitenkin rauhallinen, ja työparini halusi jakaa kanssani sen hetken etulinjassa.

Mielenosoittajien autonrengasnuotiot tuprusivat sankkaa savua, jota olimme hengittäneet ja jonka nokea tallanneet jo useita päiviä. Juuri silloin kukaan ei rummuttanut uhkaavasti lyhtypylväitä eikä heitellyt kiviä. Yksi mielenosoittajista soitti kitaraa.

Hetki oli itkettävän kaunis. Mielenosoittajat olivat alusta alkaen kohdelleet meitä yhtenä heistä. Olimme osa meitä ympäröivää urheaa joukkoa ja samalla osa meitä kaikkia suurempaa tarinaa, jonka valtavuutta kukaan ei vielä silloin osannut aavistaa.

Voi olla, että muistan vastedes aina tuon hetken, kun haistan savun tuoksun. Jos niin on, olen siitä pelkästään onnellinen.

Kaiken muun lisäksi WaterFire muistutti minua Suomesta. Olen aina rakastanut Suomessa paitsi juhannuksen loputonta valoa myös elokuun öitä, joiden tunnelma on aivan erilainen kuin alkukesän yöttöminä öinä.

WaterFiressa oli samaa tunnelmaa kuin Suomen elokuussa ja varsinkin kuin Taiteiden yössä.

Osallistujilla oli mahdollisuus tukea tapahtumaa ostamalla paperilyhty, jonka sai sytyttää osaksi yhteistä valomerta. Lyhtyyn sai kirjoittaa kaikkien nähtäväksi viestin jollekulle rakkaalle ihmiselle.

Suomessa kynttilöillä ja niihin liitetyillä hyvin henkilökohtaisilla kirjoituksilla on pimeää kesäyötä valaissut Sytytä kynttilä ry, jonka ensimmäinen valotaidetapahtuma Helsingin vuoden 2002 Taiteiden yössä jätti minuun lähtemättömän jäljen.

Minulle WaterFire oli kaikkea tuota ja vielä paljon muuta. Elin uudelleen monia vanhoja, rakkaita muistoja, mutta kaikkein voimakkain oli tunne siitä, että meille syntyi yhdessä uusia.