Kampaajalla uudessa kotimaassa

Kävin hiljattain ensimmäistä kertaa elämässäni kampaajalla Suomen rajojen ulkopuolella. Se oli osin hyvin samanlaista kuin Suomessa – mutta kuitenkin samalla vähän erilaista.

Helsingissä minulla kesti aikoinaan vuosia löytää kampaaja, jonka kanssa ymmärrämme toisiamme ja jonka näkemykseen hiustyylistäni luotan. Nyt Helsingin hiuskulma 69 on liian kaukana, eikä ajatus etsinnän aloittamisesta uudelleen innostanut minua lainkaan.

Keksin kuitenkin oikotien: kokeilisin Samulin vakituista parturi-kampaajaa Susania. Tiesin Samulin selvitelleen asioita löytääkseen parhaan paikan hiustensa leikkauttamiseen, ja uskoin välttäväni monta virhettä, jos hyödyntäisin jo tehdyn tutkimustyön tuloksia.

Arvelin saavani myös välittömästi läheisen asiakassuhteen, sillä tiesin Susanin olevan utelias tapaamaan minut.

Niinpä kerroin jo heti aikaa varatessani olevani Samulin kihlattu.

”Oh my God it’s you! I can’t wait to meet you!”

Susan kirjaimellisesti hihkui innosta – vähän samaan tapaan kuin amerikkalaiset televisiossa tekevät tajutessaan olevansa piilokamerassa tai voittaneensa jonkin palkinnon.

Sitten hän ilmoitti kohtelevansa minua kuin ystävää ja alkoi puhua luottamuksellisessa sävyssä. Olin kysynyt aikaa samalle päivälle, ja Susan paljasti viettävänsä päivää kotona pyjamassa, mutta lupasi tulla silti värjäämään hiukseni.

”Sinua ei varmasti haittaa, jos en laittaudu sinua varten, vaan tulen vain tällaisena.”

Vakuutin, ettei minua haitannut.

Kun tulin kampaamoon, Susan oli selvästi kiinnostunut tutustumaan minuun, mutta piti silti ammattimaisesti huolta siitä, että pääsimme ensin yhteisymmärrykseen hiuksistani, jotta hän pääsi aloittamaan työt.

Hänellä oli selkeä visio siitä, mitä hän halusi hiuksilleni tehdä, mutta hän kyseli ja kuunteli myös minun näkemyksiäni. Juuri sitä toivon kampaajalta.

Olin tullut laitattamaan raitoja, joten meillä oli hyvin aikaa jutella. Susan kyseli kaikenlaista minusta ja elämästäni aivan samalla tavalla kuin kampaaja Suomessa voisi kysellä. Hyvin amerikkalaista oli kuitenkin se, ettei hän jaksanut kuunnella kovin pitkiä vastauksia.

Jos joku Suomessa kysyy toiselta henkilökohtaisista, tärkeistä asioista, hän on yleensä valmis kuuntelemaan toiselta pitkänkin vastauksen. Jos keskustelua käyvät toisilleen vieraahkot ihmiset kuten kampaaja ja asiakas, kysyjä saattaa odottaa pintapuolista vastausta, mutta jos toinen alkaakin kertoa syvempiä tuntojaan, se otetaan suomalaisessa kulttuurissa luottamuksen osoituksena ja siihen suhtaudutaan kunnioittavasti.

Amerikkalaisten keskustelukulttuuri on selvästi pintapuolisempi kuin suomalaisten. Läheisten ihmisten kesken käydään toki pitkiä ja syvällisiäkin keskusteluja, mutta useimmissa tilanteissa oletus on, että puheenaiheet vaihtuvat tiuhaan eikä yhteenkään niistä uhrata liikaa aikaa.

Susanin keskittymiskyky ei selvästikään riittänyt sen mittaisiin vastauksiin, kuin minulle olisi ollut luontevaa hänen kysymyksiinsä antaa. Minulla oli usein vielä edellinen asia pahasti kesken, kun hän jo kysyikin jotain aivan muuta ja vei keskustelun ihan uusille urille.

Se tuntui suomalaiseen kulttuuriin tottuneesta hieman loukkaavalta: olin osoittanut luottamusta, ja se oli torjuttu. Käsitin, ettei se ollut Susanin tarkoitus, vaan kyse oli vain kulttuurieroista. Silti kokemus oli hämmentävä.

Vielä hämmentävämpää oli se, että Susan toi avoimesti esiin olevansa rikas.

Tarkemmin sanottuna hänen uusi aviomiehensä on rikas.

Olin jo kuullutkin Samulilta jotain sensuuntaista. Tiesin muun muassa, että Susanin kihlasormuksessa on aivan valtava timantti.

Susan pyysi heti tapaamisemme alkuvaiheessa saada katsoa minun sormustani, josta Samuli oli näyttänyt aiemmalla parturikäynnillään valokuvan. Minun oli siksi luontevaa pyytää näytille hänen sormustaan. Aloin katsoa Samulin kuvailemaa sormusta, jossa useamman karaatin painoista jättitimanttia reunusti pienempien timanttien kehä, mutta Susan huudahti, ettei se ollut hänen vihkisormuksensa. Ja totta tosiaan: hänen toisessa kädessään oli hieman toisenmuotoinen sormus, jossa oli vähintään yhtä iso timantti.

”Hän hankki minulle toisenkin, kun olen niin erityinen”, Susan selitti onnellisen oloisena.

Myöhemmin puhuimme siitä, että Samulin syntymäpäivä lähestyi, ja olin hankkimassa syntymäpäivälahjaa.

”Minullakin on ihan kohta syntymäpäivä, mutta mieheni on vähän vaikea keksiä minulle lahjaa. Olisin tarvinnut rannekellon, mutta hän osti minulle juuri viime viikolla kauniin Cartierin kellon ihan muuten vaan, joten nyt hän ei voi enää käyttää sitä lahjaideaa enää syntymäpäivänä”, Susan pohdiskeli.

Vähän ajan päästä hänen puhelimensa soi ja hän vastasi. Soitto tuli hänen vakuutusyhtiöstään. Soittaja halusi varmistaa, oliko Susan ollut vakavissaan kysyessään vakuutuksen hintaa tietynlaiselle autolle. Puheena ollut Bentley oli niin kallis, ettei vakuutusyhtiöstä meinattu uskoa, että Susan tarvitsisi tietoa oikeasti.

”Kyllä kyllä, ihan vakavissaan. Mieheni ostaa minulle sellaisen, koska hän rakastaa minua niin paljon”, Susan vakuutteli puhelimeen.

Puhelun jälkeen hän esitteli minulle kännykästään kuvia tulevasta autostaan ja kertoi, että hänellä oli ennestään jo kaksi autoa, mutta mies ei malttanut olla ostamatta hänelle vielä kolmatta.

Näiden keskustelujen aikana en voinut olla miettimättä juomarahoja.

Tässä maassa kampaajalle kuuluu jättää juomarahaa, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä, mikä olisi sopiva summa.

Ravintoloissa tarjoilijoille maksetaan äärimmäisen vähän tai ei mitään, sillä oletetaan tienaavan juomarahoilla. Siksi meille on Samulin kanssa kunnia-asia, että jätämme aina ison juomarahan.

Susan on kuitenkin kampaamonsa omistaja, eivätkä juomarahat varmasti muodosta merkittävää osaa siitä, mitä kampaamo hänelle tuottaa.

Se ei vielä minua olisi haitannut. Minua haittasi antaa rahaa naiselle, joka oli selvästi ilmaissut kieriskelevänsä rahoissa.

Kun jätän tarjoilijalle ison juomarahan, saan hyvän mielen siitä, että voin omalta osaltani edes hieman tasata tämän maan räikeitä tuloeroja ja siirtää hieman rahaa jollekulle, joka tarvitsee sitä paljon kipeämmin kuin minä. Se tuntuu samalta kuin setelin sujauttaminen keräyslippaaseen: se ei korjaa maailman epäoikeudenmukaisuutta mutta on edes yksi pienenpieni askel oikeaan suuntaan.

Susan sen sijaan ei minun rahojani tarvinnut. Oli päivänselvää, että juomarahallani ei olisi hänelle minkäänlaista käytännön merkitystä.

Silti koin, että iso juomaraha täytyi jättää. En missään tapauksessa halunnut olla epäkohtelias tai epäystävällinen Samulin vakiparturille, jonka kanssa tällä on ollut pitkä asiakassuhde. Lisäksi Susan oli palveluksena tullut vapaapäivänään värjäämään ja leikkaamaan hiukseni ja ollut muutenkin koko ajan hyvin ystävällinen.

En tiennyt, minkä suuruista juomarahaa minulta odotettiin. Jos haluaa antaa ravintolassa ison juomarahan, kuuluu sen olla jopa 20-25 prosenttia laskun loppusummasta. Alle 15 prosentin juomaraha saatetaan kai tulkita loukkaukseksi.

Pelasin varman päälle ja annoin juomarahaa noin 20 prosenttia. Se kyllä kirpaisi. Itse kampaajakäynti oli jo ilmankin juomarahoja paljon kalliimpi kuin kampaajani Suomessa, ja juomarahat nostivat kokonaissumman jo reippaasti kipurajani yläpuolelle.

Hiuksiini olin onneksi oikein tyytyväinen. Se oli selvästi Susanille tärkeää – ja toki minulle itselleni vielä tärkeämpää.

Ilmeisesti annoin juomarahaa liikaa, sillä kun Samuli kävi seuraavalla viikolla leikkauttamassa hiuksensa, Susan kiitteli hänelle erikseen anteliaisuuttani.

Pitäisi varmaan kysellä amerikkalaisilta naispuolisilta kavereiltani, paljonko heillä on tapana antaa kampaajalle juomarahaa – ja vaikuttaako heidän näkemyksensä mukaan juomarahan suuruuteen se, jos kampaajalla on niin kallis auto, että vakuutusyhtiö luulee sitä vitsiksi.

Looking in the same mirror Marilyn Monroe used at the Chinese Theatre's ladies room when getting ready for opening nights.

Heti kampaajakäyntiä seuraavana päivänä pääsin ihailemaan uutta kampaustani samasta peilistä, jota Marilyn Monroe käytti valmistautuessaan elokuvaensi-iltoihin Hollywoodin Kiinalaisessa teatterissa.

Mainokset