Vieras maa muuttuu varkain kotimaaksi

Viikonloppuma tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Moni Suomen-läheinen on ihmetellyt, olenko todella ollut poissa jo niin kauan. Minusta itsestäni kuitenkin tuntuu, että olen asunut täällä jo todella pitkään.

Tunne johtuu siitä, että en enää koe olevani vieraassa maassa. Vähitellen ja huomaamatta vieras on muuttunut tutuksi, uusi ja outo kodiksi.

moving to Boston from Helsinki at Helsinki Airport Helsinki-Vantaan lentokentällä muuttamassa Bostoniin

Kun kaksi vuotta sitten nousin Helsinki-Vantaalla lennolle muuttaakseni Bostoniin, kaikki nykyisessä elämässäni oli vielä uutta ja vierasta.

Luin vuosipäiväni kunniaksi vanhoja blogikirjoituksiani ja muistelin, miltä elämä täällä aluksi tuntui.

Lukiessani muistin elävästi, miten uuvuttavaa oli opetella uusiksi kaikki arjen rutiinit ja yrittää sopeutua uuden kulttuurin tavoille. Nyt kuitenkin päältä ladattavat pyykinpesukoneet, huonosti järjestetty jätehuolto ja kaikki muut ameriikan ihmeet ovat olleet arkeani jo niin kauan, etten enää tule edes ajatelleeksi verrata niitä niiden suomalaisiin vastineisiin.

Myös sosiaaliset taitoni alkavat olla sillä tasolla, etten jatkuvasti tunne olevani kuin kala kuivalla maalla.

Hain hiljattain vapaaehtoistyöntekijäksi erään amerikkalaisen järjestön viikonloppuleirille, ja järjestön edustaja haastatteli minua puhelimessa. Puhelu oli lähes pelkkää kohteliaisuusfraasien pallottelua, ja sen päätteeksi haastattelija sanoi suoraan halunneensa lähinnä vain testata, että pystyisin jutustelemaan mukavia. Se oli olennaista, sillä hakemani vapaaehtoistehtävä on puhdasta asiakaspalvelua.

”Sinä olet mahtava”, hän totesi lopuksi periamerikkalaiseen tapaan. Olin läpäissyt testin, ja minut valittiin vapaaehtoisten joukkoon.

Haastattelija tuskin tuli ajatelleeksi, että hyvin erilaisten kohteliaisuuskäytäntöjen kulttuurista tulevalle maahanmuuttajalle testin läpäiseminen oli itse asiassa aikamoinen saavutus. Itse kuitenkin ymmärsin olla itsestäni ylpeä. Olin osannut jutustella kuin aito amerikkalainen.

Me at Democratic National Convention DNC 2016 Philadelphia Pennsylvania

Amerikkalaisten kansallisylpeys on tehokkaan koneíston tietoisesti rakentamaa – ja siksi hyvin tarttuvaa.

Hienoa oli myös huomata, että pitkään pelkäämäni autolla ajaminen on alkanut tuntua oikeastaan aika normaalilta.

Kun olin toissa viikolla työmatkalla Valkoisessa talossa, pääsin työskentelemään suomalaisen uutiskuvaajakollegani kanssa, joka oli varta vasten matkustanut Washingtoniin Helsingistä. Teimme hänen kanssaan autolla juttumatkan pääkaupungin naapuriosavaltioon Virginiaan.

Kun kirjoittava ja kuvaava journalisti matkustavat kahdestaan autolla, tapana on yleensä aina, että kuvaaja ajaa. Se on perusteltua, sillä kuvaajat käyttävät työssään autoa paljon enemmän kuin kirjoittavat toimittajat, ja heillä on siksi hyvä rutiini ajamiseen myös vieraassa maassa.

Meidän Virginian-matkallamme minä ajoin suuren osan ajasta. Sitä en olisi vielä vuosi sitten osannut kuvitella, mutta nyt se tuntui täysin luontevalta. Minä olin kotimaassani, kollegani taas vieraalla maalla. Hän kärsi pahasta aikaerorasituksesta, minä taas olin kotikaupunkini aikavyöhykkeellä.

Juttelimme autossa ulkomailla ajamisesta ja tajusin aiempaa selvemmin, ettei täällä ajaminen ole tuntunut minusta ulkomailla ajamiselta enää pitkään aikaan.

Trying on Patriots Day Hat at Lexington Massachusetts

Isänmaanystävän päivänä käytetään kolmikolkkahattua.

Kotiutumisen näkee selvästi myös siitä, että vuodenaikojen vaihtuminen tuo mieleen aiemmat vuodet täällä.

Kun tunnen ilmassa syksyn kirpeyden, ajattelen lähestyvää upeaa ruskaa ja kirkkaan aurinkoisia syyspäiviä, maissisokkeloita ja kurpitsapeltoja. Odotan innolla suosikkisyysherkkujani kuten omenamunkkeja ja kurpitsapiiraan mausteilla maustettuja erikoiskahveja. Alan suunnitella Halloween-naamiaisasuani ja kiitospäivän viettoa.

Monista amerikkalaisista vuodenkulkuun liittyvistä ilmiöistä ja perinteistä on jo tullut niin vahvasti osa elämääni, että ne tuskin katoavat mielestäni kokonaan sittenkään, kun asumme taas Suomessa. Varsinkin Suomen syksyn pimeydessä kaipaan varmasti aina Uuden-Englannin syksyn valoa ja värejä.

Kun asuu ulkomailla riittävän pitkään, saa toisen kotimaan. Se on suuri lahja, joka kuitenkin väkisinkin tuo mukanaan myös surua. Kun useampi kuin yksi paikka tuntuu kodilta, siitä seuraa väistämättä, että missä ikinä asuukin, on jollain tapaa ikävä kotiin.

 

Mainokset

Koti-ikävä Suomeen iski Alaskassa

Olin varautunut siihen, että vappu saisi minut ikävöimään Suomea. Vietin vappuviikonlopun yksin työmatkalla Yhdysvaltojen länsirannikolla, ja ajattelin etukäteen, että sosiaalinen media täyttyisi ystävieni keväisistä vappukuvista, jotka nostaisivat pintaan valtavan koti-ikävän.

Toisin kävi. Iloisimmissa näkemissäni vappukuvissa lapset tekivät lumiukkoja.

Suomen sijaan huomasin ikävöiväni kotiin Bostoniin. Vaaleanpunaisten kukkien kaupunki valloitti toissa keväänä sydämeni, ja olin todella surullinen siitä, että koko kukkiva kevät jäi minulta tänä vuonna väliin pitkän työmatkani vuoksi.

En ole koskaan ennen tuntenut koti-ikävää mihinkään muuhun paikkaan kuin synnyinkaupunkiini Helsinkiin. Koti-ikävä Bostoniin Samulin luo tuntuikin käännekohdalta ulkomailla asumisessa. Viimeistään nyt on selvää, että myös Boston on minulle koti.

Charles_River_Esplanade_Boston

Ikävä Suomeen iski kuitenkin sekin pian vapun jälkeen – joskin yllättävästä syystä.

Toukokuun puolivälin tienoilla työmatkani vei minut muutamaksi päiväksi Alaskaan, jossa pääsin ensimmäistä kertaa aikoihin lähes yöttömän yön keskelle.

Olen asunut Bostonissa nyt reilut puolitoista vuotta, ja olen vieraillut Suomessa ainoastaan jouluisin. Olin kokenut pohjoisten kesien valon viimeksi kaksi vuotta sitten.

En ollut tajunnut, miten paljon tuota valoa kaipaan.

Helsinki Töölönlahti Sinisen Huvilan Kahvila Finlandia-talo Töölö Bay Finlandia House Kansallismuseo National Museum

Kohta pääsen onneksi nauttimaan Suomen yöttömistä öistä, sillä matkustan kuun vaihteessa pariksi viikoksi Helsinkiin viisumiani uusimaan.

Alun perin tuntui haikealta olla niin pitkään poissa Bostonin aurinkoisesta ja kuumasta kesästä, jota rakastan todella paljon. Nyt kuitenkin maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään vanhastaan tutut ja rakkaat paikat vuoden kauneimmassa valossa.

Amerikkalaisen ystävän polttarit

Viime viikonloppuna pääsin kurkistamaan suomalaisen ja amerikkalaisen polttarikulttuurin eroihin. Läheisin ystäväpariskuntamme täällä Bostonissa on menossa kuun lopussa naimisiin, ja minut oli kutsuttu morsiamen polttareihin.

Olin kutsusta todella iloinen, sillä Anna-morsiamesta on tullut minulle läheinen, ja sitä paitsi rakastan polttareita. Minulla on aina ollut polttareissa todella hauskaa, ja häihinkin on paljon mukavampi mennä, kun on tutustunut osaan häävieraista jo polttareissa.

Suomalaisessa polttarikulttuurissa on ikäviäkin piirteitä, mutta kaikki omat polttarikokemukseni ovat lämminhenkisistä tilaisuuksista, joihin joukko morsiamen tai sulhasen ystäviä on kokoontunut pitämään hauskaa yhdessä.

Näin jo kutsusta, että Annan polttareista tulisi samanhenkiset.

Suomessa ystävieni polttareissa on kaikissa ollut suunnilleen sama kaava: Olemme yleensä pyrkineet jollain tapaa varmistamaan, että polttaripäivä tulee päivänsankarille yllätyksenä. Aamulla olemme hakeneet polttarisankarin porukalla kotoa ja usein pukeneet hänet päivän teeman mukaiseen asuun. Päivän mittaan olemme kierrättäneet häntä paikasta toiseen, ja jokaisessa paikassa on ollut koko porukalle jokin ohjelmanumero. Ohjelmanumerot ovat vaihdelleet polttarisankarin kiinnostuksen kohteiden mukaan bollywoodtanssitunnista draamatyöpajaan, jossa esitettiin morsiamen nuoruudenaikaisia runoja. Päivänsankaria on yleensä pyydetty arvuuttelemaan kaupunkisuunnistushenkisesti seuraavia paikkoja ja ohjelmanumeroita. Ilta on huipentunut perinteiden mukaiseen morsiussaunaan taikoineen, yhteiseen illalliseen ja yleensä saunapaikassa yöpymiseen.

Annan polttarit eivät noudattaneet tätä kaavaa.

Arvasin tietenkin jo etukäteen, ettei morsiussauna kuuluisi amerikkalaiseen kulttuuriin. Ajattelin kuitenkin, että morsiamen yllättäminen ja pukeminen hassuun asuun, kaupunkisuunnistustyyppinen paikasta toiseen kiertely ja porukan yhteiset ohjelmanumerot voisivat hyvin olla kulttuureillemme yhteisiä.

Saamani kutsun perusteella arvelin jopa, että jotain saunaa vastaavaakin olisi luvassa. Siinä mainittiin kylpylähenkinen ohjelmanumero, ja meitä kehotettiin ottamaan uimapuvut mukaan, sillä yöpymispaikkamme pihassa olisi palju.

toilet paper wedding dress making at bachelorette party

Hääpukuaskartelua vessapaperista.

Kulttuurieroja oli enemmän kuin odotin. Samaan aikaan yhtäläisyyksiäkin oli kuitenkin paljon.

Polttarit alkoivat vasta iltapäivällä. Kukaan ei hakenut Annaa kotoa, vaan häntä oli pyydetty ajamaan itse lapsuudenystävänsä kotiin, johon meidän oli määrä kokoontua – ja antamaan samalla kyyti parille osallistujalle.

Ensimmäisen päivän eli lauantain kaikki ohjelma tapahtui lapsuudenystävän kotona. Suurin osa siitä oli vapaamuotoista yhdessäoloa ja juttelua. Annan kolme kaasoa olivat valmistaneet etukäteen alkupaloja ja jälkiruokaa, ja pääruuaksi teimme yhdessä pitsaa.

Kylpylähenkisessä ohjelmanumerossa valmistimme luonnonkosmetiikkaa ruokakaupasta saatavista yksinkertaisista raaka-aineista. Samaa olen tehnyt suomalaisissakin polttareissa, mutta niissä olemme aina käyttäneet valmistamamme seokset heti saman tien morsiussaunassa. (Eräissä ikimuistoisissa polttareissa kokeilimme ruokaöljypohjaista hiushoitoa, jonka pois peseminen osoittautui erittäin hankalaksi – varsinkin kun omakotitalon kuumavesivaraaja oli mitoitettu vähän pienemmälle seurueelle.)

Täällä jokainen sai valmistamansa sokerikuorinnan mukaansa kauniissa lasipurkissa. Muita varsinaisia ohjelmanumeroita ei ensimmäisenä päivänä ollut.

Paljukin jäi lopulta kuitenkin kokonaan käyttämättä, eikä kukaan tuntunut sitä edes muistavan.

Seuraavana päivänä ohjelmaa oli enemmän. Morsiamen omasta toiveesta olimme menossa pelaamaan room escape -pakohuonepeliä. Aamulla ennen pakohuoneeseen lähtöä askartelimme vessapaperista hääpuvun Annan ja yhden hänen ystävänsä ylle.

Pakohuonepeli oli kauppakeskuksessa, ja sen päätyttyä söimme siellä vielä yhdessä pikaruokaa. Sitten hajaannuimme eri suuntiin.

Mystery Room Room Escape at a Bachelorette Party

Ryhmämme selviytyi hyvissä ajoin ulos Sherlock Holmes -teemaisesta pakohuoneesta.

Juttelin Annan ja hänen ystäviensä kanssa siitä, olivatko nämä polttarit samanlaiset kuin hänen ystäviensä polttarit, joissa hän on vuosien varrella ollut mukana. Minulle jäi se kuva, ettei polttariperinteitä ole täällä läheskään yhtä paljon kuin mihin olen Suomessa tottunut.

Kuulemma polttarit ovat usein jonkinlainen baari-ilta. Anna kertoi esimerkin polttareista, joissa seurue oli vuokrannut limusiinin ja kierrellyt sillä baarista toiseen.

Hänen ystäviltään kuulin, että monissa polttareissa on penisvitsejä ja joissain myös strippareita. Morsiamelle saatetaan esimerkiksi pukea peniksen muotoiset korvakorut.

Iän myötä polttarit kuulemma rauhoittuvat. On helppo ymmärtää, että juomishalut vähenevät monella aikuistumisen myötä, ja että peniskorvakorut naurattavat enemmän kaksikymppisiä kuin kolmekymppisiä.

Tämän tajuaminen sai minut arvostamaan suomalaista polttarikulttuuria vielä enemmän.

Itse tulen olemaan naimisiin mennessäni lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä kahdestakymmenestä puhumattakaan, ja minulle on tärkeää, että saisin saman kaavan mukaiset polttarit kuin minua nuorempana naimisiin menneet ystäväni. Muuten minusta tuntuisi, että jäin paitsi jostain olennaisesta, kun en päässyt (nimenomaan päässyt) naimisiin aiemmin.

Se ei kuitenkaan ole minkäänlainen ongelma. Minulle tutussa suomalaisessa polttarikaavassa ei ole mitään sellaista, mistä nelikymppisetkin eivät voisi nauttia. En usko kenenkään ystäväni ajattelevan minun polttareitani suunnitellessaan, että olemme jo liian vanhoja tällaiseen, eikä tästä tule hauskaa.

Polttariperinteissä on myös se hyvä puoli, että niiden ansiosta polttarit tuntuvat varmasti polttareilta. Annan polttarit tuntuivat minusta ennemminkin ystäväporukan yökyläilyviikonlopulta

Silti minulla oli niissä todella mukavaa.

Vaikka kukaan Annaa lukuun ottamatta ei tuntenut etukäteen kaikkia muita osallistujia, seurueen välille muodostui nopeasti luottamuksellinen henki, ja keskustelimme yllättävänkin henkilökohtaisista aiheista.

Keskustelun syvyys yllätti minua erityisesti siksi, että kuten kampaamokirjoituksessani kerroin, keskustelukulttuuri on täällä pääsääntöisesti pinnallisempi kuin Suomessa.

Annan ystävien tapa keskustella polttari-iltana oli kuitenkin hyvin lähellä suomalaista tyttöjen iltaa. Minulla oli todella kodikas olo, ja minun oli helppo osallistua keskusteluun.

Olin kaivannut sitä tunnetta enemmän, kuin olin tajunnutkaan.

On vaikea sanoa, tuntuuko Boston onnistuneen polttariviikonlopun jälkeen enemmän vai vähemmän kodilta kuin aikaisemmin.

Oli mukavaa huomata, että voin olla amerikkalaisessa ison seurueen illanvietossa niin kotonani kuin polttareissa olin. Lisäksi tunnen täältäpäin nyt monta uutta mukavaa ihmistä, joita tulen näkemään lähiviikkoina useaan kertaan häihin liittyvissä tilanteissa.

Polttari-illan kaltaista tyttöjen iltaa ei tuolla porukalla kuitenkaan ole toista kertaa luvassa.

Lisäksi Annan vanhojen ystävien keskellä oleminen sai minut ikävöimään omia vanhoja ystäviäni ja muistutti siitä, miten kaukana he minusta ovat.

Luulen, että synnyinkaupunkini Helsinki tulee aina olemaan minulle koti jollain sellaisella tavalla, jota mikään muu paikka ei voi olla. Silti myös Boston on jollain toisenlaisella mutta hyvin olennaisella tavalla minulle koti.

Minun kaupunkini

Helsinki Töölönlahti Sinisen Huvilan Kahvila Finlandia-talo Töölö Bay Finlandia House Kansallismuseo National MuseumSe iskee täysin yllättäen mitä arkisimmilla hetkillä. Juoksulenkillä, kauppaan kävellessä, töissä palaverissa. Yhtäkkiä muistan, etten kohta ole täällä enää, ja kaikki tutut asiat ja ihmiset ympärillä tuntuvat pakahduttavan rakkailta ja tärkeiltä.

”Onko mun pakko lähteä? Mä en halua lähteä.”

Kun ajatus saa päässäni noiden sanojen muodon, tajuan heti, ettei se pidä paikkaansa. Tiedän, että haluan. Jos muuttoni peruuntuisi, olisin todella pettynyt ja surullinen.

Rakkaita tulee silti ikävä. Aivan erityisesti tietenkin ihmisiä, mutta myös paikkoja, maisemia, asioita. Puistozumbaa Arabianrannassa, kolmen pallon jäätelötötteröitä Kaivopuistossa, kävelylenkkejä Töölönlahdella. Kahvin tuoksua ilmassa, kun tuulee Meiran paahtimolta päin.

Helsinki Töölönlahti Tuomiokirkko Uspenskin Katedraali Töölö Bay Helsinki Cathedral Uspenski CathedralSynnyin ja kasvoin Helsingissä, enkä ole koskaan muuttanut synnyinkaupungistani pysyvästi pois. Opiskelin Tampereella ja Madridissa, mutta tiesin aina, että palaisin ennen pitkää Helsinkiin.

Nytkin tarkoitukseni on palata, ja olen kiitollinen siitä, etten joudu hyvästelemään sielunmaisemaani lopullisesti.

Unelmoin elämästä, jossa asuisimme Samulin kanssa useaankin otteeseen ulkomailla, mutta samaan aikaan kaipaan ja tarvitsen tunnetta siitä, että minulla on synnyinseudullani pysyvä koti.

Otan kodiksi jokaisen paikan, jossa asun, mutta jollain aivan erityisellä tavalla Helsinki on silti aina minun kaupunkini.

Helsinki Töölönlahti Linnanmäki amusement park Kallion kirkko Kallio Church