Kun auto-onnettomuudesta selvittyämme saavuimme Yosemiten kansallispuistoon, se tuntui maanpäälliseltä paratiisilta. Samuli julisti sen kauneimmaksi paikaksi, jossa olemme koskaan käyneet yhdessä.
Korkeiden, lumihuippuisten vuorten keskelle kätkeytyvä laakso on toukokuussa kenties kauneimmillaan, kun vuorilta sulava lumi saa vesiputoukset virtaamaan vuolaasti.
Jos olisimme saapuneet puistoon alkuperäisen aikataulumme mukaan eli päivää aiemmin, Yosemitessa olisi satanut lähes koko vierailumme ajan. Onnettomuuden ansiosta kokonainen päivämme puistossa osui kuitenkin viikon ainoaan täysin sateettomaan päivään.
Auringonpaiste tuli tarpeeseen, sillä vuoristossa oli kylmä. Kun saavuimme mökkikylämajoitukseemme sateisena iltana, ehdin jo huolestua, etten tarkenisi, vaikka pukisin päälleni kaikki mukanani olevat vaatteet päällekkäin.
Onneksi olimme varanneet lämmitetyn mökin. Myös lämmittämättömiä olisi ollut tarjolla.
Vaikka olimme väsyneitä pitkän päivän jäljiltä, halusimme mennä jo heti ensimmäisenä iltana katsomaan, näkyisikö kuusateenkaari. Sateen oli ennustettu loppuvan aamuyöstä, joten menimme nukkumaan ja laitoimme kellon soimaan keskellä yötä.
Kellon soidessa puimme kerroksen toisensa jälkeen ja lähdimme autolla etsimään oikeaa vesiputousta puistosta, jota emme olleet vielä ehtineet tutkia päivänvalossa.
Täysin ongelmitta oikea paikka ei löytynyt, mutta Samulin kartanluku- ja suunnistustaitojen ja internetistä löytyneiden neuvojen avulla pääsimme lopulta oikean putouksen luo.
Ihmettelimme, miksei parkkipaikalla näkynyt muita autoja. Kuusateenkaari on näkyvissä vain muutamana yönä vuodessa, ja olimme varmoja, että joku muukin haluaisi katsella sitä.
Sitten näimme kaksi ihmistä putoukselle johtavalla polulla. Kyselimme heiltä kuusateenkaaresta – ja saimme kuulla, että sinä yönä oli jo liian myöhäistä!
Taustaselvityksiini oli jäänyt olennainen aukko. En ollut tiennyt, että kuunvalo osuu Yosemite Falls -putoukseen vain tunnin, pari yössä, minkä jälkeen putous jää vuorien varjoon.
Olin pettynyt ja harmissani virheestäni, mutta Samuli on onneksi todella hyvä suhtautumaan asioihin positiivisesti. Päätimme kävellä kaikesta huolimatta katsomaan öistä putousta.
Oli romanttista nähdä upea Yosemite Falls ensimmäistä kertaa läheltä keskellä yötä aivan kahden ilman turistilaumoja.
Seuraavana päivänä ajelimme ja vaelsimme eri puolilla puistoa. Ihailimme vesiputouksia päivänvalossa ja kävimme halaamassa jättiläispunapuita.
Yöllä suuntasimme uudelleen Yosemite-putoukselle. Tällä kertaa meillä oli oikea kellonaika tiedossa, ja sääkin vaikutti paljon lupaavammalta kuin edellisenä iltana.
Enää emme olleet yksin paikalla. Putouksen luona oli useita valokuvaajia jalustoineen ja kameroineen.
Kuusateenkaarta oli vaikea nähdä paljaalla silmällä, mutta kun katsoimme putousta riittävän pitkään, silmämme onnistuivat hahmottamaan sen. Paljaalla silmällä katsottuna kuusateenkaari hohtaa kuunvalon värisenä.
Valokuvissa kuusateenkaaresta erottaa samat värit kuin tavallisesta sateenkaaresta, mutta minusta se näyttää taianomaiselta nimenomaan hopeanhohtoisena. Kameran toistamat sateenkaaren värit eivät minun silmissäni sovi öiseen kuunvalotunnelmaan.
Toisin kuin useimmat läsnäolijat, me emme olleet tulleet valokuvaamaan kuusateenkaarta. Emme olleet edes ottaneet matkalle järjestelmäkameraa mukaan, koska matkatavaraa tuntui muutenkin olevan tarpeettoman paljon.
Halusimme vain nähdä kuusateenkaaren yhdessä. Tänä kännykkäkameroiden, Instagramin ja bloggaamisen aikana on vähän turhankin helppo unohtaa, ettei kaikkea tarvitse valokuvata. Suurin nautinto on asioiden näkemisessä ja hetkien kokemisessa.
Amerikkaa ymmärtämässä 