Auto-onnettomuudessa Kaliforniassa

Istuin autossa, mutta yhtäkkiä olin kuin 4D-elokuvateatterin penkissä. Auto liikkui tavoilla, joilla tutui olevan todellisuuden kanssa yhtä vähän tekemistä kuin niillä kömpelöillä nytkähdyksillä, joita 4D-teatterien tuolit tekevät katsojien viihdyttämiseksi.

En ensin tajunnut yhtään, mistä oli kyse. Minulla ja Googlen navigaattorilla oli juuri ollut erimielisyyksiä siitä, mistä liittymästä neuvoisimme Samulia poistumaan moottoritieltä, ja katseeni oli ollut tiukasti kiinni ruudussa, kun Samuli ajoi Googlen ohjeiden mukaisesti liittymään, josta poistumisessa ei minun mielestäni ollut mitään järkeä.

Pian kuitenkin mielessäni alkoi välähdellä videonpätkiä auto-onnettomuuksista sellaisina, kuin ne amerikkalaisissa rikos- ja lääkärisarjoissa kuvataan. Ymmärsin, että olimme joutuneet onnettomuuteen.

Kun liike pysähtyi, kaikkialla oli savua. Tiesin olevani elossa. Lääkärisarjoista mieleeni oli iskostunut ajatus, että olisi vielä liian varhaista tietää, olimmeko loukkaantuneet.

”Mä olen elossa. Oletko sä elossa?” kysyin.

Samuli kysyi, olenko kunnossa. Sanoin, että vaikutti siltä.

Car accident

Samuli kehotti minua nousemaan autosta, mutta en saanut oveani auki. Samuli onnistui repimään sen auki. Samulin lisäksi oven vieressä seisoi kaksi muutakin miestä, ja kaikki vaikuttivat olevan minusta huolissaan.

Toinen vieraista miehistä ihmetteli ääneen, mistä savu oli tulossa, ja arveli, että auto saattaisi syttyä palamaan. Joku kehotti minua astumaan ulos autosta.

Tärkeimmät tavarani olivat jaloissani, ja keräsin rauhallisesti mutta ripeästi käsilaukkuun kaiken, mitä käsiini sain. Televisiossa autot usein räjähtävät, mutta en pystynyt uskomaan, että oikeassa elämässä kävisi niin. Jos auto syttyisi palamaan, halusin sitä ennen ottaa turvaan passini, lompakkoni ja puhelimeni – ja Samulilta joululahjaksi saamani laiskiaispehmolelun, joka oli meillä matkamaskottina.

Varmuuden vuoksi en kuitenkaan pysähtynyt pukemaan kenkiä tai pitkähihaista paitaa päälleni. Kävelin sukkasillani tien sivuun.

Mietin, oliko onnettomuus minun syytäni, kun olin ollut eri mieltä navigaattorin kanssa ja antanut sen vuoksi Samulille huonoja ja sekavia ajo-ohjeita. Minulla ei missään vaiheessa käynyt mielessäkään pohtia, oliko Samuli syyllinen kolariin.

Paikalle käveli taas uusi mies, joka vaikutti paljon järkyttyneemmältä kuin aiemmin näkemäni ventovieraat. Hän sopersi jotain, mistä ymmärsin, että onnettomuus oli hänen syytään. Hän ei ollut hidastanut ajoissa, ja hänen autonsa oli ajanut meidän peräämme.

Silloin tulivat ensimmäiset kyyneleet. Itkin osin helpotuksesta, kun vika ei ollut minun, ja osin siksi, että tuntui niin epäreilulta, että mies ei ollut hidastanut ajoissa.

Samulilla oli palovamma käsivarressa. Kuulin hänen sanovan, että hän oli huolissaan siitä, ettei vammasta huolimatta tuntenut kipua. Yritin rauhoittaa sanomalla, ettei ollut mitenkään outoa, ettei kipu vielä tuntunut. Olimme varmasti molemmat shokissa.

Jossain vaiheessa aloin palella, ja Samuli toi minulle autosta kengät ja pitkähihaisen. Auto ei missään vaiheessa ollut oikeasti vaarassa syttyä palamaan. Savu oli tullut ilmatyynyjen laukeamisesta.

Lähdin kävelemään ja aloin vihdoin hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Samuli kertoi, että peräämme ajanut auto oli tien sivussa näkemäni puoliperävaunuyhdistelmä. Olimme osuneet törmäyksen voimasta edellämme ajaneeseen autoon.

Kaunis vuokramustangimme näytti olevan lunastuskunnossa.

car accident (front of the car)

Ambulanssi saapui. Taas tapasin amerikkalaisia ensihoitajia! Suomessa en ole kertaakaan ollut ensihoitajien hoidettavana, mutta täällä se tuntuu suorastaan tulevan tavaksi. Tällä kertaa minut jopa kiinnitettiin ambulanssisänkyyn.

Ennen sitä yritimme kuitenkin pelastaa matkavaramme. Meillä oli mukana iso matkalaukku, jota oli ennen kolariakin vaikea nostaa pois Mustangin pienestä tavaratilasta. Siksi olimme pakanneet suuren osan tavaroistamme muihin kasseihin, jotta emme joutuisi ottamaan matkalaukkua joka ilta ulos autosta.

Samuli sai kassit pelastettua, mutta matkalaukku näytti olevan auttamattomasti jumissa auton rusikoituneessa tavaratilassa.

Kuten ensikohtaamisellani amerikkalaisten pelastajien kanssa, tälläkin kertaa paikalle tulivat yhtä lailla ensihoitajat, poliisi kuin palokuntakin. Tällä kertaa jopa palokunnasta oli kuitenkin hyötyä: yksi palomiehistä sai riuhtaistua matkalaukkumme ulos!

Ensihoitajat pakkasivat nyssykkämme hilpeään keltaiseen muovisäkkiin, joka julisti isoin kirjaimin sisältävänsä biovaarallista jätettä.

En löytänyt mistään aurinkolasejani, ja uskoin jo niiden murskaantuneen tuhansiksi sirpaleiksi auton etuikkunan murusten sekaan. Samuli kuitenkin onnistui löytämään ne! Ne olivatkin lentäneet otsaltani takapenkille.

Vaikka aurinkolasien menetys olisi ollut pieni suru sen helpotuksen rinnalla, mitä tunsin kun olimme molemmat kunnossa, olin valtavan onnellinen, kun ne löytyivät. Rakastan niitä aurinkolaseja. Lisäksi kaikkien tavaroiden löytyminen ja pelastuminen autonromusta lisäsi voimakkaasti elämänhallinnan tunnetta, joka onnettomuuden jäljiltä ei ollut vahvimmillaan.

Siirryimme ambulanssiin keltaisen biovaarasäkkimme kanssa. Minulla oli edelleen säkin ulkopuolella tavarat, jotka olin pelastanut autosta

Pehmolelulaiskiainen säikäytti toisen ensihoitajista, joka luuli meidän kantavan koiraa mukanamme.

Ensihoitajat tutkivat meitä alustavasti ja päätimme, että vaikka kaikki vaikutti Samulin palovammaa lukuun ottamatta olevan kunnossa, meidät vietäisiin varmuuden vuoksi tutkittavaksi lähimpään sairaalaan.

Sairaalassa odotimme iäisyydeltä tuntuvan ajan. Kun meidät lopulta tutkittiin, lopputulos oli sama kuin ensihoitajien tutkimuksessa: ainoa fyysinen vamma onnettomuudesta oli Samulin käsivarressa.

Lääkäri pelotteli kuitenkin, että tuntisimme vasta seuraavana päivänä kivut, jotka onnettomuus meille oli aiheuttanut. Hän oli vakuuttunut, että olisimme onnettomuuden jäljiltä monta päivää kipeitä, raihnaisia ja pohjattoman väsyneitä.

”En tekisi tänä viikonloppuna yhtään mitään”, hän ohjeisti.

Samuli oli järjestänyt tavaramme kasseista takaisin matkalaukkuun. Samsoniten matkalaukku oli niin kestävä, että vaikka se meni kolarissa pahasti lommolle, se vaikutti taas lähes uuden veroiselta, kun Samuli oli potkaissut lommokohdan takaisin muotoonsa.

Löysin meille hotellihuoneen sairaalan vierestä. Kävelimme hotelliin lepäämään ja aloittamaan niiden kaikkien puheluiden soittelun, jotka tällaisessa tilanteessa pitää soittaa.

Toisin kuin lääkäri oli ennustanut, tunsimme seuraavana päivänä olomme täysin normaaleiksi Samulin käsivammaa lukuun ottamatta. Halusimme jatkaa matkaa.

Onnettomuus oli tietystikin tapahtunut mahdollisimman hankalaan aikaan perjantai-iltana, ja vuokra-autofirmasta sanottiin ensin, etteivät he voisi tehdä hyväksemme mitään ennen maanantaita. Samuli hiillosti firmaa kuitenkin ihailtavan sinnikkäästi.

Kun hiillostaminen ei vaikuttanut tuottavan tulosta, pyysimme hotellia tilaamaan meille taksin ja ajoimme sillä lähimpään vuokra-autofirmaan. Taksikuski tupakoi sisällä autossa, vaikka olimme kyydissä! Sellaista en muista nähneeni tällä vuosituhannella missään maailmankolkassa, vaikka olen matkustellut kaikilla asutuilla mantereilla.

taxi driver smoking inside the car

Vuokra-autofirman siitä toimipisteestä olivat autot loppu, mutta avulias työntekijä lupasi silti järjestää meille jonkinlaisen avolavakuorma-auton. Hieman eri tunnelma kuin avomustangissa, jolla olimme matkamme aloittaneet! Minua pelotti, uskaltaisinko ajaa kuorma-autoa.

Silloin saimme puhelun alkuperäisestä vuokrausfirmastamme: Samulin sinnikkyys oli tuottanut tulosta! Saisimme hakea korvaavan samantyyppisen auton loppumatkaksi käyttöömme heidän lähimmästä toimipisteestään San Josen lentokentältä.

Olimme noin tunnin matkan päässä, mutta Uber-taksi paikalle tuli halvemmaksi kuin kuorma-auton vuokraaminen, joten hyppäsimme Uberiin.

San Josessa saimme allemme Camaron, joka ei ollut läheskään yhtä ihana kuin ruttuun mennyt Mustang. Mutta meillä oli auto, ja meidän oli vielä mahdollista ehtiä siksi yöksi Yosemiten kansallispuistoon, johon olimme onnettomuuden sattuessa olleet matkalla.

Yosemitessa oli oltu valtavan ystävällisiä, kun olin kertonut onnettomuudesta. Varaustamme onnistuttiin siirtämään päivällä eteenpäin, vaikka koko mökkikylä oli netin varauskalenterin mukaan loppuunvarattu.

Lähdimme ajamaan kohti Yosemitea. Tuntui ihmeelliseltä olla elossa.

Mainokset

6 thoughts on “Auto-onnettomuudessa Kaliforniassa

  1. Huh! Onneksi teille ei käynyt kuinkaan ja onneksi kukaan muukaan ei loukkaantunut vakavasti. Auto-onnettomuudet ovat hurjia juttuja, ja niitä tosiaan sattuu täällä kaiken aikaa. Minäkin olen ehtinyt runtata yhden auton lunastuskuntoon Kaliforniassa.

    Tykkää

    • Olen todella pahoillani siitä, että huomasin ja julkaisin kommenttisi vasta nyt. En ymmärrä, miten se oli jäänyt minulta aiemmin huomaamatta. Kiitos kommentista ja empatiasta! Toivottavasti sinunkaan onnettomuudessasi ei kukaan loukkaantunut.

      Tykkää

  2. Päivitysilmoitus: Vuoria, vesiputouksia ja kuusateenkaaria Yosemiten kansallispuistossa | Amerikkaa ymmärtämässä

  3. Päivitysilmoitus: Amerikkalaista ajokorttia hankkimassa | Amerikkaa ymmärtämässä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s