Viime viikonloppuna pääsin kurkistamaan suomalaisen ja amerikkalaisen polttarikulttuurin eroihin. Läheisin ystäväpariskuntamme täällä Bostonissa on menossa kuun lopussa naimisiin, ja minut oli kutsuttu morsiamen polttareihin.
Olin kutsusta todella iloinen, sillä Anna-morsiamesta on tullut minulle läheinen, ja sitä paitsi rakastan polttareita. Minulla on aina ollut polttareissa todella hauskaa, ja häihinkin on paljon mukavampi mennä, kun on tutustunut osaan häävieraista jo polttareissa.
Suomalaisessa polttarikulttuurissa on ikäviäkin piirteitä, mutta kaikki omat polttarikokemukseni ovat lämminhenkisistä tilaisuuksista, joihin joukko morsiamen tai sulhasen ystäviä on kokoontunut pitämään hauskaa yhdessä.
Näin jo kutsusta, että Annan polttareista tulisi samanhenkiset.
Suomessa ystävieni polttareissa on kaikissa ollut suunnilleen sama kaava: Olemme yleensä pyrkineet jollain tapaa varmistamaan, että polttaripäivä tulee päivänsankarille yllätyksenä. Aamulla olemme hakeneet polttarisankarin porukalla kotoa ja usein pukeneet hänet päivän teeman mukaiseen asuun. Päivän mittaan olemme kierrättäneet häntä paikasta toiseen, ja jokaisessa paikassa on ollut koko porukalle jokin ohjelmanumero. Ohjelmanumerot ovat vaihdelleet polttarisankarin kiinnostuksen kohteiden mukaan bollywoodtanssitunnista draamatyöpajaan, jossa esitettiin morsiamen nuoruudenaikaisia runoja. Päivänsankaria on yleensä pyydetty arvuuttelemaan kaupunkisuunnistushenkisesti seuraavia paikkoja ja ohjelmanumeroita. Ilta on huipentunut perinteiden mukaiseen morsiussaunaan taikoineen, yhteiseen illalliseen ja yleensä saunapaikassa yöpymiseen.
Annan polttarit eivät noudattaneet tätä kaavaa.
Arvasin tietenkin jo etukäteen, ettei morsiussauna kuuluisi amerikkalaiseen kulttuuriin. Ajattelin kuitenkin, että morsiamen yllättäminen ja pukeminen hassuun asuun, kaupunkisuunnistustyyppinen paikasta toiseen kiertely ja porukan yhteiset ohjelmanumerot voisivat hyvin olla kulttuureillemme yhteisiä.
Saamani kutsun perusteella arvelin jopa, että jotain saunaa vastaavaakin olisi luvassa. Siinä mainittiin kylpylähenkinen ohjelmanumero, ja meitä kehotettiin ottamaan uimapuvut mukaan, sillä yöpymispaikkamme pihassa olisi palju.
Hääpukuaskartelua vessapaperista.
Kulttuurieroja oli enemmän kuin odotin. Samaan aikaan yhtäläisyyksiäkin oli kuitenkin paljon.
Polttarit alkoivat vasta iltapäivällä. Kukaan ei hakenut Annaa kotoa, vaan häntä oli pyydetty ajamaan itse lapsuudenystävänsä kotiin, johon meidän oli määrä kokoontua – ja antamaan samalla kyyti parille osallistujalle.
Ensimmäisen päivän eli lauantain kaikki ohjelma tapahtui lapsuudenystävän kotona. Suurin osa siitä oli vapaamuotoista yhdessäoloa ja juttelua. Annan kolme kaasoa olivat valmistaneet etukäteen alkupaloja ja jälkiruokaa, ja pääruuaksi teimme yhdessä pitsaa.
Kylpylähenkisessä ohjelmanumerossa valmistimme luonnonkosmetiikkaa ruokakaupasta saatavista yksinkertaisista raaka-aineista. Samaa olen tehnyt suomalaisissakin polttareissa, mutta niissä olemme aina käyttäneet valmistamamme seokset heti saman tien morsiussaunassa. (Eräissä ikimuistoisissa polttareissa kokeilimme ruokaöljypohjaista hiushoitoa, jonka pois peseminen osoittautui erittäin hankalaksi – varsinkin kun omakotitalon kuumavesivaraaja oli mitoitettu vähän pienemmälle seurueelle.)
Täällä jokainen sai valmistamansa sokerikuorinnan mukaansa kauniissa lasipurkissa. Muita varsinaisia ohjelmanumeroita ei ensimmäisenä päivänä ollut.
Paljukin jäi lopulta kuitenkin kokonaan käyttämättä, eikä kukaan tuntunut sitä edes muistavan.
Seuraavana päivänä ohjelmaa oli enemmän. Morsiamen omasta toiveesta olimme menossa pelaamaan room escape -pakohuonepeliä. Aamulla ennen pakohuoneeseen lähtöä askartelimme vessapaperista hääpuvun Annan ja yhden hänen ystävänsä ylle.
Pakohuonepeli oli kauppakeskuksessa, ja sen päätyttyä söimme siellä vielä yhdessä pikaruokaa. Sitten hajaannuimme eri suuntiin.
Ryhmämme selviytyi hyvissä ajoin ulos Sherlock Holmes -teemaisesta pakohuoneesta.
Juttelin Annan ja hänen ystäviensä kanssa siitä, olivatko nämä polttarit samanlaiset kuin hänen ystäviensä polttarit, joissa hän on vuosien varrella ollut mukana. Minulle jäi se kuva, ettei polttariperinteitä ole täällä läheskään yhtä paljon kuin mihin olen Suomessa tottunut.
Kuulemma polttarit ovat usein jonkinlainen baari-ilta. Anna kertoi esimerkin polttareista, joissa seurue oli vuokrannut limusiinin ja kierrellyt sillä baarista toiseen.
Hänen ystäviltään kuulin, että monissa polttareissa on penisvitsejä ja joissain myös strippareita. Morsiamelle saatetaan esimerkiksi pukea peniksen muotoiset korvakorut.
Iän myötä polttarit kuulemma rauhoittuvat. On helppo ymmärtää, että juomishalut vähenevät monella aikuistumisen myötä, ja että peniskorvakorut naurattavat enemmän kaksikymppisiä kuin kolmekymppisiä.
Tämän tajuaminen sai minut arvostamaan suomalaista polttarikulttuuria vielä enemmän.
Itse tulen olemaan naimisiin mennessäni lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä kahdestakymmenestä puhumattakaan, ja minulle on tärkeää, että saisin saman kaavan mukaiset polttarit kuin minua nuorempana naimisiin menneet ystäväni. Muuten minusta tuntuisi, että jäin paitsi jostain olennaisesta, kun en päässyt (nimenomaan päässyt) naimisiin aiemmin.
Se ei kuitenkaan ole minkäänlainen ongelma. Minulle tutussa suomalaisessa polttarikaavassa ei ole mitään sellaista, mistä nelikymppisetkin eivät voisi nauttia. En usko kenenkään ystäväni ajattelevan minun polttareitani suunnitellessaan, että olemme jo liian vanhoja tällaiseen, eikä tästä tule hauskaa.
Polttariperinteissä on myös se hyvä puoli, että niiden ansiosta polttarit tuntuvat varmasti polttareilta. Annan polttarit tuntuivat minusta ennemminkin ystäväporukan yökyläilyviikonlopulta
Silti minulla oli niissä todella mukavaa.
Vaikka kukaan Annaa lukuun ottamatta ei tuntenut etukäteen kaikkia muita osallistujia, seurueen välille muodostui nopeasti luottamuksellinen henki, ja keskustelimme yllättävänkin henkilökohtaisista aiheista.
Keskustelun syvyys yllätti minua erityisesti siksi, että kuten kampaamokirjoituksessani kerroin, keskustelukulttuuri on täällä pääsääntöisesti pinnallisempi kuin Suomessa.
Annan ystävien tapa keskustella polttari-iltana oli kuitenkin hyvin lähellä suomalaista tyttöjen iltaa. Minulla oli todella kodikas olo, ja minun oli helppo osallistua keskusteluun.
Olin kaivannut sitä tunnetta enemmän, kuin olin tajunnutkaan.
On vaikea sanoa, tuntuuko Boston onnistuneen polttariviikonlopun jälkeen enemmän vai vähemmän kodilta kuin aikaisemmin.
Oli mukavaa huomata, että voin olla amerikkalaisessa ison seurueen illanvietossa niin kotonani kuin polttareissa olin. Lisäksi tunnen täältäpäin nyt monta uutta mukavaa ihmistä, joita tulen näkemään lähiviikkoina useaan kertaan häihin liittyvissä tilanteissa.
Polttari-illan kaltaista tyttöjen iltaa ei tuolla porukalla kuitenkaan ole toista kertaa luvassa.
Lisäksi Annan vanhojen ystävien keskellä oleminen sai minut ikävöimään omia vanhoja ystäviäni ja muistutti siitä, miten kaukana he minusta ovat.
Luulen, että synnyinkaupunkini Helsinki tulee aina olemaan minulle koti jollain sellaisella tavalla, jota mikään muu paikka ei voi olla. Silti myös Boston on jollain toisenlaisella mutta hyvin olennaisella tavalla minulle koti.
Amerikkaa ymmärtämässä 