Vuoria, vesiputouksia ja kuusateenkaaria Yosemiten kansallispuistossa

Kun auto-onnettomuudesta selvittyämme saavuimme Yosemiten kansallispuistoon, se tuntui maanpäälliseltä paratiisilta. Samuli julisti sen kauneimmaksi paikaksi, jossa olemme koskaan käyneet yhdessä.

Yosemite Falls Yosemite Valley California

Korkeiden, lumihuippuisten vuorten keskelle kätkeytyvä laakso on toukokuussa kenties kauneimmillaan, kun vuorilta sulava lumi saa vesiputoukset virtaamaan vuolaasti.

Jos olisimme saapuneet puistoon alkuperäisen aikataulumme mukaan eli päivää aiemmin, Yosemitessa olisi satanut lähes koko vierailumme ajan. Onnettomuuden ansiosta kokonainen päivämme puistossa osui kuitenkin viikon ainoaan täysin sateettomaan päivään.

Yosemite Valley view

Auringonpaiste tuli tarpeeseen, sillä vuoristossa oli kylmä. Kun saavuimme mökkikylämajoitukseemme sateisena iltana, ehdin jo huolestua, etten tarkenisi, vaikka pukisin päälleni kaikki mukanani olevat vaatteet päällekkäin.

Onneksi olimme varanneet lämmitetyn mökin. Myös lämmittämättömiä olisi ollut tarjolla.

Snowy mountains up on Tioga Pass Yosemite National Park California

Vaikka olimme väsyneitä pitkän päivän jäljiltä, halusimme mennä jo heti ensimmäisenä iltana katsomaan, näkyisikö kuusateenkaari. Sateen oli ennustettu loppuvan aamuyöstä, joten menimme nukkumaan ja laitoimme kellon soimaan keskellä yötä.

Kellon soidessa puimme kerroksen toisensa jälkeen ja lähdimme autolla etsimään oikeaa vesiputousta puistosta, jota emme olleet vielä ehtineet tutkia päivänvalossa.

Täysin ongelmitta oikea paikka ei löytynyt, mutta Samulin kartanluku- ja suunnistustaitojen ja internetistä löytyneiden neuvojen avulla pääsimme lopulta oikean putouksen luo.

Ihmettelimme, miksei parkkipaikalla näkynyt muita autoja. Kuusateenkaari on näkyvissä vain muutamana yönä vuodessa, ja olimme varmoja, että joku muukin haluaisi katsella sitä.

Sitten näimme kaksi ihmistä putoukselle johtavalla polulla. Kyselimme heiltä kuusateenkaaresta – ja saimme kuulla, että sinä yönä oli jo liian myöhäistä!

Taustaselvityksiini oli jäänyt olennainen aukko. En ollut tiennyt, että kuunvalo osuu Yosemite Falls -putoukseen vain tunnin, pari yössä, minkä jälkeen putous jää vuorien varjoon.

Olin pettynyt ja harmissani virheestäni, mutta Samuli on onneksi todella hyvä suhtautumaan asioihin positiivisesti. Päätimme kävellä kaikesta huolimatta katsomaan öistä putousta.

Oli romanttista nähdä upea Yosemite Falls ensimmäistä kertaa läheltä keskellä yötä aivan kahden ilman turistilaumoja.

Seuraavana päivänä ajelimme ja vaelsimme eri puolilla puistoa. Ihailimme vesiputouksia päivänvalossa ja kävimme halaamassa jättiläispunapuita.

Hugging a Giant Sequoia at Yosemite Valley national park

Yöllä suuntasimme uudelleen Yosemite-putoukselle. Tällä kertaa meillä oli oikea kellonaika tiedossa, ja sääkin vaikutti paljon lupaavammalta kuin edellisenä iltana.

Enää emme olleet yksin paikalla. Putouksen luona oli useita valokuvaajia jalustoineen ja kameroineen.

Kuusateenkaarta oli vaikea nähdä paljaalla silmällä, mutta kun katsoimme putousta riittävän pitkään, silmämme onnistuivat hahmottamaan sen. Paljaalla silmällä katsottuna kuusateenkaari hohtaa kuunvalon värisenä.

Valokuvissa kuusateenkaaresta erottaa samat värit kuin tavallisesta sateenkaaresta, mutta minusta se näyttää taianomaiselta nimenomaan hopeanhohtoisena. Kameran toistamat sateenkaaren värit eivät minun silmissäni sovi öiseen kuunvalotunnelmaan.

Toisin kuin useimmat läsnäolijat, me emme olleet tulleet valokuvaamaan kuusateenkaarta. Emme olleet edes ottaneet matkalle järjestelmäkameraa mukaan, koska matkatavaraa tuntui muutenkin olevan tarpeettoman paljon.

Halusimme vain nähdä kuusateenkaaren yhdessä. Tänä kännykkäkameroiden, Instagramin ja bloggaamisen aikana on vähän turhankin helppo unohtaa, ettei kaikkea tarvitse valokuvata. Suurin nautinto on asioiden näkemisessä ja hetkien kokemisessa.

Upper and Lower Yosemite Falls Yosemite Valley National Park California

Mainokset

Auto-onnettomuudessa Kaliforniassa

Istuin autossa, mutta yhtäkkiä olin kuin 4D-elokuvateatterin penkissä. Auto liikkui tavoilla, joilla tutui olevan todellisuuden kanssa yhtä vähän tekemistä kuin niillä kömpelöillä nytkähdyksillä, joita 4D-teatterien tuolit tekevät katsojien viihdyttämiseksi.

En ensin tajunnut yhtään, mistä oli kyse. Minulla ja Googlen navigaattorilla oli juuri ollut erimielisyyksiä siitä, mistä liittymästä neuvoisimme Samulia poistumaan moottoritieltä, ja katseeni oli ollut tiukasti kiinni ruudussa, kun Samuli ajoi Googlen ohjeiden mukaisesti liittymään, josta poistumisessa ei minun mielestäni ollut mitään järkeä.

Pian kuitenkin mielessäni alkoi välähdellä videonpätkiä auto-onnettomuuksista sellaisina, kuin ne amerikkalaisissa rikos- ja lääkärisarjoissa kuvataan. Ymmärsin, että olimme joutuneet onnettomuuteen.

Kun liike pysähtyi, kaikkialla oli savua. Tiesin olevani elossa. Lääkärisarjoista mieleeni oli iskostunut ajatus, että olisi vielä liian varhaista tietää, olimmeko loukkaantuneet.

”Mä olen elossa. Oletko sä elossa?” kysyin.

Samuli kysyi, olenko kunnossa. Sanoin, että vaikutti siltä.

Car accident

Samuli kehotti minua nousemaan autosta, mutta en saanut oveani auki. Samuli onnistui repimään sen auki. Samulin lisäksi oven vieressä seisoi kaksi muutakin miestä, ja kaikki vaikuttivat olevan minusta huolissaan.

Toinen vieraista miehistä ihmetteli ääneen, mistä savu oli tulossa, ja arveli, että auto saattaisi syttyä palamaan. Joku kehotti minua astumaan ulos autosta.

Tärkeimmät tavarani olivat jaloissani, ja keräsin rauhallisesti mutta ripeästi käsilaukkuun kaiken, mitä käsiini sain. Televisiossa autot usein räjähtävät, mutta en pystynyt uskomaan, että oikeassa elämässä kävisi niin. Jos auto syttyisi palamaan, halusin sitä ennen ottaa turvaan passini, lompakkoni ja puhelimeni – ja Samulilta joululahjaksi saamani laiskiaispehmolelun, joka oli meillä matkamaskottina.

Varmuuden vuoksi en kuitenkaan pysähtynyt pukemaan kenkiä tai pitkähihaista paitaa päälleni. Kävelin sukkasillani tien sivuun.

Mietin, oliko onnettomuus minun syytäni, kun olin ollut eri mieltä navigaattorin kanssa ja antanut sen vuoksi Samulille huonoja ja sekavia ajo-ohjeita. Minulla ei missään vaiheessa käynyt mielessäkään pohtia, oliko Samuli syyllinen kolariin.

Paikalle käveli taas uusi mies, joka vaikutti paljon järkyttyneemmältä kuin aiemmin näkemäni ventovieraat. Hän sopersi jotain, mistä ymmärsin, että onnettomuus oli hänen syytään. Hän ei ollut hidastanut ajoissa, ja hänen autonsa oli ajanut meidän peräämme.

Silloin tulivat ensimmäiset kyyneleet. Itkin osin helpotuksesta, kun vika ei ollut minun, ja osin siksi, että tuntui niin epäreilulta, että mies ei ollut hidastanut ajoissa.

Samulilla oli palovamma käsivarressa. Kuulin hänen sanovan, että hän oli huolissaan siitä, ettei vammasta huolimatta tuntenut kipua. Yritin rauhoittaa sanomalla, ettei ollut mitenkään outoa, ettei kipu vielä tuntunut. Olimme varmasti molemmat shokissa.

Jossain vaiheessa aloin palella, ja Samuli toi minulle autosta kengät ja pitkähihaisen. Auto ei missään vaiheessa ollut oikeasti vaarassa syttyä palamaan. Savu oli tullut ilmatyynyjen laukeamisesta.

Lähdin kävelemään ja aloin vihdoin hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Samuli kertoi, että peräämme ajanut auto oli tien sivussa näkemäni puoliperävaunuyhdistelmä. Olimme osuneet törmäyksen voimasta edellämme ajaneeseen autoon.

Kaunis vuokramustangimme näytti olevan lunastuskunnossa.

car accident (front of the car)

Ambulanssi saapui. Taas tapasin amerikkalaisia ensihoitajia! Suomessa en ole kertaakaan ollut ensihoitajien hoidettavana, mutta täällä se tuntuu suorastaan tulevan tavaksi. Tällä kertaa minut jopa kiinnitettiin ambulanssisänkyyn.

Ennen sitä yritimme kuitenkin pelastaa matkavaramme. Meillä oli mukana iso matkalaukku, jota oli ennen kolariakin vaikea nostaa pois Mustangin pienestä tavaratilasta. Siksi olimme pakanneet suuren osan tavaroistamme muihin kasseihin, jotta emme joutuisi ottamaan matkalaukkua joka ilta ulos autosta.

Samuli sai kassit pelastettua, mutta matkalaukku näytti olevan auttamattomasti jumissa auton rusikoituneessa tavaratilassa.

Kuten ensikohtaamisellani amerikkalaisten pelastajien kanssa, tälläkin kertaa paikalle tulivat yhtä lailla ensihoitajat, poliisi kuin palokuntakin. Tällä kertaa jopa palokunnasta oli kuitenkin hyötyä: yksi palomiehistä sai riuhtaistua matkalaukkumme ulos!

Ensihoitajat pakkasivat nyssykkämme hilpeään keltaiseen muovisäkkiin, joka julisti isoin kirjaimin sisältävänsä biovaarallista jätettä.

En löytänyt mistään aurinkolasejani, ja uskoin jo niiden murskaantuneen tuhansiksi sirpaleiksi auton etuikkunan murusten sekaan. Samuli kuitenkin onnistui löytämään ne! Ne olivatkin lentäneet otsaltani takapenkille.

Vaikka aurinkolasien menetys olisi ollut pieni suru sen helpotuksen rinnalla, mitä tunsin kun olimme molemmat kunnossa, olin valtavan onnellinen, kun ne löytyivät. Rakastan niitä aurinkolaseja. Lisäksi kaikkien tavaroiden löytyminen ja pelastuminen autonromusta lisäsi voimakkaasti elämänhallinnan tunnetta, joka onnettomuuden jäljiltä ei ollut vahvimmillaan.

Siirryimme ambulanssiin keltaisen biovaarasäkkimme kanssa. Minulla oli edelleen säkin ulkopuolella tavarat, jotka olin pelastanut autosta

Pehmolelulaiskiainen säikäytti toisen ensihoitajista, joka luuli meidän kantavan koiraa mukanamme.

Ensihoitajat tutkivat meitä alustavasti ja päätimme, että vaikka kaikki vaikutti Samulin palovammaa lukuun ottamatta olevan kunnossa, meidät vietäisiin varmuuden vuoksi tutkittavaksi lähimpään sairaalaan.

Sairaalassa odotimme iäisyydeltä tuntuvan ajan. Kun meidät lopulta tutkittiin, lopputulos oli sama kuin ensihoitajien tutkimuksessa: ainoa fyysinen vamma onnettomuudesta oli Samulin käsivarressa.

Lääkäri pelotteli kuitenkin, että tuntisimme vasta seuraavana päivänä kivut, jotka onnettomuus meille oli aiheuttanut. Hän oli vakuuttunut, että olisimme onnettomuuden jäljiltä monta päivää kipeitä, raihnaisia ja pohjattoman väsyneitä.

”En tekisi tänä viikonloppuna yhtään mitään”, hän ohjeisti.

Samuli oli järjestänyt tavaramme kasseista takaisin matkalaukkuun. Samsoniten matkalaukku oli niin kestävä, että vaikka se meni kolarissa pahasti lommolle, se vaikutti taas lähes uuden veroiselta, kun Samuli oli potkaissut lommokohdan takaisin muotoonsa.

Löysin meille hotellihuoneen sairaalan vierestä. Kävelimme hotelliin lepäämään ja aloittamaan niiden kaikkien puheluiden soittelun, jotka tällaisessa tilanteessa pitää soittaa.

Toisin kuin lääkäri oli ennustanut, tunsimme seuraavana päivänä olomme täysin normaaleiksi Samulin käsivammaa lukuun ottamatta. Halusimme jatkaa matkaa.

Onnettomuus oli tietystikin tapahtunut mahdollisimman hankalaan aikaan perjantai-iltana, ja vuokra-autofirmasta sanottiin ensin, etteivät he voisi tehdä hyväksemme mitään ennen maanantaita. Samuli hiillosti firmaa kuitenkin ihailtavan sinnikkäästi.

Kun hiillostaminen ei vaikuttanut tuottavan tulosta, pyysimme hotellia tilaamaan meille taksin ja ajoimme sillä lähimpään vuokra-autofirmaan. Taksikuski tupakoi sisällä autossa, vaikka olimme kyydissä! Sellaista en muista nähneeni tällä vuosituhannella missään maailmankolkassa, vaikka olen matkustellut kaikilla asutuilla mantereilla.

taxi driver smoking inside the car

Vuokra-autofirman siitä toimipisteestä olivat autot loppu, mutta avulias työntekijä lupasi silti järjestää meille jonkinlaisen avolavakuorma-auton. Hieman eri tunnelma kuin avomustangissa, jolla olimme matkamme aloittaneet! Minua pelotti, uskaltaisinko ajaa kuorma-autoa.

Silloin saimme puhelun alkuperäisestä vuokrausfirmastamme: Samulin sinnikkyys oli tuottanut tulosta! Saisimme hakea korvaavan samantyyppisen auton loppumatkaksi käyttöömme heidän lähimmästä toimipisteestään San Josen lentokentältä.

Olimme noin tunnin matkan päässä, mutta Uber-taksi paikalle tuli halvemmaksi kuin kuorma-auton vuokraaminen, joten hyppäsimme Uberiin.

San Josessa saimme allemme Camaron, joka ei ollut läheskään yhtä ihana kuin ruttuun mennyt Mustang. Mutta meillä oli auto, ja meidän oli vielä mahdollista ehtiä siksi yöksi Yosemiten kansallispuistoon, johon olimme onnettomuuden sattuessa olleet matkalla.

Yosemitessa oli oltu valtavan ystävällisiä, kun olin kertonut onnettomuudesta. Varaustamme onnistuttiin siirtämään päivällä eteenpäin, vaikka koko mökkikylä oli netin varauskalenterin mukaan loppuunvarattu.

Lähdimme ajamaan kohti Yosemitea. Tuntui ihmeelliseltä olla elossa.

Yhdysvaltojen ykköstie: Suloisia eläimiä ja upeita maisemia

Yhdysvaltojen länsirannikkoa myötäilevää Highway onea eli Ykköstietä kehutaan usein yhdeksi maailman kauneimmista ajoreiteistä. Harvemmin puhutaan siitä, että tien varrella on mahdollista nähdä toinen toistaan suloisempia merinisäkkäitä, kun vain tietää oikeat pysähdyspaikat.

Harbor Seal at Point Lobos Monterey Carmel-by-the-Sea Highway 1 California

Samulin ja minun road trip -suunnitelmat saivat alkunsa Samulin haaveesta ajaa Ykköstietä Los Angelesista San Franciscoon, ja juuri sillä aloitimme matkamme.

Hollywood Walk of Fame me and Marilyn Monroe Star Los Angeles California

Olimme kumpikin käyneet Los Angelesissa jo aikaisemmin, joten katselimme kaupunkia vain lyhyesti ennen kuin lähdimme Ykköstielle.

Ykköstie kulkee suuren osan matkasta aivan rannassa niin, että Tyyni valtameri on näkyvissä. Osa ajamastamme reitistä kiemurtelee lisäksi vuoristossa niin, että ajaessaan näkee sekä vuoret että meren.

Highway 1 vistas California

Maisemat olivat upeita, mutta minulle hienoimmat hetket tällä matkamme kolmipäiväisellä osuudella olivat pysähdykset. Näimme kuvankauniin hiekkarannalle laskevan vesiputouksen ja ihastelimme merinorsuja, kirjohylkeenpoikasia ja saukkoja.

Näkemämme vesiputous oli McWay Falls, joka on lyhyen kävelypolun päässä Julia Pfeiffer Burns State Parkissa. Putouksen juurelle rannalle ei kulje polkua, mikä osalle ihmisistä olisi varmasti pettymys mutta minulle lisäsi suuresti putouksen näkemisen nautintoa.

Tunnen vesiputousta katsellessani sanoinkuvaamatonta mielenrauhaa ja onnea, ja menen vesiputousten katselupaikoille herkistymään luonnon kauneudesta ja ihmeellisyydestä. Monille muille vesiputoukset ovat kuitenkin polskimispaikkoja, joissa ilkamoidaan äänekkäästi vedessä. Muiden ilkamointi ei ollenkaan sovi minun tavoittelemaani hartaaseen tunnelmaan, ja siksi olin hyvin iloinen siitä, että McWay Fallsia saattoi ihailla vain kaukaa.

McWay Falls at Julia Pfeiffer Burns National Park Highway 1 road trip California

Eläimistä merinorsut oli hyvin helppo löytää, kirjohylkeenpoikaset vaativat jonkin verran vaivannäköä ja saukkojen etsiminen oli huomattavan haastava projekti.

Monituhatpäinen merinorsuyhdyskunta elää aivan tien varressa, ja niitä voi katsella Elephant Seal Vista Pointissa. San Simeonissa sijaitseva katselupaikka on merkitty karttoihin, ja sinne on hyvät opasteet Ykköstieltä.

 

Elephant Seals fight on the beach at Elephant Seal Vista Point Highway 1 California

Elephant Seals fight in the sea at Elephant Seal Vista Point Highway 1 California

Kirjohylje-emoja poikasineen pääsimme näkemään Point Lobosin upeassa luonnonpuistossa Montereyssä niin sanotulla Big Surin alueella, joka on ainakin meidän ajamallamme osuudella Ykköstien hienoin pätkä.

Point Lobos -puisto on kokonaisuudessaan häikäisevä. Pitkälle mereen työntyvällä niemellä oleva puisto on täynnä upeita jylhiä rantakallio-merimaisemia, ja siellä voi hyvällä onnella nähdä laajan valikoiman merilintuja sekä kirjohylkeitä, saukkoja ja jopa muuttomatkallaan ohi kulkevia valaita.

Toukokuussa kirjohylkeillä oli poikasia, ja pääsimme katsomaan emojen ja poikasten yhteisiä vesileikkejä ja lepohetkiä hiekalla. Ne olivat hurjan suloisia!

Mom and baby harbor seal on the beach at Point Lobos Monterey Carmel-by-the-Sea Highway 1 California

Baby Harbor Seal Plays in Water at Poit Lobos  Monterey Carmel-by-the-Sea Highway 1 California

Saukkoja emme kuitenkaan suureksi pettymyksekseni onnistuneet bongaamaan, vaikka jututtamistani muista matkailijoista ja puistonvartijoista pari kertoi niitä samana aamupäivänä nähneensä. Myöskään valaita poikasineen emme nähneet, mutta niiden havaitseminen vaatii ymmärtääkseni yleensä paljon kärsivällisyyttä ja selvästi enemmän aikaa kuin meillä oli käytettävissä.

Kun jatkoimme Point Lobosin jälkeen matkaa eteenpäin, mietin yhä kuumeisesti, voisimmeko nähdä saukkoja jossain muualla. Olin Point Lobosissa kuullut suomalaiselta turistipariskunnalta, että olimme Montereyhin ajaessamme ohittaneet aivan Ykköstien varressa olevan saukonsuojelualueen. Se harmitti todella. Hankin ennen matkaa aina paljon tietoa kohteestani, ja minulle käy hyvin harvoin niin, että saisin paikan päällä tietää ohittaneeni jotain, mistä olisin ollut erityisen kiinnostunut.

Olin suunnitellut matkaamme suosikkiopaskirjasarjani Rough Guiden Kalifornian-oppaan avulla, mutta se osoittautui hyvin huonoksi lähteeksi eläimistä kiinnostuneelle Ykköstien kulkijalle. Sen paremmin merinorsujen katselupaikkaa kuin saukonsuojelualuettakaan ei ollut mainittu kirjassa.

Seuraavassa pysähdyspaikassamme Año Nuevo -luonnonpuistossa kysyin taas uudelta puistonvartijalta, olisiko hänellä vinkkejä saukkojen bongaamiseen. Tällä kertaa osuin kultasuoneen! Toisin kuin Point Lobosissa jututtamani puistonvartijat, tämänkertainen juttukumppanini sattui olemaan itsekin innostunut saukoista. Hän tiesi neuvoa meille saukkopaikan, josta useimmat matkailijat eivät ole kuulleetkaan: Moss Landingin kaupungin satamassa on suojeltu lahti, jossa elää monikymmenpäinen saukkoyhdyskunta. Puistonvartija vakuutti, että siellä näkisimme saukkoja lähes varmasti mihin aikaan päivästä hyvänsä.

Valitettavasti olimme kuitenkin jo ohittaneet Moss Landingin. Edessä oli vaikea päätös: ajaisimmeko saukkojen takia takaisinpäin noin tunnin mittaisen matkan ja saapuisimme San Franciscoon sen vuoksi vasta kaksi tuntia suunniteltua myöhemmin illan jo pimennyttyä? Olisivatko saukot sen arvoisia?

Minun teki todella kovasti mieli nähdä saukkoja, ja Samuli on yleisesti ottaen aina valmis näkemään vaivaa ilahduttaakseen minua. Minä olin kuskina, ja Samuli antoi minun tehdä päätöksen. Olin luvannut ajaa sinä päivänä koko matkan, sillä Samuli oli ajanut kaikki edellisen päivän kiemurtelevat vuoristotiet ja kaipasi lepoa.

Valitsin saukot ja lähdin ajamaan takaisinpäin. Matkalla jouduimme valitettavasti kuitenkin ajamaan Santa Cruzin läpi töistäpaluuaikaan, ja jämähdimme periamerikkalaiseen megaruuhkaan, sellaiseen joita täällä kutsutaan parkkipaikoiksi, sillä autot ovat pitkiä aikoja täysin pysähdyksissä. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi eteenpäin.

Parkkipaikkaruuhkasta huolimatta ehdimme Moss Landingiin ennen kuin iltahämärä ehti laskeutua. Se oli suuri onni, sillä saukkopaikka suljettiin auringon laskiessa. Paikkaa ei ollut hirveän helppo löytää, mutta käytimme yhdessä tiedonhankinta- ja ongelmanratkaisutaitojamme ja olimme varmoja, että olimme hyvin lähellä oikeaa paikkaa.

Sitten näimme saukot! Niitä oli kymmeniä, ja ne olivat juuri niin suloisia kuin olin kuvitellut. Osa niistä torkkui vedessä selällään kelluen, osa leikki ja hassutteli vedessä. Saukko on yksi harvoista olennoista, joka ei lopeta leikkimistä kasvaessaan aikuiseksi, mihin on jotenkin hirveän helppo samaistua.

Sea Otters at Moss Landing in Elkhorn Sleugh Highway one California

Katso video leikkivistä saukoista YouTube-kanavaltani.

Tämän kirjoituksen lopussa on erikseen tarkemmat ohjeet saukkopaikan löytämiseksi ja muita vinkkejä Ykköstien eläimistä kiinnostuneille.

Loppumatka San Franciscoon tuntui pitkältä ja raskaalta, mutta saukoista oli tullut niin hyvä mieli, että se oli kaiken vaivan arvoista. Samuli oli tapansa mukaan ihana ja suostui ajamaan matkan viimeisen osuuden, kun minua pelotti ajaa pimeässä vuoristoteillä ja suurkaupungin liittymäviidakossa.

San Francisco oli meille molemmille uusi tuttavuus, ja vietimme siellä kolme yötä. Kaupungin omaleimainen arkkitehtuuri tekee siitä hyvin viehättävän, ja tuntui hienolta nähdä kuulu Golden Gaten silta luonnossa. Koko vierailumme ajan meitä piinasi kuitenkin kova, hyvin kylmä merituuli, joka teki kaupungista nauttimisesta vaikeaa.

In Love at Golden Gate Bridge San Francisco California

Mitä enemmän olen amerikkalaisia kaupunkeja nähnyt, sitä enemmän Boston tuntuu kodilta. Yksikään muu kaupunki tässä maassa ei ainakaan tähän mennessä ole saanut minua haaveilemaan siellä asumisesta.

San Francisco architecture at Haight-Ashbury

Mutta vaikka en ole matkoillani rakastunut amerikkalaisiin kaupunkeihin, tähän maahan rakastun koko ajan enemmän.

 

Käytännön vinkkejä Ykköstien eläimistä kiinnostuneille

Point Lobos

Menimme Point Lobosiin aamulla pian sen avauduttua, ja se osoittautui todella hyväksi ratkaisuksi. Kun tulimme iltapäivällä pois, näimme puiston portilla puomin, joka esti uusia vierailijoita tulemasta sisään: puiston parkkipaikat olivat täynnä! En ollut tiennyt enkä tullut ajatelleeksi, että luonnonpuisto voisi tulla täyteen niin, ettemme pääsisi sinne lainkaan. Kesä-elokuussa ruuhkaa on varmasti vielä enemmän kuin toukokuussa, joten Point Lobosiin mielivän kannattaa yöpyä meidän laillamme Montereyssä (tai kalliimmassa Carmel-by-the Seassa) ja mennä portille heti puiston avautuessa.

Ilmeisesti täyteen puistoon olisi saanut tulla sisään ilman autoa. Näimme portin ulkopuolella jonon pysäköityjä autoja ja päättelimme, että portilta käännytetyt automatkalaiset olivat päättäneet tutustua puistoon jalan. Puisto on kuitenkin suunniteltu niin, että omasta autosta on paljon iloa. Etäisyydet eri näköalapaikkojen ja kävelypolkujen aloituspisteiden välillä olivat sen verran pitkiä, että pelkkään paikasta toiseen kävelyyn mielenkiinnottomilla poluilla autojen seassa olisi helposti kulunut yhteensä yli tunti, eikä puiston sisällä kulje busseja.

Yksi hyvä tapa tutustua puistoon voisi olla saapua paikalle pyörällä. Pyörät pääsevät ymmärtääkseni sisään silloinkin, kun parkkipaikat ovat täynnä.

Puistonvartija sisääntuloportilla osasi neuvoa hyvin parhaat paikat, joissa yrittää bongata eri eläinlajeja.

Moss Landingin saukot

Moss Landingin saukkoyhdyskunnan löytää Elkhorn Slough -lahdesta Jetty Roadin varrelta läheltä tien päätä. Kun zoomaa Googlen karttaa riittävän tarkasti, näkee siihen merkatun pisteen, jossa lukee Sea otters. Paikan päällä on etsintää helpottamassa saukoista kertova infotaulu.

Roadtrip Kaliforniaan, Las Vegasiin, Grand Canyoniin ja Utahiin

Kerroin aiemmin olleeni viime päivinä todella innoissani matkojen suunnittelusta. Yksi tärkeimmistä suunnitelmista tälle vuodelle on minun ja Samulin yhteinen road trip Yhdysvaltojen lounaisosiin.

Road Trip to Los Angeles San Fransisco Yosemite Death Valley Las Vegas Grand Canyon Bryce Canyon

Ajatus lähti Samulin haaveesta ajaa Los Angelesista San Fransiscoon rantaa pitkin kulkevaa Ykköstietä pitkin. Samalla reissulla hän halusi näyttää minulle Vegasin, jossa on itse jo kertaalleen käynyt.

Keksimme jo varhaisessa vaiheessa, että voisimme yhdistää matkaan myös vierailun Yosemiten kansallispuistossa. Vesiputoukset ovat suuri rakkauteni, ja Yosemitessa on muutamia upeita putouksia. Putoukset ovat hienoimmillaan toukokuussa, joka olisi muutenkin hyvä aika matkustaa Kaliforniaan.

Lisäksi Yosemite on yksi harvoista paikoista, joissa voi muutamana yönä vuodessa nähdä aivan erityisen vesiputousilmiön: kuusateenkaaren.

Kuusateenkaari syntyy täydenkuun aikaan, kun oikeaan ilmansuuntaan näkyvä suuri vesiputous virtaa niin runsaana, että vesi pisaroi sumuna ilmaan. Kuunsäteet heijastuvat sumuun ja muodostavat hopeanhohtoisen, yössä kimmeltävän sateenkaaren.

Olen nähnyt kuusateenkaaren jo kerran elämässäni Victorian putouksilla Sambiassa. Se oli yksi ikimuistoisimpia ja taianomaisimpia matkakokemuksiani. Olisi ihanaa jakaa kuusateenkaarihetki Samulin kanssa.

Ja vaikka kuusateenkaaren näkeminen ei esimerkiksi pilvisen taivaan vuoksi onnistuisikaan, Yosemite olisi joka tapauksessa upea retkikohde vain 3-4 tunnin ajomatkan päässä San Fransiscosta.

Tällainen ajattelu on minulle hyvin tyypillistä, kun suunnittelen matkoja: jos aiotun kohteen ”lähellä” (esimerkiksi kymmenen tunnin bussimatkan päässä) on toinen kiinnostava kohde, alan heti miettiä, voisinko saada sen mukaan matkaani.

Muotoilin hiljattain, että matkailumottoni on ”Kun nyt kerran tänne asti on tultu”. Kaliforian-reittimme synty kuvastaa erinomaisesti sitä, mitä motollani tarkoitan:

Jos kerran menemme San Fransiscoon, voimme yhtä hyvin käydä myös Yosemitessa. Ja jos kävisimme Vegasissa, olisi tuhlausta olla näkemättä myös Grand Canyonia ja Bryce Canyonia, jotka kummatkin ovat Vegasista vain neljän tunnin ajomatkan päässä eri suunnilla.

Death Valley ei ole toukokuussa parhaimmillaan, mutta se on niin houkuttelevasti matkan varrella Yosemitesta Vegasiin, että pakkohan meidän olisi ajaa senkin läpi ja piipahtaa parilla näköalapaikalla. Tuolla välillä kulkee kaunis vuoristomaisemareittikin.

Tällä tavalla matkoista tulee helposti aika pitkiä. Samuli joutui pyytämään tätä matkaa varten töistä jopa kahden viikon yhtäjaksoisen loman, joka täälläpäin on lähes tuntematon käsite. Poikkeuksellisen pitkä loma kuitenkin sallittiin, kun sitä kehtasi yhteisön paineista huolimatta pyytää.

Minun onnekseni Samuli ei ole innokas matkustamaan yksin, ja lomapäiviä oli meidän seurusteluamme edeltävinä Amerikan-vuosina ehtinyt kertyä jopa varastoon. Nyt niille on ollut helppo keksiä käyttöä.