Presidentin virkaanastujaisia seuraamassa, päivä 1

Capitol hill on the day before the Inauguration of President Donald Trump

Kolme vuorokautta pääkaupungissa lähes nukkumatta. Seremonioita ja mielenosoituksia, järkipuhetta ja palavaa kiihkoa. Jakaantuneen kansan molempia ääripäitä.

Työmatkani virkaanastujaisiin alkoi herätyksellä keskellä yötä ja aamuöisellä lennolla Washingtoniin. Koneen laskeuduttua otin saman tien uberin kirkkoon, jossa tiesin radikaalin mielenosoittajaryhmän majailevan.

Seitsemän tunnin aikaero on päivän uutisista raportoivalle toimittajalle julma: juttu täytyy saada valmiiksi jo alkuiltapäivästä, jotta se ehtisi painettuihin sanomalehtiin Suomen aikaa seuraavaksi aamuksi.

Oli presidentin virkaanastujaisia edeltävä päivä, ja DisruptJ20-mielenosoittajaryhmä oli valmistautumassa protesteihin. Ryhmä oli ilmoittanut verkkosivuillaan pyrkivänsä häiritsemään seremonioita niin paljon kuin mahdollista.

Kirkon pihassa tapasin suunnilleen ikäiseni Shannonin, joka olisi ulkoasunsa puolesta voinut olla vaikkapa seurakunnan työntekijä. Hän oli juuri saapunut kaupunkiin osallistuakseen protesteihin.

Shannon oli ystävällinen ja avulias. Aloimme tutkia yhdessä kirkkosaliin perustettua protestipäämajaa.

Shannon antoi mielihyvin haastattelun juttuani varten. Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes otin hänestä valokuvan. Silloin paikalle säntäsi kaksi nuorta miestä, jotka tiukkasivat, oliko minulla lupa kuvaamiseen.

Kuvaaminen kirkon sisällä oli kuulemma kielletty mielenosoittajien yksityisyyden suojaamiseksi.

Ryhmä oli periaatteessa päättänyt, ettei media ollut tervetullutta paikalle.

Kukaan ei kuitenkaan heittänyt minua ulos. Kuljeskelin sinne tänne ja kuuntelin mielenosoittajaporukoiden keskusteluja.

– Aluksi mietimme, että laittaisimme ilmastointiteippiä suun eteen, mutta totesin siihen, etten halua repiä partaani irti, eräs tuuheapartainen nuori mies naureskeli.

Löysin kaksi kolmekymppistä naista, jotka vaikuttivat kuuluvan DisruptJ20:n ydinryhmään. Toinen heistä lupasi minulle haastattelun. Kuvasin hänet ja Shannonin kirkon ulkopuolella niin, ettei kuvissa näkynyt ulkopuolisia.

Kysyin, saisinko jäädä seuraamaan väkivallattoman vastarinnan koulutusta, joka oli juuri alkamassa. Sain luvan jäädä paikalle ”ihmisenä mutta ei toimittajana”, kunhan lupaisin olla nauhoittamatta kuvaa tai ääntä.

Koska en ollut syönyt koko päivänä mitään, söin vähän mielenosoittajille lahjoitettua vegaanista pinaatti-tofuhöystöä. Haastattelemani ydinryhmäläinen hymyili hyväksyvästi nähdessään minun ottavan ruokaa.

Seuraavat pari tuntia istuin kirkonpenkissä kirjoittamassa juttuani samalla, kun kirkkosalin keskelle raivatussa avoimessa tilassa harjoiteltiin väkivallatonta vastarintaa.

Kun sain juttuni valmiiksi ja lähetettyä, kiiruhdin majapaikkaani. Washington DC:n ja ympäröivien kaupunkien hotellihinnat oli nostettu virkaanastujaisten vuoksi yhdeksänkertaisiksi, mutta olin onnekseni löytänyt kohtalaisen läheltä keskustaa Airbnb-huoneen maltillisella hinnalla.

Olin tuskallisen tietoinen siitä, että huoneeni hyvä hinta-laatusuhde johtui todennäköisesti rasismista.

Kuten #airbnbwhileblack-liike on kerran toisensa jälkeen osoittanut, mustat Airbnb:n käyttäjät eivät saa muilta käyttäjiltä samanlaista kohtelua kuin valkoiset. On tuskin sattumaa, että musta Airbnb-isäntäni ei ollut nostanut hintojaan virkaanastujaisten vuoksi yhtä räikeästi kuin useimmat majoituksen tarjoajat.

Huomasin saman ilmiön myös Clevelandissa Republikaanien puoluekokouksen aikana.

Airbnb-isäntäni John oli todella mukava, ja kävi ilmi, että Suomi oli hänelle tuttu maa. Hän oli kerran viettänyt Helsingissä useita viikkoja – marraskuussa – ja pitänyt kaupungista. Kannustin lämpimästi häntä uuteen vierailuun jonain viehättävämpänä vuodenaikana.

Otin tunnin päiväunet ja lähdin uudelleen ulos. Keskustassa oli alkamassa uutta presidenttiä juhlistava ilmaiskonsertti, joka käynnistäisi virkaanastujaisjuhlallisuudet.

Uberissä mieleeni juolahti yhtäkkiä, että voisin tarkistaa puhelimesta työsähköpostit. Tein niin – ja suunnitelmani menivät kokonaan uusiksi.

Olin vain viisi minuuttia aiemmin saanut sähköpostin, jossa kyseltiin, olinko vielä aikeissa tulla hakemaan lehdistölippuni virkaanastujaisiin.

Kuulin silloin ensimmäistä kertaa, että olin saanut lipun.

Olin ilmoittautunut toimittajaksi tilaisuuteen marraskuussa hyvissä ajoin ennen ilmoittautumisen määräaikaa. Sen jälkeen en kuitenkaan ollut kuullut asiasta mitään. Olin yrittänyt kysellä perään mutta tuloksetta. Lopulta olin alistunut kohtalooni ja suunnitellut seuraavani seremoniaa liputta jääneiden kansalaisten parissa National Mall -puistossa.

Nyt minulle kuitenkin olikin lippu – jos vain ehtisin hakea sen ennen viittä. Kello oli kymmentä vaille neljä.

Lipunnoutopiste ei ollut kovin kaukana, ja olin jo valmiiksi uberissa. Asiassa oli kuitenkin kaksi suurehkoa Muttaa.

Minulla ei ollut mukana minkäänlaista henkilötodistusta, sillä olin varautunut konsertin turvatoimiin pakkaamalla mukaani vain kaikkein välttämättömimmän. Lipunnoutopiste oli kongressin rakennuksen Capitolin liepeillä, joka oli virkaanastujaisten turvatoimien vuoksi täynnä tiesulkuja.

Pyysin uber-kuskiani kääntymään takaisin kohti majapaikkaani ja aloitin kiihkeän sähköpostikirjeenvaihdon. Minulla ei ollut tiedossa numeroa johon soittaa, mutta onneksi sähköposteihini vastattiin nopeasti. Sain sovittua, että lippuni annettaisiin minulle ilman henkilöpapereita. Uber käänsi nokkansa kohti lipunnoutopistettä.

Lähetin äkkiä sähköpostia Helsinkiin kaikille, joiden oli tärkeää tietää, että pääsisin sittenkin raportoimaan suoraan itse virkaanastujaisjuhlasta.

Luulin jo, että ehtisimme perille hyvissä ajoin – mutta sitten yllättävä tiesulku pakottikin meidät tekemään pitkän koukkauksen naapuriosavaltion kautta. Paluumatkalla juutuimme ruuhkaan.

Uber-kuskini teki kaikkensa, ja onnistui saamaan minut parin korttelin päähän lipunnoutopisteestä viittä vaille viideksi. Juoksin loput ja olin pisteellä aika tarkalleen tasan viideltä.

Piste oli vielä auki.

Minulla oli lippu virkaanastujaisiin.

Minulla oli myös todella kova kiire ilmaiskonserttiin lupaamaani juttua tekemään. Kello oli jo yli viisi, ja konsertti loppuisi kuudelta. Konsertti oli Lincolnin muistomerkillä, ja minä olin valtavan National Mall -puiston toisessa päässä Capitolin takana.

Matkaa oli reilut kolme kilometriä – jotka olivat täynnä tiesulkuja. Päätin kävellä.

Jalan pääsin perille puolessa tunnissa. Konsertti jatkui vielä, ja vaikka väkeä poistui paikalta tasaisena virtana, moni oli jäänyt odottamaan loppuhuipennusta. Tulevan presidentin oli määrä puhua kannattajilleen.

Pääsin vaivatta kävelemään lähelle lavaa. Väkeä oli nimittäin amerikkalaisella mittapuulla todella vähän. Konserttialueeksi raivattuun puiston osaan olisi mahtunut moninkertainen määrä ihmisiä.

Trump sanoi puheessaan olevansa riemuissaan siitä, että väkeä oli paikalla niin sankoin joukoin. ”Täällä ei ole yhtään tuolia tyhjänä”, hän sanoi. Kirjaimellisesti se oli totta, sillä puistossa ei ollut tuoleja.

Puhetta seurasi ilotulitus. Se ei ollut amerikkalaiseksi ilotulitukseksi erityisen iso tai näyttävä, mutta siinä oli yksi todella taidokas yksityiskohta: taivaalle onnistuttiin sytyttämään hetkeksi raketeista koostuvat jättikirjaimet USA. Olen nähnyt vuosien varrella aika monta hienoa ilotulitusta, mutta ilotulituskirjoitusta en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Toisin kuin kollegani Laura Saarikosken samassa tilaisuudessa haastattelemat ihmiset, minun haastateltavani olivat maltillisia ja järkeviä. He keskustelivat kanssani politiikasta asiallisesti ja kiihkottomasti. Eräs heistä muistutti, että valtaosa amerikkalaisäänestäjistä äänestää puoluetta eikä henkilöä. Se on mielestäni tärkeä näkökulma, joka on Trump-keskustelussa jäänyt liian vähälle huomiolle.

Uberöin majapaikkaani, kirjoitin jutun valmiiksi ja lähetin sen. Sen jälkeen aloin kiireellä laittautua edustuskuntoon. Minut oli kutsuttu kotiosavaltioni Massachusettsin republikaanipuolueen cocktail-tilaisuuteen.

Kesällä republikaanien puoluekokouksessa satuin tutustumaan kahteen ihmiseen, jotka ovat erittäin hyvin verkostoituneita republikaanipuolueessa. Toinen heistä asuu Bostonin seudulla, ja olemme pitäneet yhteyttä kokouksen jälkeenkin. Hän oli järjestänyt minulle kutsun juhliin.

Olin syönyt koko päivänä vain pienen määrän mielenosoittajien tofuhöystöä ja mukanani olleen palan tofua. Pelkäsin, että juhlissa olisi vain pienenpieniä cocktailpaloja.

Siellä oli hampurilaisia!

Buffet-pöydästä sai koota itselleen haluamansa määrän minihampurilaisia valitsemillaan täytteillä. Lämpöastioissa oli jauhelihapihvejä, rapukakkuja ja paistettuja isoja sieniä. Lisukkeita oli joka lähtöön.

Voin liioittelematta sanoa, että Massachusettsin republikaanipuolueen hampurilaiset pelastivat minut. Vaikka en syödessäni sitä vielä tiennytkään, seuraavan kerran saisin syödäkseni seuraavana iltapäivänä kahden aikoihin.

Söin sydämeni kyllyydestä, tutustuin muutamaan ihmiseen ja aloin sitten viestitellä republikaanituttavani kanssa. Hän on verkostoitumisen mestari, ja hänellä oli kutsu lukuisiin eri virkaanastujaisjuhliin eri puolille kaupunkia. Massachusettsin juhliin hän ei lopulta koskaan edes ehtinyt.

Suuri joukko erilaisia sidosryhmiä järjestää virkaanastujaisten yhteydessä Washingtonissa omia illallisiaan, ja tuttuni kutsui minut latinorepublikaanien loppuunmyytyyn gaalaan. Hänellä oli sinne ylimääräisiä lippuja.

Olin kutsusta innoissani. Gaalan pääjärjestäjä oli toinen puoluekokoustuttavani, jota en ollut nähnyt sitten kesän. Koska Latinalainen Amerikka on lempimaailmankolkkani, tutustun aina mielelläni sieltä päin kotoisin oleviin ihmisiin.

Valitettavasti gaala oli keskustassa paikassa, johon pääseminen oli tiesulkujen vuoksi lähes mahdotonta. Uberini kierteli ympäriinsä niin kauan, että sekä minä että kuski aloimme luopua toivosta. Lopulta pyysin kuskia vain jättämään minut siihen missä olimme. Korkokengistäni huolimatta aioin kävellä loppumatkan.

Olin jo eksymäisilläni, kun kohtasin tyylikkään rouvan, joka oli noussut taksista samasta syystä kuin minä. Kävi ilmi, että hän asui hotellissa, jonka yritin löytää. Hän tunsi tien, ja aloimme kävellä yhtä matkaa.

Rouva osoittautui entisen Suomen suurlähettilään vaimoksi. Hänen Suomen-vuosistaan oli jo reilusti aikaa, mutta hän muisteli Helsinkiä lämmöllä. Kävelymatka sujui oikein rattoisasti jutellen.

Kun pääsin hotelliin, gaala oli juuri päättynyt. Se oli sikäli hyvä, että kukaan ei kysellyt minulta lippua. Minut paikalle kutsunut bostonilaistuttuni oli nimittäin luovuttanut ja pyytänyt taksiaan ajamaan suoraan jatkoille.

Etsin gaalan järjestäneen miamilaistuttuni, joka yllättyi iloisesti nähdessään minut pitkästä aikaa. Liityin hänen seurueeseensa ja lähdimme yhdessä gaalan jatkoille.

Eräs hänen ystävistään oli paikalla autolla, mikä oli suuri onni, sillä taksit eivät edelleenkään päässeet tiesulkujen ohi. Näimme hotellin edessä taksijonossa ihmisiä, jotka kertoivat odottaneensa taksiaan jo yli tunnon.

Kuskimme ajotyyli oli varsin railakas. Pelkäsin kyydissä henkeni edestä, mutta pääsimme perille jatkopaikkaan ongelmitta.

Jatkot olivat hauskat ja jatkuivat aamuun. Kun lähdin nukkumaan aamukahden aikoihin, moni jäi vielä jatkamaan iltaa. Epäilen, ettei kellään heistä ollut herätystä aamuviideltä kuten minulla.

 

Kerron virkaanastujaispäivästä seuraavassa blogikirjoituksessani.

Advertisements

3 thoughts on “Presidentin virkaanastujaisia seuraamassa, päivä 1

  1. Päivitysilmoitus: Presidentin virkaanastujaisseremonia | Amerikkaa ymmärtämässä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s