Raamatulliset murot

Matkustellessani yritän aina päästä käymään kohdemaani ruokakaupoissa. On hauskaa verrata vieraan maan kauppojen valikoimia suomalaiskauppojen hyllyjen tuttuun sisältöön ja huomata pieniä ja isompia eroavaisuuksia.

Nyt kun asun uudessa maassa, pääsen tietenkin tutkimaan ruokakauppojen valikoimia paljon huolellisemmin kuin lomamatkoilla. Taannoin kävin läpi ison lähikauppamme murohyllyn ja yritin löytää jotain mahdollisimman eksoottista mutta silti terveellistä kokeiltavaksi.

Tuttujen monikansallisten tuotteiden joukossa oli kuin olikin paketti, jollaista en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Kiinnitin aluksi huomiota vain siihen, että murot vaikuttivat poikkeuksellisen terveellisiltä. Sokerihuurteiden ja hunajaimeytysten sijasta niihin oli lisätty linssejä, papuja ja spelttiä.

Kotona aloin katsoa pakettia tarkemmin ja ällistyin.

Murojen markkinointi perustui täysin ja kokonaan Raamattuun.

Murojen nimi on Ezekiel 4:9 eli Hesekielin kirjan neljännen luvun yhdeksäs jae. Nimen alla mainostetaan ”Aivan kuten Pyhissä kirjoituksissa kuvataan” ja sen alla on siteerattu kyseistä jaetta.

Uusimmassa suomenkielisessä Raamatussa sitaatti kuuluu näin: ”Ota vehnää, ohraa, papuja, linssejä, hirssiä ja vaivaisvehnää, pane ne samaan astiaan ja leivo niistä itsellesi leipää.”

En keksinyt itse ilmausta Raamatulliset murot. Luin sen paketin kyljestä.

Ehkä kaikkein kummallisinta on, että mikäli vaivautuu edes avaamaan Raamatun, mainoksen koko idea häviää silmänräpäyksessä.

Hesekielin kirjan neljännessä luvussa kuvaillaan piiritetyn Jerusalemin ahdinkoa. Yhdeksännessä jakeessa luetelluista aineksista leivottu leipä paistetaan ihmislannalla ja se on ainoa sallittu ravinto kolmenkymmenenyhdeksän päivän ajan, jotka ihmisen on määrä maata kyljelleen köytettynä sovittamassa Israelin kansan syntejä.

Juuri tuolla mielikuvalla kannattaa myydä elintarvikkeita nykyaikaiselle valikoivalle kuluttajalle.

Makutesti osoitti, että Raamatulliset Murot eivät olleet hyviä – mutta eivät pahojakaan. Kaiken amerikkalaisen imelyyden keskellä niiden suolainen, maanläheinen maku oli miellyttävää vaihtelua.

Maun puolesta voisin kenties jopa ostaa niitä uudestaan. Niitä valmistavan yrityksen arvomaailma tuntuu minusta kuitenkin sen verran vastenmieliseltä, etten taida haluta tukea sitä ostoksillani yhtään enempää.

Aamupala Amerikan malliin

Amerikkalainen diner-aamiainen tuntui sopivalta tavalta aloittaa ensimmäinen aamu uudessa kotimaassa. Ulkona oli täkäläisittäin kylmä, vain reilut 20 celsiusastetta, joten valitsin Neighborhood-ravintolan, jossa pöydät ovat puutarhassa. Laskeskelin, ettei siellä olisi yhtä paha ruuhka kuin kuumempina päivinä, ja tiesin itse nauttivani Helsingin kesäkuun jälkeen lämpimältä tuntuvasta kesäpäivästä ulkona.

Lämpötilasta huolimatta jouduimme jonottamaan sisään. Täällä on ilmeisesti tavallista, että suosittuihin aamupalapaikkoihin on jonotuslista. Odotusaika oli kuitenkin kohtuullinen.

Ulkona syöminen on täällä helposti todella lihottavaa. Vaikka Bostonin seudulla asuu paljon terveydestään huolta pitäviä, hoikkia ihmisiä, täällä ei ilmeisesti ole lainkaan ravintoloita, jotka houkuttelisivat asiakkaita terveellisyydellä ja kohtuullisilla kalorimäärillä. Samuli on nähnyt paljon vaivaa selvittääkseen, mitä ja missä täällä pystyy syömään lihomatta, mutta ensimmäistäkään terveelliseksi itseään profiloivaa ravintolaa ei ole tullut vastaan.

Neighborhoodissa oli kuitenkin kaksi ”kesän terveellinen vaihtoehto” -annosta, joita päätimme kokeilla. Minun annoksessani oli kotona leivotusta leivästä tehtyjä köyhiä ritareita mustikoiden ja banaanin kera sekä tomaatti-pinaattimunakas. Samulilla oli tattari-banaani-saksanpähkinäpannukakkuja ja pelkistä valkuaisista tehty parsakaali-sieni-juustomunakas. Kumpaankin annokseen kuului kalkkunapekonia, mysliä ja jugurttia sekoitettuna sekä makeaa mannapuuroa tai tuoreita hedelmiä.

Alkupalaksi tarjoiltu mannapuuro oli niin sokerista, etten pystynyt syömään sitä. Hedelmät olivat hunaja- ja cantaloupemelonia. Annoksen ehdottomasti paras osa olivat suolaiset ruuat. Kalkkunapekoni muistutti enemmän makkaransiivuja kuin pekonia, mutta sen maku oli hyvä. Jälkiruuat sen sijaan eivät olleet kaloriensa arvoisia.

En ole vielä kertaakaan maistanut amerikkalaisia pannukakkuja, joiden mausta olisin pitänyt. Kävin Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran yläasteikäisenä vanhempieni kanssa, ja yksi sen matkan voimakkaimmista muistoista on valtava pettymys, jonka pannukakkuaamiainen aiheutti. Suomalaiset letut ja uunipannukakku ovat miljoona kertaa parempia.

Köyhät ritarit ovat yleensä täällä parempia, mutta Neighborhoodin terveysverio oli varsin vaisu. Banaania ja mustikoita olisi saanut olla paljon enemmän.

Kokonaisuudessaan ”terveysannoksissa” oli aivan samalla tavalla liikaa ruokaa kuin kaikissa muissakin annoksissa täällä päin.

En usko, että meille tulee tavaksi käydä kovin usein viikonloppuaamuisin ulkona syömässä.