Luin äsken Time Magazinesta, että sukupuolten välinen tasa-arvo on Yhdysvalloissa heikommissa kantimissa kuin esimerkiksi Nicaraguassa, Kuubassa ja Valko-Venäjällä. Maailman talousfoorumin tasa-arvoisten maiden listauksessa Yhdysvallat on vasta 49. sijalla muun muassa noiden kolmen maan perässä.
Kävin katsomassa vertailuraporttia netissä. Suomi on sijalla kolme.
Tieto Yhdysvaltojen sijoituksesta hätkähdytti, mutta samaan aikaan en oikeastaan ollut yllättynyt. Törmään jatkuvasti pieniin ja suuriin asioihin, jotka muistuttavat minua siitä, että tasa-arvoon on tässä maassa vielä paljon matkaa.
Kyse ei ole siitä, että minua itseäni syrjittäisiin sukupuoleni vuoksi. Säästyn paljolta, koska työnantajani ovat suomalaisia ja puolisonikin on suomalainen. Haastateltavani ovat amerikkalaisia, mutta he ovat yleensä vieraskoreita, koska edustan ulkomaista mediaa.
Näen tasa-arvon ongelmat ennen kaikkea siitä, miten täkäläiset ystäväni puhuvat.
Sain hiljattain sähköpostia otsikolla Kielletään miehet – uudestaan (ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan). Kyseessä ei ollut poliittinen uutiskirje vaan amerikkalaisen ystäväni sähköposti, jossa hän kutsui kavereitaan koolle illanviettoon.
Otsikko ei ollut pelkkä vitsi. Ystäväni hehkutti viestissään, miten inspiroivaa hänestä on viettää iltaa voimakkaiden naisten ympäröimänä. Sukupuolikysymys oli selvästi hänelle aidosti merkityksellinen.
Ajatus illanvietosta sai alkunsa, kun uusi bostonilainen toimittajaystäväni tarjoutui esittelemään minulle Bostonin seudulla asuvia lähimpiä työkavereitaan vuosien varrelta. Me toimittajat viihdymme toistemme seurassa, ja olen kaivannut täällä uudessa kotimaassani oman alan kaveriporukkaa, jonka kanssa voisin jutella työhön liittyvistä asioista.
Alun perin emme puhuneet kutsuttavien sukupuolesta mitään, mutta en ollut yllättynyt, kun ensimmäisen illanvieton sähköpostikutsu tuli, ja kaikki vastaanottajat olivat naisia. Olen jo ajat sitten oppinut, että aika monet amerikkalaiset ystävystyvät nimenomaan oman sukupuolensa edustajien kanssa. Ja rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että jos itse lupaisin Helsingissä esitellä ulkomaalaiselle naistoimittajalle suomalaisia toimittajakavereitani, tulisin kenties itsekin kutsuneeksi paikalle nimenomaan naisia.
Yllätyin kuitenkin siitä, että viestin otsikossa puhuttiin miesten kieltämisestä. Kyse ei siis ollut alitajuisesta naisten suosimisesta tai siitä, että ystäväni lähimmät työkaverit sattuivat olemaan naisia. Ystäväni halusi järjestää nimenomaisesti naistoimittajien verkostoitumisillan.
Kun tapasimme ensimmäisen kerran ystäväni valitsemalla kokoonpanolla, puhuimme muun muassa seksuaalisesta häirinnästä ja naisten syrjinnästä työelämässä. Puhuimme myös monista sukupuolettomista aiheista, mutta sukupuolikysymykset olivat esillä selvästi enemmän kuin mihin suomalaisissa naisporukoiden illanvietoissa olen tottunut.
Eräs uusista kavereistani kertoi esimerkiksi, että häneltä kysyttiin työhaastattelussa, alkaako hän itkeä herkästi. Haastattelija selitti, että työhön kuuluisi työskentelyä töykeästä käytöksestään tunnetun mieskollegan kanssa, ja että hän halusi palkata tehtävään jonkun, joka varmasti kestäisi kollegan huonoa käytöstä itkemättä.
Suomessa tuollainen tarina vetäisi sanattomaksi. Täällä sanoin ääneen, miten pöyristyttävää minusta on, että talon johto salli diivansa huonon käytöksen ja palkkasi tämän ympärille vain ihmisiä, jotka olivat valmiita sietämään huonoa kohtelua. Täällä se ei tuntunut sanomattakin selvältä.
Olen kuullut pöyristyttäviä tarinoita ennenkin. Ystävystyin muutaman amerikkalaisen naistoimittajan kanssa pari vuotta sitten koulutustoimittajien konferenssissa. Kaksi sen illan porukastamme oli juuri voittanut Pulitzerin yhdessä tutkivan journalistitiiminsä kolmannen jäsenen, miespuolisen kollegan kanssa. Toinen Pulitzer-palkituista sattui olemaan kyseisen miehen kanssa naimisissa. Hän kertoi, että kun tieto palkinnosta oli julkistettu, heidän kotikaupungissaan Floridan Tampassa alettiin levittää huhua, että hän oli mennyt sänkyyn sanomalehtensä tähtijournalistin kanssa vain päästäkseen mukaan tämän työprojektiin ja saadakseen osansa palkinnosta. Huhujen levittäjiä ei kiinnostanut pätkääkään, että kyseinen pariskunta oli ollut naimisissa ja saanut yhteisiä lapsia jo vuosia ennen yhteisen työprojektin alkua.
Yksi huhujen levittäjistä oli kysellyt sosiaalisessa mediassa, oliko tuttavani ”yksi niistä toimittajista, jotka kiertelevät kouluissa panemassa”. Tämä oli ilmeisesti hänen määritelmänsä koulutustoimittajalle.
Samana iltana kuulin myös, että monet amerikkalaiset uskovat naistoimittajien hankkivan tiedot juttuihinsa harrastamalla seksiä nimettömien lähteittensä kanssa House of Cardsin ja muiden amerikkalaissarjojen tapaan.
Toimittajakaverini eivät ole ainoita, joiden puheista kuulee, että tasa-arvoon on Yhdysvalloissa vielä pitkä matka. Kaikki amerikkalaiset ystäväni ja tuttavani pitävät itsestäänselvyytenä, että miellän olevani feministi. Naispuolinen ystävä ottaa oletuksena minut mukaan joukkoon ja puhuu ”meistä feministeistä”, miespuolien taas kyselee, ei kai jokin hänen vitsinsä tai kommenttinsa loukannut ”kaltaistani feministiä”.
Se oli aluksi minusta hämmentävää, sillä Suomessa en ole koskaan ollut tilanteessa, jossa joku olettaisi kysymättä jonkun olevan feministi. Suomessa en myöskään käyttäisi itsestäni sitä sanaa.
Sukupuolten välinen tasa-arvo on minulle tärkeä asia, mutta olen painokkaasti sitä mieltä, että nyky-Suomessa tarkoituksenmukaisin tapa edistää tasa-arvoa on se, että naiset ja miehet yhdessä pyrkivät korjaamaan kaikkia tasa-arvoon liittyviä epäkohtia: yhtä lailla naisille haitallisia kuin miehille haitallisia vinoumia tavassamme suhtautua ihmisiin. Tuon työpaikan kahvitaukokeskusteluissa tai sosiaalisessa mediassa todennäköisemmin esiin niitä epäkohtia, joista kärsivät miehet, sillä koen, että niistä puhutaan nyky-Suomessa vähemmän kuin naisten kärsimyksistä. Sana feministi ei tunnu sopivan minuun, koska en miellä sen pitävän sisällään taistelua myös niiden epäkohtien korjaamiseksi, jotka asettavat naiset miehiä parempaan asemaan.
Amerikkalaiset kuitenkin olettavat minun olevan feministi, koska olen itsenäinen, menestyvä uranainen. Jossain vaiheessa ymmärsin, että amerikkalaisen kulttuurin näkökulmasta olenkin sitä. Totta kai olen feministi, jos on feminismiä olla raivoissaan kulttuurista, jossa naiselta kysellään työhaastattelussa itkemisherkkyydestä ja valmiudesta sietää miespuolisen kollegan huonoa käytöstä.
Ei liene sattumaa, että suomenkielinen wikipedia-artikkeli Feminismi Suomessa päättyy 1970-luvulle, kun taas englanninkielinen Feminism in the United States esittelee muun muassa vuoden 2012 tienoilla alkaneen feminismin neljännen aallon, josta #metoo-liike on yksi esimerkki.
Monet amerikkalaisista ystävättäristäni ovat laillani paljon matkustelleita, vahvoja ja itsenäisiä uranaisia. Olen huomannut, ettei juuri kellään heistä ole amerikkalaista puolisoa.
Osalla ystävistäni on ulkomaalaistaustainen aviomies. Osa on ikisinkkuja, jotka harmittelevat suureen ääneen sitä, miten vaikeaa heidän on löytää mieluisaa kumppania.
Kun katson amerikkalaisen kulttuurin sukupuolirooleja, se ei ole mikään ihme. Olen aika varma, että vahva ja itsenäinen uranainen on tässä maassa monelle miehelle hyvin vaikea pala sulatettavaksi.
Amerikkalaisista miehistä kertoo paljon sekin, että Samulin amerikkalaiset ystävät ovat pääsääntöisesti naisia, koska hänen on ollut vaikeaa löytää täkäläisten miesten joukosta samanhenkistä seuraa.
Suureen maahan mahtuu onneksi monenlaisia ihmisiä. Omien amerikkalaisten ystävieni joukossa on useita miehiä, joista yksikään ei ole tyypillinen amerikkalaismies. Yksi heistä on sanonut ihan suoraan, että hänen on vaikea tuntea kuuluvansa joukkoon muiden amerikkalaismiesten seurassa.
Kun kerron puolitutuille tai ventovieraille muuttaneeni maahan osin puolisoni perässä, he kysyvät usein ensimmäisenä, onko mieheni amerikkalainen. Kysyjä on usein senhenkinen ihminen, että oletan hänen kuvittelevan rinnalleni tyypillisten sukupuoliroolien mukaisen amerikkalaismiehen.
Tähän mennessä olen aina onnistunut hoitamaan tilanteen kohteliaasti ja selittänyt täysin asiallisesti, että kihlattuni on suomalainen. Välillä kuitenkin leikittelen ajatuksella, että jonain päivänä en saisikaan pidettyä julkisivuani kurissa vaan puuskahtaisin kauhusta väristen ääneen sanat, jotka aina siinä kohtaa ensimmäisenä välähtävät mieleeni:
”Voi Luoja, ei todellakaan.”
Siinä voisi olla vähän selittämistä. Aloittaisin varmaan selityksen käyttämällä ensi kertaa elämässäni itse itsestäni sanaa feministi.
Amerikkaa ymmärtämässä 
Sometimes we Americans find the gender situation in this country confusing, too. While my partner, whom you’ve met, believes in equality, she did resort to using her initials in her male-dominated field, primarily to avoid unwanted attention.
TykkääTykkää
Yes, I know many Americans who are seriously unhappy with the current gender equality situation in this country, but change takes time and is hard to accomplish.
TykkääLiked by 1 henkilö
Suomalaiseen feminismiin kuuluu todella olennaisena osana myös miesten aseman parantaminen niissä asioissa, joissa miehet ovat heikommilla – ja miehiä ja naisia koskevat vinoutuneet rakenteet ja asenteet nähdään toisiinsa kietoutuneina ja liittyvinä. Feminismi on sukupuolten tasa-arvoon pyrkivä liike. Varmaankin muunkinlaista feminismiä on olemassa, mutta tämä on se, johon minä täällä törmään. Voisit siis kyllä suomalaisittainkin mieltää itsesi feministiksi :).
TykkääTykkää
Kiitos kommentista! Tosi hienoa kuulla, että Suomessa on myös kuvailemasi kaltainen feminismin suuntaus. Itse olen törmännyt suomenkielisessä sosiaalisessa mediassa lähinnä sentyyppiseen feminismiin, jossa vaiennetaan hyökkäävin sanankääntein jokainen, joka yrittää puhua miehiä vahingoittavista rakenteista tai miesten aseman parantamisesta. Olen halunnut uskoa, että tämä ihmisjoukko edustaa feministeiksi identifioituvien suomalaisten vähemmistöä; kommenttisi perusteella vaikuttaa siltä, että näin tosiaankin on. Olen siitä tosi iloinen, sillä kuvaamasi kaltainen liike on todella arvokas ja tärkeä.
Eräs suomalainen ystäväni totesi hiljattain, että hän kutsuu itseään feministiksi ainoastaan silloin, kun hänellä on aikaa ja energiaa selittää tarvittaessa keskustelukumppanilleen, että hänelle feminismi tarkoittaa kommentissasi kuvailemaasi kummankin sukupuolen tasa-arvon parantamista kaikkien yhteiseksi eduksi eikä sentyyppistä käytöstä kuin olen nähnyt sosiaalisessa mediassa. Ehkä minun pitäisi ottaa sama linja :)
TykkääTykkää
Minun naispuolinen esimieheni toi minulle hyvin pian sen jälkeen kun olin aloittanut työssäni (yliopisto Bostonissa) esitteen työyhteisömme naisten asemaa parantavasta komiteasta. Hän livautti sen vaivihkaa työpöydälleni kahden miespuolisen kollegani läsnäollessa. Koko tilanne oli hämmentävä. Koin jo siinä epätasa-arvoa miespuolisten kollegoideni puolesta, jotka myöhemmin myönsivät tilanteen erikoiseksi, eikä heitä ollut koskaan kutsuttu vaikka teoriassa miehetkin saisivat olla mukana. Kumpikaan miehistä ei ollut amerikkalainen ja yhdessä ihmettelimme, että edistääkö tasa-arvoa tällainen toiminta. Kahden vuoden jälkeen ymmärrän, miksi amerikkalaisnaisille tuollainen yhteisö voi tuntua tärkeämmältä kuin esim. Euroopasta tulleelle. En siltikään osaa mennä sinne, ehkä jo siksi että alkuperäinen tilanne oli niin epämiellyttävä. Olen myös törmännyt naisten aamiaiseen tieteellisessä kokouksessa, mikä sekin oli kiusallinen.
Kaikki miehet eivät halua olla hyvä veli -verkostoa, vaan toimia sukupuolineutraalisti ammattikuntansa sisällä – olla ehkä juuri edellä kuvatun kaltaisesti parantamassa kummankin sukupuolen tasa-arvoa yhteisen edun hyväksi.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos kommentista! Kiinnostavia havaintoja. Täällä tosiaan Hyvä Sisko -verkostoja rakennetaan aktiivisesti ja niille koetaan – syystäkin – suurempaa tarvetta kuin esimerkiksi Suomessa. Esimiehellesi ei varmaan tullut mieleenkään, että miespuoliset kollegasi edes haluaisivat käyttää aikaansa naisten asemaa parantavaan komiteaan.
TykkääTykkää
Mielenkiintoinen kirjoitus, kiitos! Voisitko kuvailla tarkemmin, millainen ”tyypillinen amerikkalainen mies” on suomalaisesta näkökulmasta katsottuna? Ei siis pelkästään parisuhteessa, vaan muutenkin.
TykkääTykkää
Kiitos! Kiva, että tykkäsit. Vaikea kysymys :) Parisuhteessa en ole amerikkalaisen miehen kanssa ollut, joten siitä en osaisi kovin paljon sanoakaan. Yleisesti ottaen minun käsitykseni on, että tyypillinen amerikkalaismies suhtautuu sukupuolirooleihin paljon perinteisemmin ja vähemmän tiedostavasti ja tasa-arvoisesti kuin esimerkiksi tyypillinen suomalaismies. Tämä ei toki päde läheskään kaikkiin, mutta moni amerikkalaismies vie paljon henkistä tilaa, kuuntelee mielellään omaa ääntään ja viljelee runsain mitoin epä-älyllistä huumoria, jonka hauskuus usein perustuu toisten nolaamiseen. Moni täkäläinen mies puhuu naiselle alentuvasti. Alentuvuus ilmenee parhaassa tapauksessa hyvää tarkoittavina eleinä kuten suojeluhaluna, mutta eivät tasa-arvoa kaipaavat naiset sitäkään tietysti arvosta.
Yksi hyvä esimerkki amerikkalaisesta miehen roolista ovat isänpäiväkortit. Yritin etsiä omalle isälleni täältä isänpäiväkorttia ja huomasin, että myynnissä oli pelkästään epä-älylliseen huumoriin perustuvia vitsikortteja, jotka eivät ollenkaan kuulu oman suomalaisen perheeni korttikulttuuriin. Ostin lopulta isälleni kortin, jota ei ollut tarkoitettu isänpäiväkortiksi. Siinä oli kaksi piirrettyä kettua, joista isompi oli käpertynyt pienemmän ympärille. Kortin tekstissä luki ”Kiitos, kun pidät minut turvassa.” Mainitsin kassalla myyjälle, että olin ostanut kortin isänpäiväkortiksi, kun huumorikortit eivät olisi minun isäni makuun. Myyjä (nuor nainen) vaikutti olevan vilpittömän ihmeissään ja vaikuttunut siitä, että jollakulla oli isä, joka tykkäisi niin herkistelevästä kortista enemmän kuin öhö-öhö-huumorista, ja sanoi jotain sensuuntaista kuin ”Sulla on varmasti tosi ihana isä.”
TykkääTykkää