Oval Office on pienempi kuin tv-sarjoissa

Viikko sitten luin aamulla herättyäni heti ensimmäiseksi sähköpostin, joka sai minut pomppimaan ja hihkumaan innosta.

Pääsisin Oval Officeen, Yhdysvaltojen presidentin lähes myyttiseltä tuntuvaan virkahuoneeseen!

Olin jo viikon verran tiennyt, että synnyinmaani ja uuden kotimaani presidentit tapaisivat Valkoisessa talossa, ja että pääsisin raportoimaan vierailusta. Se oli jo itsessään ihmeellistä. Presidentti Niinistö oli saanut jo toisena peräkkäisenä vuonna kutsun Valkoiseen taloon, mikä on Suomen historiassa täysin poikkeuksellista, ja minä onnekas pääsisin sinne hänen mukanaan jo toista kertaa.

Ensimmäinen vierailuni Valkoisessa talossa oli ollut kenties kaikkein mieleenpainuvin yksittäinen kokemus siihenastisella Yhdysvaltojen-freelancetoimittajan urallani. Silloin emme kuitenkaan päässeet presidentin virkahuoneeseen.

Oval Office on tuntunut yhdeltä maailman kiehtovimmista huoneista aina siitä lähtien, kun näin teini-iässä West Wing -televisiosarjan ensimmäisen jakson, ja sarjasta tuli saman tien suosikkini. Nyt Yhdysvalloissa asuessani olen tujoitellut illat pitkät House of Cardsin, Scandalin ja Rouva ministerin tekijöiden näkemystä Ovaalista.

Näihin Hollywood-versioihin verrattuna presidentti Donald Trumpin todellinen virkahuone oli pienoinen pettymys.

Se ei vastannut myöskään odotuksia, joita minulla oli todellisesta virkahuoneesta julkaistujen uutiskuvien perusteella.

Huone tuntui luonnossa paljon pienemmältä kuin kuvissa.

Osin asiaan vaikutti varmastikin se, että huoneessa oli kerralla niin paljon ihmisiä. Televisiosta ja kuvista tutulla sohva- ja nojatuoliryhmällä istuivat presidentit Trump ja Niinistö, varapresidentti Mike Pence, ulkoministeri Rex Tillerson sekä kaksi Suomen delegaation jäsentä. Sohvaryhmän ja työpöydän välinen lattiatila oli täynnä suomalaisjournalisteja sekä vierailuamme isännöiviä Valkoisen talon työntekijöitä.

Isännät vahtivat meitä tarkalla silmällä. Heille oli selvästikin tärkeää, että keskittyisimme katselemaan presidenttejä emmekä itse huonetta.

Olin kuitenkin luvannut itselleni, etten unohtaisi katsella ympärilleni huoneessa, johon olin niin kovasti halunnut päästä.

Suurin pettymys oli presidentin työpöytä. Näkemissäni uutiskuvissa pöytä on aina vaikuttanut isolta ja majesteettiselta puukaiverruksineen. Olen ajatellut, että se on suunniteltu tekemään vaikutus presidentin vieraisiin ja saamaan heidän tuntemaan olonsa pieniksi.

Oikeassa elämässä pöytä näyttikin kuitenkin paljon pienemmältä ja vaatimattomammalta kuin odotin. Pöydän takana oleva työtuolikaan ei huokunut odottamaani arvokkuutta.

Mietin jo, oliko kyseessä edes sama pöytä, vai oliko huoneen sisustusta vaihdettu, jotta koko toimittajalauma mahtuisi sisään. Mutta kun jälkikäteen tutkailin ottamiani kuvia, yhdessä niistä näkyy selvästi puukaiverruksia, jotka ovat samanlaisia kuin uutiskuvien pöydän kyljissä.

Kenties pöytä ei vain päässyt oikeuksiinsa liian läheltä katsottuna. Ryhmämme täytti huoneen niin, ettei minulla ollut mahdollisuutta ottaa askelta kauemmas nähdäkseni kunnolla pöydän kaiverrukset.

Voi myös olla, että presidenttiä kuvataan yleensä kuvakulmista, jotka saavat pöydän näyttämään kokoaan suuremmalta.

Trumpin valitsemat kullanväriset verhot sopivat kuitenkin mielestäni huoneeseen hyvin.

Pienistä pettymyksistä huolimatta tuntuu todella erityiseltä, että pääsin käymään Oval Officessa.

Olen äärimmäisen etuoikeutettu, kun saan tehdä toimittajan työtä Yhdysvalloissa juuri nyt, kun koko maailman huomio on kiinnittynyt tämän maan uutisiin. Lisäksi olen ihmeellisen onnekas, kun olen päässyt Valkoiseen taloon – ja vieläpä kaksi kertaa.

Jos minulla jonain päivänä on lastenlapsia, he saavat taatusti kuulla kyllästymiseen saakka juttuja siitä, kuinka mummi pääsi käymään Yhdysvaltojen presidentin myyttisessä virkahuoneessa.

Oval Officen katossa on kohokuviona Yhdysvaltojen presidentin sinetti.

Advertisement

Presidentin virkaanastujaistanssiaiset

Yhdysvaltojen presidentin virkaanastujaistanssiaiset olivat tylsimmät juhlat, joissa olen koskaan ollut.

Ruoka oli huonoa, juoma ylihintaista ja ohjelma mitäänsanomatonta. Vieraita tuntui kiinnostavan vain kaksi asiaa: näyttäytyminen ja presidenttiparin tanssin näkeminen.

Ihmisiä oli niin paljon, että kun kunniavieraat lopulta tanssivat, hetken seuraamiseen olisi tarvittu kiikareita.

Kuulemma virkaanastujaistanssiaisissa käykin lähinnä vain ensikertalaisia. Aito verkostoituminen ja poliittinen kähmintä hoidetaan pienemmissä sidosryhmäjuhlissa, joita virkaanastujaisten yhteydessä järjestetään pilvin pimein.

Minä olin kuitenkin ensikertalainen, enkä tiennyt, miten tylsistä juhlista oli kyse. Niinpä innostuin, kun bostonilainen republikaanituttuni kysyi virkaanastujaisia edeltävänä iltana, haluaisinko mukaan tanssiaisiin.

Meillä oli vain kaksi pientä ongelmaa: Tutullani ei ollut loppuunmyytyihin tanssiaisiin ylimääräisiä lippuja, eikä minulla ollut mukana iltapukua.

Luotin tuttuni kykyyn kiertää ensimmäinen ongelma, mutta jälkimmäisen ratkaiseminen oli täysin omalla kontollani.

Minulla oli virkaanastujaispäivänä hieman tärkeämpääkin tekemistä kuin metsästää iltapukua. Ehdin uhrata asialle ensimmäisen ajatuksen iltapäivällä, kun kiireinen työpäivä ulkona talvisäässä oli ohi ja päivän ensimmäinen ateriakin viimein nautittu.

Virkaanastujaisten vuoksi keskustaan pystytettyjen tiesulkujen seassa luoviessani päädyin puolivahingossa kauppakeskukseen, jossa oli H&M:n myymälä. Päätin käydä katsomassa, olisiko siellä mitään sopivaa.

Iloiseksi yllätyksekseni siellä oli alennuksessa hopeanvärisiä iltapukuja 20 dollarilla. Niiden huono laatu oli kiusallisen silmiinpistävää, mutta ne täyttivät silti iltapukuetiketin vaatimukset. Ostin yhden ja lähdin majapaikkaani laittautumaan iltaa varten.

Edellisen illan verkostoitumistilaisuuksissa olin käyttänyt yhtä lempimekoistani, joka ei valitettavasti istunut virkaanastujaistanssiaisten pukukoodiin polvipituisen helmansa vuoksi. Myös lempimekkoni on hopeanvärinen, ja minulla oli ajatus, jonka moni olisi varmasti hylännyt suoralta kädeltä liian epätoivoisena.

Aloin sovitella lempimekkoani halpisiltapuvun päälle.

Halpisiltapuvun helma oli jalkoja myötäilevä, kun taas lempimekkoni on kellohelmainen. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että kunhan pokkaa on riittävästi, melkein mikä tahansa vaate näyttää hyvältä. Niputin  kellohelman selkäni taakse ja sidoin sen silkkihuivilla koristeruusukkeeksi. Nyt lempimekkoni helma myötäili iltapuvun helmaa.

Omien ystävieni seurassa en olisi halunnut moisessa virityksessä näyttäytyä, mutta nyt olikin tarkoitus liikkua keski-iän ylittäneiden miesten maailmassa. Olin varma, että asuni menisi riittävän moneen heistä täydestä.

Lähdin tapaamaan tuttuani, joka oli kutsunut hotellinsa aulaan koolle lukuisia ystäviään ja tuttaviaan. Tarkoitus oli mennä tanssiaisiin yhdessä.

Aulaan kokoontuneessa seurueessa oli mukana iäkäs teksasilaismies, jolla oli tanssiaisiin ylimääräinen lippu. Hän antoi sen tietystikin minulle. Juuri tällä tavoin ongelmia Yhdysvaltojen poliittisissa piireissä ratkotaan: jos omat tutut eivät osaa auttaa, aletaan etsiä apua heidän tuttujensa joukosta.

Pian huomasimme, että uuden teksasilaisen ystäväni liput olivat eri tanssiaisiin kuin vanhan tuttuni ja hänen muun seurueensa. Presidenttipari käy illan aikana tanssahtelemassa useissa eri tanssiaisissa, jotka kaikki ovat virallisia virkaanastujaistanssiaisia. Näin mukaan mahtuu enemmän juhlavieraita.

Teksasilainen ei ollut tilanteeseen alkuunkaan tyytyväinen. Hän ei alun perin ollut aikonut osallistua koko juhliin, ja hän oli tullut paikalle ainoastaan tuttuni pyynnöstä. Herrasmiehenä hän ei kuitenkaan halunnut tuottaa minulle pettymystä, joten hän päätti sietää tylsät tanssiaiset, jotta pääsisin mukaan hänen avecinaan.

Tuttuni seurueineen lähti yhteen suuntaan ja minä yllätysavecini kanssa toiseen. Kohta seisoimme kahdestaan yhdessä pisimmistä jonoista, minkä olen koskaan nähnyt.

Jono kiemurteli pääkaupungin keskustassa korttelikaupalla. Eräällä leveällä kadulla jonon kiemuroita oli rinta rinnan neljässä rivissä.

Kadotin kokonaan ajantajuni. Taisimme jonottaa ulkona talvisäässä tunnin verran. Korkokengissä seisominen oli epämukavaa, mutta onneksi minulla oli sentään pitkä, lämmin talvitakki. Jonossa värjötteli myös takittomia naisia pelkissä iltapuvuissa.

Yllätysavecini osoittautui onneksi mukavaksi seuramieheksi. Hän oli vaikuttanut vuosia pääkaupungin politiikassa, ja hän kertoili minulle tarinoita uransa varrelta.

Kun viimein pääsimme sisään, ymmärsin nopeasti, miksi avecini ei pitänyt juhlia kaiken sen jonottamisen arvoisena.

Juhlapaikka muistutti lähinnä teollisuushallia.

Seisovissa pöydissä oli tarjolla ruokaa, joka ei edes näyttänyt laadukkaalta tai juhlavalta. Kaikki maistamani ruokalajit olivat mitäänsanomattoman makuisia.

Juomaa saadakseen täytyi ensin jonottaa juomalippukioskille ja sitten baaritiskille. Juomat olivat ylihinnoiteltuja suhteessa baarin valikoimaan.

Kaikkein pahinta oli se, ettei juhlissa näyttänyt tapahtuvan mitään. Suuri osa vieraista jonotti salin seinustalle pystytettyyn valokuvauspisteeseen, jossa oli iso virkaanastujaisten sinetti, jonka edessä saattoi ottaa itsestään valokuvan todisteeksi tapahtumaan osallistumisesta.

Kukaan ei tanssinut. Salissa oli lava, jolla soitti orkesteri, mutta vieraat olivat pakkaantuneet lavan eteen niin tiiviisti, ettei tanssimisesta voinut edes haaveilla. Oletimme presidenttiparin tanssivan myöhemmin illalla samalla lavalla, joten kaikki halusivat varmistaa itselleen hyvän paikan mahdollisimman läheltä lavaa.

Sitten vain seisottiin ja odotettiin. Ja seisottiin ja odotettiin.

Inhoan korkokengissä seisomista. Jalkoihini koski ja halusin vain äkkiä pois, mutta en aikonut lähteä ennen kuin illan kohokohta olisi ohi.

Yhdellä seinustalla oli iso näyttö, josta saattoi seurata muiden virallisten tanssiaisten tapahtumia. Näimme presidenttiparin tanssivan viereisissä tanssiaisissa ja elättelimme toiveita, että kohta olisi meidän vuoromme.

Kun kunniavieraat viimein saapuivat, he ilmestyivätkin toiselle lavalle, joka oli salin päädyssä kaukana useimmista juhlavieraista. Paikan varaamisesta ei siis ollut juuri mitään iloa.

Trump piti lyhyen puheen, jossa hän kiitti kannattajiaan. Sen jälkeen nähtiin illan kohokohta eli tanssi. Presidenttipari valssahteli ensin hetken kahdestaan, ja sitten heidän seuraansa liittyivät varapresidenttipari ja presidentin aikuiset lapset puolisoineen. Tilanne muistutti aika paljon häävalssia.

Kun kunniavieraat lähtivät, suuntasimme heti ovelle. Niin tekivät useimmat muutkin. Oli aika siirtyä jatkoille.

Liityimme uudelleen bostonilaisen tuttuni seurueeseen. Hänellä oli suuria suunnitelmia erilaisista jatkoista, joille voisimme lähteä, mutta kaikki tuntuivat olevan pönötystanssiaiskokemuksen jäljiltä uuvuksissa.

Lopulta istuimme aamuyöhön saakka tuttuni hotellin aulabaarissa. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut enää seisoa, ja aulabaarin ruokakin oli paljon parempaa kuin juhlissa.

Bostonilainen tuttuni on ammattimainen verkostoituja, ja seurueeseemme liittyi ihmisiä pitkin iltaa. Aulabaarissa viettämämme tunnit olivat ehdottomasti illan antoisin osuus.

Olin todella iloinen, etten ollut vuokrannut tätä kokemusta varten kallista iltapukua. Hennes & Maurizin kahdenkympin mekko oli päässyt arvoisiinsa juhliin.

Presidentin virkaanastujaisseremonia

Yhdysvaltojen presidentin virkaanastujaisiin osallistuminen vaatii todellista omistautumista.

Ensin kansalaiset kärttävät lippuja oman osavaltionsa senaattorilta tai kongressiedustajalta. Sitten he hankkivat itselleen majoituksen kaupungista, jonka hotellit ovat yhdeksänkertaistaneet hintansa tapahtuman kunniaksi. He matkustavat pääkaupunkiin.

Virkaanastujaispäivän aamuna he heräävät keskellä yötä ja matkustavat julkisilla kulkuvälineillä – jotka ovat monelle autoilua rakastavalle amerikkalaisille kauhistus – keskustaan jonottamaan lippuaan vastaavalle portille.

Jos heillä ei ole lippua, he heräävät vähintään yhtä aikaisin saadakseen hyvän paikan National Mall -puistosta. Siellä seremoniaa voi seurata liputta jättinäytöiltä.

Portit avataan aamukuudelta – tai kenties puoli seitsemältä, kuten portti, jolla itse jonotin. Seuraa turvatarkastus.

Fiksuimmat ovat ottaneet eväät mukaan, mutta jos he eivät ole lukeneet ohjeita tarkasti, luvassa voi olla ikäviä yllätyksiä. Kokonaiset hedelmät takavarikoidaan, jotta kukaan ei heittäisi niitä presidenttiä päin.

Turvatarkastuksen jälkeen virkaanastujaisvieraat joutuvat vielä kävelemään. Turvallisuussyistä portit ovat usean korttelin päässä Yhdysvaltojen eduskuntatalosta Capitolista, jonka edustalla seremonia pidetään.

Onnekkaimmilla on istumapaikkalippu. Loput ohjataan seisomakarsinoihin.

Sitten odotellaan talvisäässä. Vaikka Washington DC:n talvet eivät ole läheskään yhtä kylmät kuin Suomen, tammikuu on sielläkin kylmin kuukausi. Lämpöasteita on todennäköisesti muutama. Koko päivän saattaa sataa.

Vieraille ei ole minkäänlaista katosta.

Muutamaan tuntiin ei tapahdu juuri mitään. Jättinäytöillä pyörii videoita, joissa kerrotaan muun muassa virkaanastujaisten historiasta.

Itse seremonia kestää pari tuntia. Ohjelmassa on musiikkiesityksiä ja poliitikkojen puheita. Entiset presidentit puolisoineen saapuvat paikalle seremoniallisesti kuin Linnan juhlien kättelyyn.

Tapahtuma huipentuu virkavalan vannomiseen ja uuden presidentin puheeseen.

Kansallislaulun jälkeen kaikki on yhtäkkiä ohi.

Rakastan sitä, että pääsen työni ansiosta olemaan läsnä historiallisina hetkinä. Virkaanastujaiset eivät kuitenkaan olleet työpäivänä helpoimmasta päästä.

Olin saanut tietää vasta viime tipassa, että ylipäänsä saisin lipun tilaisuuteen, enkä ollut edes saanut auki minulle niin ikään viime tipassa lähetettyä tiedostoa, jossa annettiin ohjeita osallistujille. Tajusin vasta karsinassani, että tapahtumassa ei tietenkään myytäisi minkäänlaista ruokaa.

Työmatkaan valmistautuessani olin luullut olevani liputtoman kansan seassa puistossa. Siellä olisi ollut ruokakojuja. Lipun saatuani en enää muistanut ajatella uusiksi ruokahuoltoani.

Siinä vaiheessa oli myöhäistä tehdä asialle enää mitään.

En ollut syönyt tai juonut aamulla mitään. Luvassa oli pitkä päivä.

Sääennuste oli uhkaillut sadekuuroilla, ja lämpötila oli vain muutamia asteita nollan yläpuolella. Olin pukeutunut lukuisiin lämpimiin kerroksiin, joista päällimmäiset pitivät vettä.

Olin aikonut pakata mukaan myös muovipussin, jolla voisin tarvittaessa suojata tietokoneen ja kameran – mutta se oli kaikessa kiireessä unohtunut.

Onneksi sadekuurot jäivät lopulta vähäisiksi. Muovipussissa olevalla tietokoneella olisi aika vaikea kirjoittaa.

Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Monet heistä olivat uuden presidentin ihailijoita, mutta muutamalle tärkeintä oli itse seremonian näkeminen riippumatta siitä, kuka virkavalan vannoisi.

Amerikkalaiset ovat hyvin ylpeitä siitä, että maan historiassa ei ole vallankaappauksia tai diktaattoreita. Valta on aina vaihtunut rauhanomaisesti, vaikka se on kaksipuoluejärjestelmässä usein merkinnyt vallan luovuttamista oppositiopuolueelle, joiden arvot poikkeavat omista merkittävästi.

Vaikka olen syntynyt Kekkosen aikana, huomasin amerikkalaista vallanvaihtohehkutusta kuunnellessani pitäneeni itsestäänselvyytenä, että länsimaisissa demokratioissa valta vaihtuu säännöllisin väliajoin ja rauhanomaisesti. Sydämeni ei ole koskaan pakahtunut ylpeydestä, kun suomalainen presidentti tai pääministeri on vaalien jälkeen sallinut vallan siirtyä toisen puolueen edustajalle.

Osin kyse on varmastikin siitä, että suomalaisessa monipuoluejärjestelmässä vallanvaihdokset eivät yleensä ole yhtä dramaattisia kuin amerikkalaisessa, jyrkästi kahtia jakaantuneessa kaksipuoluemaailmassa. Osin kyse on kuitenkin myös siitä, että amerikkalaiset ovat todella hyviä luomaan historialliselta tuntuvia hetkiä.

Täällä osataan pitää ikimuistoisia poliittisia puheita ja alleviivata hetkien tärkeyttä seremonioin. Täällä osataan tempautua mukaan tunnelmaan ja kokea kollektiivista hurmosta.

Se on yksi suosikkiasioistani amerikkalaisessa kulttuurissa, ja oli hienoa päästä näkemään vallan vaihtumisen seremonia.

Paikan päällä olemisessa ehdottomasti tärkeintä oli tunnelma. Vaikka minulla oli parempi paikka kuin monilla virkaanastujaisvierailla, näkymä kotisohvalta televisiosta olisi ollut parempi kuin paikan päältä, jossa saatoin katsella joko kaukana lavalla näkyviä minihahmoja tai puun taakse jäävää jättiruutua.

Kun kansallislaulu oli laulettu, penkkirivit ympärilläni tyhjenivät nopeasti. Itse en kuitenkaan voinut lähteä.

Juttu täytyi kirjoittaa loppuun ja lähettää kiireesti Helsinkiin.

Kun väki kaikkosi ympäriltäni, kännykkäni alkoi taas saada yhteyden nettiin. Naputin tekstiä valmiiksi niin nopeasti kuin pystyin. Vaikka puolilta päin alkanut seremonia oli vasta juuri päättynyt, aikaeron vuoksi Suomessa oli jo ilta.

Muutama kappale puuttui vielä, kun vartijan ääni katkaisi ensimmäisen kerran keskittymiseni.

”Ma’am, ma’am, teidän täytyy lähteä”, nainen komensi sillä amerikkalaisten turvatyöntekijöiden päättäväisen kohteliaalla vakionuotilla, joka on tullut työssäni minulle aivan liian tutuksi.

Kun lause alkaa ”ma’am”, olen yleensä aina tehnyt jotain kiellettyä.

Ensimmäisen ”ma’amin” kohdalla on useimmiten kuitenkin vielä vähän pelivaraa.

Pahoittelin vuolaasti ja selitin vetoavalla äänellä olevani toimittaja, jolla on deadline vartin sisällä, ja että minun olisi pakko lähettää juttuni ennen kuin lähtisin kävelemään turva-aitojen ulkopuolelle.

Jatkoin kirjoittamista.

”Ma’am! Meidän täytyy tyhjentää tämä tila.”

Sinnittelin paikoillani kunnes sain jutun lähetettyä ja lähdin sitten äkkiä kohti uloskäyntiä.

Oli aika saada ruokaa ja lämmintä juomaa.

Myöhemmän kirjoitukseni presidentin virkaanastujaistanssiaisista voit lukea täältä.

Presidentin virkaanastujaisia seuraamassa, päivä 1

Kolme vuorokautta pääkaupungissa lähes nukkumatta. Seremonioita ja mielenosoituksia, järkipuhetta ja palavaa kiihkoa. Jakaantuneen kansan molempia ääripäitä.

Työmatkani virkaanastujaisiin alkoi herätyksellä keskellä yötä ja aamuöisellä lennolla Washingtoniin. Koneen laskeuduttua otin saman tien uberin kirkkoon, jossa tiesin radikaalin mielenosoittajaryhmän majailevan.

Seitsemän tunnin aikaero on päivän uutisista raportoivalle toimittajalle julma: juttu täytyy saada valmiiksi jo alkuiltapäivästä, jotta se ehtisi painettuihin sanomalehtiin Suomen aikaa seuraavaksi aamuksi.

Oli presidentin virkaanastujaisia edeltävä päivä, ja DisruptJ20-mielenosoittajaryhmä oli valmistautumassa protesteihin. Ryhmä oli ilmoittanut verkkosivuillaan pyrkivänsä häiritsemään seremonioita niin paljon kuin mahdollista.

Kirkon pihassa tapasin suunnilleen ikäiseni Shannonin, joka olisi ulkoasunsa puolesta voinut olla vaikkapa seurakunnan työntekijä. Hän oli juuri saapunut kaupunkiin osallistuakseen protesteihin.

Shannon oli ystävällinen ja avulias. Aloimme tutkia yhdessä kirkkosaliin perustettua protestipäämajaa.

Shannon antoi mielihyvin haastattelun juttuani varten. Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes otin hänestä valokuvan. Silloin paikalle säntäsi kaksi nuorta miestä, jotka tiukkasivat, oliko minulla lupa kuvaamiseen.

Kuvaaminen kirkon sisällä oli kuulemma kielletty mielenosoittajien yksityisyyden suojaamiseksi.

Ryhmä oli periaatteessa päättänyt, ettei media ollut tervetullutta paikalle.

Kukaan ei kuitenkaan heittänyt minua ulos. Kuljeskelin sinne tänne ja kuuntelin mielenosoittajaporukoiden keskusteluja.

– Aluksi mietimme, että laittaisimme ilmastointiteippiä suun eteen, mutta totesin siihen, etten halua repiä partaani irti, eräs tuuheapartainen nuori mies naureskeli.

Löysin kaksi kolmekymppistä naista, jotka vaikuttivat kuuluvan DisruptJ20:n ydinryhmään. Toinen heistä lupasi minulle haastattelun. Kuvasin hänet ja Shannonin kirkon ulkopuolella niin, ettei kuvissa näkynyt ulkopuolisia.

Kysyin, saisinko jäädä seuraamaan väkivallattoman vastarinnan koulutusta, joka oli juuri alkamassa. Sain luvan jäädä paikalle ”ihmisenä mutta ei toimittajana”, kunhan lupaisin olla nauhoittamatta kuvaa tai ääntä.

Koska en ollut syönyt koko päivänä mitään, söin vähän mielenosoittajille lahjoitettua vegaanista pinaatti-tofuhöystöä. Haastattelemani ydinryhmäläinen hymyili hyväksyvästi nähdessään minun ottavan ruokaa.

Seuraavat pari tuntia istuin kirkonpenkissä kirjoittamassa juttuani samalla, kun kirkkosalin keskelle raivatussa avoimessa tilassa harjoiteltiin väkivallatonta vastarintaa.

Kun sain juttuni valmiiksi ja lähetettyä, kiiruhdin majapaikkaani. Washington DC:n ja ympäröivien kaupunkien hotellihinnat oli nostettu virkaanastujaisten vuoksi yhdeksänkertaisiksi, mutta olin onnekseni löytänyt kohtalaisen läheltä keskustaa Airbnb-huoneen maltillisella hinnalla.

Olin tuskallisen tietoinen siitä, että huoneeni hyvä hinta-laatusuhde johtui todennäköisesti rasismista.

Kuten #airbnbwhileblack-liike on kerran toisensa jälkeen osoittanut, mustat Airbnb:n käyttäjät eivät saa muilta käyttäjiltä samanlaista kohtelua kuin valkoiset. On tuskin sattumaa, että musta Airbnb-isäntäni ei ollut nostanut hintojaan virkaanastujaisten vuoksi yhtä räikeästi kuin useimmat majoituksen tarjoajat.

Huomasin saman ilmiön myös Clevelandissa Republikaanien puoluekokouksen aikana.

Airbnb-isäntäni John oli todella mukava, ja kävi ilmi, että Suomi oli hänelle tuttu maa. Hän oli kerran viettänyt Helsingissä useita viikkoja – marraskuussa – ja pitänyt kaupungista. Kannustin lämpimästi häntä uuteen vierailuun jonain viehättävämpänä vuodenaikana.

Otin tunnin päiväunet ja lähdin uudelleen ulos. Keskustassa oli alkamassa uutta presidenttiä juhlistava ilmaiskonsertti, joka käynnistäisi virkaanastujaisjuhlallisuudet.

Uberissä mieleeni juolahti yhtäkkiä, että voisin tarkistaa puhelimesta työsähköpostit. Tein niin – ja suunnitelmani menivät kokonaan uusiksi.

Olin vain viisi minuuttia aiemmin saanut sähköpostin, jossa kyseltiin, olinko vielä aikeissa tulla hakemaan lehdistölippuni virkaanastujaisiin.

Kuulin silloin ensimmäistä kertaa, että olin saanut lipun.

Olin ilmoittautunut toimittajaksi tilaisuuteen marraskuussa hyvissä ajoin ennen ilmoittautumisen määräaikaa. Sen jälkeen en kuitenkaan ollut kuullut asiasta mitään. Olin yrittänyt kysellä perään mutta tuloksetta. Lopulta olin alistunut kohtalooni ja suunnitellut seuraavani seremoniaa liputta jääneiden kansalaisten parissa National Mall -puistossa.

Nyt minulle kuitenkin olikin lippu – jos vain ehtisin hakea sen ennen viittä. Kello oli kymmentä vaille neljä.

Lipunnoutopiste ei ollut kovin kaukana, ja olin jo valmiiksi uberissa. Asiassa oli kuitenkin kaksi suurehkoa Muttaa.

Minulla ei ollut mukana minkäänlaista henkilötodistusta, sillä olin varautunut konsertin turvatoimiin pakkaamalla mukaani vain kaikkein välttämättömimmän. Lipunnoutopiste oli kongressin rakennuksen Capitolin liepeillä, joka oli virkaanastujaisten turvatoimien vuoksi täynnä tiesulkuja.

Pyysin uber-kuskiani kääntymään takaisin kohti majapaikkaani ja aloitin kiihkeän sähköpostikirjeenvaihdon. Minulla ei ollut tiedossa numeroa johon soittaa, mutta onneksi sähköposteihini vastattiin nopeasti. Sain sovittua, että lippuni annettaisiin minulle ilman henkilöpapereita. Uber käänsi nokkansa kohti lipunnoutopistettä.

Lähetin äkkiä sähköpostia Helsinkiin kaikille, joiden oli tärkeää tietää, että pääsisin sittenkin raportoimaan suoraan itse virkaanastujaisjuhlasta.

Luulin jo, että ehtisimme perille hyvissä ajoin – mutta sitten yllättävä tiesulku pakottikin meidät tekemään pitkän koukkauksen naapuriosavaltion kautta. Paluumatkalla juutuimme ruuhkaan.

Uber-kuskini teki kaikkensa, ja onnistui saamaan minut parin korttelin päähän lipunnoutopisteestä viittä vaille viideksi. Juoksin loput ja olin pisteellä aika tarkalleen tasan viideltä.

Piste oli vielä auki.

Minulla oli lippu virkaanastujaisiin.

Minulla oli myös todella kova kiire ilmaiskonserttiin lupaamaani juttua tekemään. Kello oli jo yli viisi, ja konsertti loppuisi kuudelta. Konsertti oli Lincolnin muistomerkillä, ja minä olin valtavan National Mall -puiston toisessa päässä Capitolin takana.

Matkaa oli reilut kolme kilometriä – jotka olivat täynnä tiesulkuja. Päätin kävellä.

Jalan pääsin perille puolessa tunnissa. Konsertti jatkui vielä, ja vaikka väkeä poistui paikalta tasaisena virtana, moni oli jäänyt odottamaan loppuhuipennusta. Tulevan presidentin oli määrä puhua kannattajilleen.

Pääsin vaivatta kävelemään lähelle lavaa. Väkeä oli nimittäin amerikkalaisella mittapuulla todella vähän. Konserttialueeksi raivattuun puiston osaan olisi mahtunut moninkertainen määrä ihmisiä.

Trump sanoi puheessaan olevansa riemuissaan siitä, että väkeä oli paikalla niin sankoin joukoin. ”Täällä ei ole yhtään tuolia tyhjänä”, hän sanoi. Kirjaimellisesti se oli totta, sillä puistossa ei ollut tuoleja.

Puhetta seurasi ilotulitus. Se ei ollut amerikkalaiseksi ilotulitukseksi erityisen iso tai näyttävä, mutta siinä oli yksi todella taidokas yksityiskohta: taivaalle onnistuttiin sytyttämään hetkeksi raketeista koostuvat jättikirjaimet USA. Olen nähnyt vuosien varrella aika monta hienoa ilotulitusta, mutta ilotulituskirjoitusta en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Toisin kuin kollegani Laura Saarikosken samassa tilaisuudessa haastattelemat ihmiset, minun haastateltavani olivat maltillisia ja järkeviä. He keskustelivat kanssani politiikasta asiallisesti ja kiihkottomasti. Eräs heistä muistutti, että valtaosa amerikkalaisäänestäjistä äänestää puoluetta eikä henkilöä. Se on mielestäni tärkeä näkökulma, joka on Trump-keskustelussa jäänyt liian vähälle huomiolle.

Uberöin majapaikkaani, kirjoitin jutun valmiiksi ja lähetin sen. Sen jälkeen aloin kiireellä laittautua edustuskuntoon. Minut oli kutsuttu kotiosavaltioni Massachusettsin republikaanipuolueen cocktail-tilaisuuteen.

Kesällä republikaanien puoluekokouksessa satuin tutustumaan kahteen ihmiseen, jotka ovat erittäin hyvin verkostoituneita republikaanipuolueessa. Toinen heistä asuu Bostonin seudulla, ja olemme pitäneet yhteyttä kokouksen jälkeenkin. Hän oli järjestänyt minulle kutsun juhliin.

Olin syönyt koko päivänä vain pienen määrän mielenosoittajien tofuhöystöä ja mukanani olleen palan tofua. Pelkäsin, että juhlissa olisi vain pienenpieniä cocktailpaloja.

Siellä oli hampurilaisia!

Buffet-pöydästä sai koota itselleen haluamansa määrän minihampurilaisia valitsemillaan täytteillä. Lämpöastioissa oli jauhelihapihvejä, rapukakkuja ja paistettuja isoja sieniä. Lisukkeita oli joka lähtöön.

Voin liioittelematta sanoa, että Massachusettsin republikaanipuolueen hampurilaiset pelastivat minut. Vaikka en syödessäni sitä vielä tiennytkään, seuraavan kerran saisin syödäkseni seuraavana iltapäivänä kahden aikoihin.

Söin sydämeni kyllyydestä, tutustuin muutamaan ihmiseen ja aloin sitten viestitellä republikaanituttavani kanssa. Hän on verkostoitumisen mestari, ja hänellä oli kutsu lukuisiin eri virkaanastujaisjuhliin eri puolille kaupunkia. Massachusettsin juhliin hän ei lopulta koskaan edes ehtinyt.

Suuri joukko erilaisia sidosryhmiä järjestää virkaanastujaisten yhteydessä Washingtonissa omia illallisiaan, ja tuttuni kutsui minut latinorepublikaanien loppuunmyytyyn gaalaan. Hänellä oli sinne ylimääräisiä lippuja.

Olin kutsusta innoissani. Gaalan pääjärjestäjä oli toinen puoluekokoustuttavani, jota en ollut nähnyt sitten kesän. Koska Latinalainen Amerikka on lempimaailmankolkkani, tutustun aina mielelläni sieltä päin kotoisin oleviin ihmisiin.

Valitettavasti gaala oli keskustassa paikassa, johon pääseminen oli tiesulkujen vuoksi lähes mahdotonta. Uberini kierteli ympäriinsä niin kauan, että sekä minä että kuski aloimme luopua toivosta. Lopulta pyysin kuskia vain jättämään minut siihen missä olimme. Korkokengistäni huolimatta aioin kävellä loppumatkan.

Olin jo eksymäisilläni, kun kohtasin tyylikkään rouvan, joka oli noussut taksista samasta syystä kuin minä. Kävi ilmi, että hän asui hotellissa, jonka yritin löytää. Hän tunsi tien, ja aloimme kävellä yhtä matkaa.

Rouva osoittautui entisen Suomen suurlähettilään vaimoksi. Hänen Suomen-vuosistaan oli jo reilusti aikaa, mutta hän muisteli Helsinkiä lämmöllä. Kävelymatka sujui oikein rattoisasti jutellen.

Kun pääsin hotelliin, gaala oli juuri päättynyt. Se oli sikäli hyvä, että kukaan ei kysellyt minulta lippua. Minut paikalle kutsunut bostonilaistuttuni oli nimittäin luovuttanut ja pyytänyt taksiaan ajamaan suoraan jatkoille.

Etsin gaalan järjestäneen miamilaistuttuni, joka yllättyi iloisesti nähdessään minut pitkästä aikaa. Liityin hänen seurueeseensa ja lähdimme yhdessä gaalan jatkoille.

Eräs hänen ystävistään oli paikalla autolla, mikä oli suuri onni, sillä taksit eivät edelleenkään päässeet tiesulkujen ohi. Näimme hotellin edessä taksijonossa ihmisiä, jotka kertoivat odottaneensa taksiaan jo yli tunnon.

Kuskimme ajotyyli oli varsin railakas. Pelkäsin kyydissä henkeni edestä, mutta pääsimme perille jatkopaikkaan ongelmitta.

Jatkot olivat hauskat ja jatkuivat aamuun. Kun lähdin nukkumaan aamukahden aikoihin, moni jäi vielä jatkamaan iltaa. Epäilen, ettei kellään heistä ollut herätystä aamuviideltä kuten minulla.

 

Kerron virkaanastujaispäivästä seuraavassa blogikirjoituksessani.

Juttukeikalla Valkoisessa talossa

Kun muutin Amerikkaan, yksi haaveistani oli päästä tekemään töitä Valkoisessa talossa. Pakkasin erikseen Suomesta mukaan hiljattain ostamani mustan housupuvunkin siltä varalta, että haave toteutuisi.

Maaliskuussa kuulin, että presidentti Niinistö tulisi valtiovierailulle presidentti Obaman luokse yhdessä muiden Pohjoismaiden valtionpäämiesten kanssa. Sydämeni alkoi tykyttää nopeammin. Olisiko tässä tilaisuuteni?

Otin heti yhteyttä STT:hen ja sain sovittua, että hoitaisin vierailun. Vierailuohjelmasta ei tuossa vaiheessa kuitenkaan ollut vielä juuri lainkaan tietoa, eikä minulle ollut alkuunkaan selvää, pääsisimmekö me vierailua seuraavat toimittajat Valkoiseen taloon.

Vähitellen selvisi, että pääsisimme ainakin Valkoisen talon pihaan ja lehdistöhuoneeseen. Se oli minusta jo paljon.

Muutamaa päivää ennen vierailun alkua tuli uutta tietoa: Ensimmäisen naisen kanslia järjestäisi valtiovierailua seuraaville toimittajille ennakkokierroksen, jossa esiteltäisiin valtiovierailuun kuuluvien illallisten kattausta ja ruokalistaa. Vierailulle mahtuisi vain rajoitettu määrä toimittajia.

Ilmoitin äkkiä ennakkovierailulle sekä itseni että uutiskuvaajakollegani, jonka oli määrä lentää Suomesta Washingtoniin raportoimaan valtiovierailusta yhdessä minun kanssani. Jouduimme odottamaan useita päiviä ennen kuin saimme tietää, ketkä mahtuisivat mukaan.

Tiedon oli määrä tulla samalla minuutilla kuin lentoni Bostonista laskeutuisi Baltimoren-Washingtonin lentokentälle. Avasin puhelimen heti kun voin ja päivitin kuumeisesti sähköpostejani niin kauan, että ruutuun ilmestyi odottamani viesti: Ensimmäisen naisen kanslialla oli ilo kutsua minut mukaan ennakkokierrokselle. Pääsisin näkemään Valkoista taloa enemmänkin!

Vierailupäivä koitti, ja minä ja kuvaajakollegani pääsimme ongelmitta Valkoisen talon portista sisälle. Eräs suomalaiskollega joutui jäämään portin taa, sillä hänen väliviivalla kirjoitettava sukunimensä oli aiheuttanut jonkinlaisen sekaannuksen vierailijalistaa laadittaessa.

Kierros alkoi Valkoisen talon lehdistötilasta, jonka olin nähnyt lukemattomat kerrat televisiossa muun muassa nuoruuden lempisarjassani West Wingissä. Se oli hirveän pieni! Kuulemma kaikki ihmettelevät ensivierailullaan samaa. Televisiossa huone näyttää paljon isommalta.

Meillä oli aikaa poseerata puhujanpöntön takana ja leikkiä Valkoisen talon lehdistösihteeriä. En selvästikään ollut ainoa pohjoismainen toimittaja, jolle työvierailu Valkoiseen taloon oli suuri elämys. Todella moni halusi kuvan itsestään lehdistösihteerinä.

Lehdistöhuoneeseen oli erillinen sisäänkäynti pihasta, joten sinne kulkiessaan ei nähnyt muita huoneita. Kattausta ihailemaan mennessämme pääsimme näkemään taloa paljon enemmän. Oli epätodellista kävellä ihan oikeasti Valkoisessa talossa.

Seuraavana päivänä oli itse valtiovierailu. Heräsimme kukonlaulun aikaan ja menimme aamukuudeksi portille odottelemaan. Sillä kertaa toimittajalauma oli paljon isompi ja turvatarkastus tiukempi. Värjöttelimme ulkona viileässä aamuilmassa useamman tunnin.

Kun jotain viimein tapahtui, pääsimme Valkoisen talon etelänurmikolle eli sille puolelle taloa, josta näkee pyöreän erkkerin. Saimme käydä siellä ennakkoon tutustumassa kuvauskorokkeeseen ja ottamassa selfieitä ennen varsinaisten töiden alkua.

Kuvaajakollegani ja muut tärkeimmät kuvaajat pääsivät sisälle taloon, jossa heillä oli mahdollisuus kuvata valtiovieraiden saapumisseremoniat. Me loput saimme katsella etelänurmikolle asetetulta korokkeelta, kun vieraiden autot saapuivat ja vieraat kättelivät Obamat.

Kun vieraat olivat siirtyneet sisälle, meidät kuljetettiin lehdistötilaan, jossa meidän oli määrä päästä kuuntelemaan tervetuliaispuheet television välityksellä. Matkan varrella kuljimme Länsisiiven ja presidentin työhuoneen Oval Officen ohi. Ikkunoista pääsi kurkistamaan hieman sisällekin. Saattajamme eivät erityisemmin arvostaneet sitä, että yritimme ottaa kuvia ikkunoista, vaikka oli selvää, ettei presidentti ollut sillä hetkellä virkahuoneessaan.

Siellä se on takanani: legendaarinen Länsisiipi ja Oval Office

Kurkistus Oval Officeen. Kuvaajakollegani pääsi jopa käymään sisällä maailmankuulussa virkahuoneessa, mutta me kirjoittavat toimittajat saimme tyytyä tirkistelyyn.

Kun Obama aloitti tervetuliaispuheensa, tv-lähetyksen ääni ei ensin toiminut, mutta sitten se saatiin onneksi toimimaan. Pohjoismaiset valtionpäämiehet olivat sopineet keskenään, kuka puhuisi missäkin vaiheessa päivää, ja Niinistön osaksi oli tullut tervetuliaispuhe. Me suomalaistoimittajat kirjoitimme kiireesti lyhyitä nettijuttuja sekä Obaman että Niinistön puheista.

Sen jälkeen kiireet hellittivät taas hetkeksi. Valtionpäämiehet kokoustivat suljetuin ovin. Kuvaajakollegani ja muutama muu journalisti pääsivät sillä välin seuraamaan valtionpäämiesten puolisoiden ohjelmaa, mutta suurin osa meistä ei mahtunut mukaan, joten odottelimme lehdistötilassa.

Sitten pääkuvaajat päästettiin valtionpäämiesten kokoushuoneeseen. Kirjoittavia toimittajia ei huoneeseen mahtunut, mutta meille oli luvattu, että pääsisimme kuulemaan lehdistölle tarkoitetut kokouslausunnot televisiosta. Tekniikka petti kuitenkin aivan täysin, eikä meille saatu näkyviin sen enempää kuvaa kuin ääntäkään. Uskomatonta, ettei Valkoisessa talossa osata hoitaa asioita tuon paremmin!

Pääsimme lopulta kuulemaan osan puheenvuoroista sen ansiosta, että televisiokanava C-spanin kollegamme ystävällisesti käänsi omista laitteistaan äänen niin kovalle, että saatoimme kuunnella C-spanin lähetystä tilaisuudesta. Valkoisen talon oma henkilökunta ei missään vaiheessa onnistunut korjaamaan vikaa laitteissaan.

Sitten oli aika kiiruhtaa ulos, jossa kunkin vierailijamaan valtionpäämies piti lyhyen lehdistötilaisuuden oman maansa toimittajille. Tietenkin juuri silloin satoi! Meille lainattiin sateenvarjoja, mutta on aika vaikeaa pidellä samaan aikaan sateenvarjoa päänsä yläpuolella ja nauhuria presidentin suun lähettyvillä sekä kirjoittaa muistiinpanoja lehtiöön. Päädyin käyttämään mustan pukuni päällä huipputyylikästä sinistä kertakäyttösadeviittaa, jonka olin ostanut hotellin matkamuistokaupasta.

Kun presidentit olivat puhuneet, oli jo todella kiire kirjoittaa valmiiksi pitkä juttu seuraavan päivän lehtiin. Koska kello on Suomessa seitsemän tuntia enemmän kuin täällä Yhdysvaltojen Itärannikolla, alkuiltapäivästä pidetty lehdistötilaisuus oli lehtien painoaikatauluja ajatellen harmillisen myöhään.

Kiiruhdin lähimpään kahvilaan, istuin alas ja aloin kirjoittaa kuumeisesti. Onneksi olen kokenut uutistoimistotoimittaja ja tottunut jäsentämään kuulemani asiat ja kirjoittamaan niistä ymmärrettävän jutun nopeasti. Sain jutun valmiiksi ja lähetettyä Suomeen ajallaan.

Sitten minulla olikin yhtäkkiä hetki vapaa-aikaa. Hotellimme oli ihanan lähellä Valkoista taloa, ja ehdin käydä huoneessani ottamassa pienet torkut. Se teki todella hyvää, sillä aamuviideltä alkanut päivä oli jatkumassa pitkälle iltaan. Ehdin myös syödä pikaisen lounaan.

Torkkujen jälkeen palasin Valkoisen talon portille uutta turvatarkastusta varten. Illan ohjelma oli alkamassa.

Iltatilaisuuteen valtionpäämiehet saapuivat talon pohjoispuolella olevan oven kautta. Lehdistökoroke oli paljon lähempänä kuin eteläovella, ja meillä oli hyvä tilaisuus tarkkailla Obaman pariskuntaa, kun he odottelivat vieraitaan. Pari seisoskeli lehdistön edessä erittäin luontevan oloisina: Michelle Obama muun muassa pyyhkäisi roskan miehensä kauluksesta ja kertoi vitsin, joka sai Barack Obaman nauramaan kippurassa.

Kun vieraat olivat astelleet sisään, meidät siirrettiin taas lehdistötilaan odottelemaan. Kun illalliset olivat päässeet kunnolla käyntiin, pääsimme vieraiden sekaan kuuntelemaan puheita.

Illalliset pidettiin suuressa juhlateltassa, joka oli pystytetty etelänurmikolle. Tunnelma teltassa oli vaikuttava. Kattauksen teema oli Pohjolan talvi, joka oli loihdittu taidokkaasti keskelle Washingtonin kevättä.

Teltan takana kasvavat puut oli valaistu vihreillä valoilla symboloimaan revontulia, ja katossa roikkui tähtitaivaasta muistuttavia lamppuja. Muuten telttaa valaisivat ainoastaan kynttilät, joiden kynttilänjalkoina oli jättimäisiä jääveistoksia.

Myös kävely lehdistötilasta etelänurmikon poikki teltalle teki vaikutuksen, kun pääsimme näkemään läheltä iltavalaistun Valkoisen talon eteläpuolen. Valkoisen talon ovelta puolestaan oli kaunis näkymä samaten iltavalaistuihin etelänurmikon suihkulähteeseen, Washingtonin muistomerkkiin ja kaukaisuudessa siintävään Jeffesonin muistomerkkiin.

Muutama toimittaja oli jäänyt seuraamaan tilaisuutta lehdistötilaan. Kuulemma tekniikka ei toiminut vieläkään, eivätkä he nähneet eivätkä kuulleet yhtään mitään!

Loppuillasta pääsimme juhlatelttaan vielä uudestaan kuuntelemaan yhden kappaleen verran illan juhlavieraille esiintynyttä Demi Lovatoa, joka Suomessa taidetaan tuntea parhaiten Disneyn Frozen-elokuvan tunnuskappaleesta Let it go.

Olimme kollegoiden kesken pohtineet, esittäisikö Lovato pohjoismaisten vieraiden kunniaksi Let it gon, mutta sitä emme valitettavasti saaneet tietää. Avauskappaleena oli myöskin Pohjoismaihin sopivasti Stone Cold, ja sen jälkeen meidät jo vietiinkin pois.

Oli aika hyvästellä Valkoinen talo ja kulkea sen portista ulos viimeistä kertaa.

Hotellille päästyämme meidän täytyi vielä jatkaa töitä. Minä kirjoitin aamuksi nettiin jutun illallisista, kuvaajakollegani puolestaan käsitteli kuvia ja lähetti niitä toimitukseen.

Nukkumaan pääsimme muistaakseni yhden aikoihin. Palauttaviin yöuniin ei ollut mahdollisuutta, sillä meidän oli oltava jo aamuyhdeksältä presidentin lehdistötilaisuudessa tämän hotellissa.

Lehdistötilaisuudesta meidät kuljetettiin Arlingtonin hautausmaalle, jossa presidentti Niinistö laski seppeleen tuntemattomien sotasankareiden muistomerkille.

Olin käynyt hautausmaalla aikaisemmin katsomassa John F. Kennedyn ja Jackie Onassiksen hautaa, mutta en silloin jäänyt seuraamaan muistomerkin vahdinvaihtoa. Nyt ehdimme seurata seremoniaa kaikessa rauhassa ennen kuin presidentin oli aika laskea seppele.

Hautausmaaseremonian jälkeen valtiovierailu oli ohi. Siirryimme kuvaajakollegani kanssa salaattikahvilaan, jossa kirjoitin lounasta puputtaessani vielä viimeisen pitkän lehtijutun ennen yön laskeutumista Suomessa.

Sitten olikin aika kiiruhtaa taksilla lentokentälle. Samuli oli jo Los Angeleissa odottamassa minua. Kahden viikon ikimuistoinen road trip voisi alkaa!

(Ylimmäisen kuvan otti minulle norjalainen kuvaajakollega Heiko Junge. Muut kuvat ovat itse ottamiani.)

Washington DC, kirsikankukat ja presidentti

Päiväretkeä Washington DC:hen voinee pitää aika onnistuneena, jos onnistuu sen aikana sekä näkemään kaupungin kuulut kirsikankukat että tapaamaan presidentin.

Sellaisen työmatkan tein toissa viikolla. Presidentti tosin oli Suomen eikä Yhdysvaltojen, kuten tämän maan pääkaupungista puhuttaessa ensimmäiseksi ajattelisi.

Ennen Amerikkaan muuttoani olin kuullut monet kerrat puhuttavan Japanin kirsikankukkajuhlista, mutta vasta tänne tultuani sain tietää, että kirsikankukat ovat suuren juhlan aihe myös Washington DC:ssä.

Tokion pormestari lahjoitti viime vuosisadan alussa Yhdysvaltojen pääkaupungille kirsikkapuita, jotka ympäröivät kaupungin keskustassa muistomerkkien reunustamaa Tidal Basin -tekoallasta. Lahjaa ja Yhdysvaltojen ja Japanin suhteita kunnioitetaan vuotuisella kirsikankukkafestivaalilla, ja suuri määrä ihmisiä matkustaa ihailemaan kukkivia puita.

Olin jo joulukuisesta DC:n-vierailustani lähtien haaveillut matkustavani keväällä kaupunkiin kirsikankukkia katsomaan.

Kukkaloisto kestää vain muutamia päiviä, ja matka Japaniin juuri oikeaan aikaan olisi Suomessa asuessa aika hankala järjestää.  Bostonista DC:hen on huomattavasti helpompi matkustaa lyhyelläkin varoitusajalla.

Tänä vuonna kirsikkapuut kuitenkin puhkesivat täyteen loistoonsa viikolla, jolloin matka pääkaupunkiin ei mitenkään mahtunut kalenteriini. Olin jo alistunut ajatukseen, etten pääsisi näkemään niitä, mutta sitten minulle sattuikin tulemaan työmatka  DC:hen.

Presidentti Sauli Niinistö oli Yhdysvalloissa presidentti Barack Obaman isännöimässä ydinturvakonferenssissa, ja minulle myönnettiin hänen kanssaan kahdenkeskinen haastattelu.

Olin ainoa suomalaistoimittaja, joka oli tuona päivänä saamassa presidentiltä oman haastattelun, ja olin tietysti siitä todella innoissani. Innostustani matkasta ei lainkaan vähentänyt se, että oli mahdollista, että pääsisin samalla reissulla näkemään kirsikankukkiakin.

Matkani oli viikon sen jälkeen, kun puiden kukkiminen oli saavuttanut huippunsa. Oli täysin tuurista kiinni, ehtisivätkö kaikki herkät kukat pudota puista jo siihen mennessä, kun saapuisin kaupunkiin.

Minulla on kuitenkin usein aika hyvä onni. Säät suosivat siinä määrin, että kun pääsin Tidal Basinin luo, kukkia oli vielä aika hyvin jäljellä, vaikka monet niistä olivatkin jo pudonneet.

Sää oli ihana, ja ehdin nautiskella kukkivasta kaupungista muutaman tunnin ennen kuin oli aika valmistautua illan haastatteluuni presidentin kanssa.

Haastattelukin meni mitä mainioimmin. Sen jälkeen koitti matkan stressaava vaihe, kun aloin kiireellä kirjoittaa juttuja samalla, kun tein matkaa lentokentälle ja lensin kotiin.

Tein presidentin haastattelusta Suomen aamuun nettijutun, jonka voi lukea täältä. Lisäksi kirjoitin seuraavan päivän lehtiin pidemmän juttupaketin, jonka pääsee lukemaan täältä.

Kaikkien tekstien piti olla valmiina Suomen aamupäivään mennessä, ja päätin lopulta kirjoittaa kaiken valmiiksi ennen kuin menisin nukkumaan. Työpäivästä tuli todella pitkä, mutta onneksi päivä oli myös kaiken vaivan arvoinen.

Turistina Bostonissa: JFK-museo

Olen toistaiseksi tehnyt Bostonin seudulla hyvin vähän sellaisia asioita, joita turistina tekisin.

Aluksi se oli tietoinen valinta. Halusin tuntea alusta alkaen asuvani täällä, en olevani lomamatkalla. Nyt olen kuitenkin kotiutunut jo niin hyvin, että voisin sen puolesta hyvin katsellakin nähtävyyksiä. Sitä ei vain tule kotikaupungissa helposti tehtyä.

Liityin syksyllä matkailuun intohimoisesti suhtautuville naisille suunnatun Wanderful-verkoston Bostonin-ryhmään, jonka löysin aiemmassa kirjoituksessani kuvailemastani Meetup-nettipalvelusta, kuten kaikki muutkin täkäläiset harrastukseni.

Ryhmän tyypillisintä toimintaa ovat kuukausittaiset Travel Cafe -tapahtumat, jossa matkailusta innostuneet, kansainvälisesti suuntautuneet naiset kokoontuvat milloin millekin kaupungin laidalle juttelemaan ja tutustumaan toisiinsa lasillisen tai ruokalautasellisen äärellä. Lisäksi joka toinen kuukausi kokoontuu kirjakerho.

Nyt toimintaa on kuitenkin tarkoitus laajentaa kotiseutumatkailuun. Ensimmäinen kohteemme oli JFK-museo.

Pääsimme sisään ilmaiseksi lupaamalla jakaa kokemuksiamme museosta sosiaalisessa mediassa. Ryhmässämme on paljon matkabloggaajia, -tviittaajia ja -instaajia, ja museossa arveltiin käyntimme olevan heille hyvää mainosta.

Ikoniselle presidentti Kennedylle on omistettu tässä maassa ainakin kolme museota. Täällä hänen kotikaupungissaan on Presidential Library and Museum, hänelle rakkaalla lomaseudulla Cape Codissa Hyannis Museum ja hänen murhapaikallaan Dallasissa Sixth Floor Museum.

Dallasin museo keskittyy ymmärrettävästi Kennedyn salamurhaan. Bostonin museossa keskeisellä sijalla on sen sijaan hänen elämänsä. Osa näyttelystä kertoi hänen poliittisesta urastaan ennen presidenttikautta.

Paljon painoa oli pantu vaalikampanjalle, ja näin vaalivuonna oli kiinnostavaa verrata 60-luvun alun kampanjointia nykypäivään.

Erityisesti mieleeni jäi video JFK:n ja silloisen varapresidentin, myöhemmin presidentiksikin päässeen ja Watergate-skandaalissa ryvettyneen Richard Nixonin välistä tv-vaaliväittelyä. Televisio alkoi noihin aikoihin nousta merkittäväksi poliittiseksi vaikutuskanavaksi, ja oppaamme kertoi, että sillä oli suuri merkitys Kennedyn vaalivoiton kannalta.

Nixon onnistui vakuuttamaan radiosta väittelyä kuunnelleet Kennedyä paremmin, mutta Kennedy sai puolelleen tv-katsojat. Videota katsoessa oli helppo ymmärtää miksi. Nixonilla oli surkeasti istuva puku, jonka vaalea väri soveltui huonosti vaaleaan studioon. Hänen ruumiinkielensä viesti hermostuneisuudesta, ja hän oli kieltäytynyt meikkaajan palveluista, mikä sai hänen kasvonsa kiiltämään.

Kennedyllä puolestaan oli tyylikäs, istuva tumma puku, joka erottui hienosti valkoisista lavasteista. Hän istui ja seisoi itsevarmuutta ja tilanteen hallintaa viestivissä asennoissa ja katsoi rohkeasti kameraan.

Nixonin ääni ja sanat olivat vakuuttavia, mutta se ei television aikakaudella riittänyt.

Kennedyn varsinaista presidenttikautta esittelevässä osiossa näytettiin muun muassa videoita hänen kuuluisimmista puheistaan. ”Älä kysy mitä maa voi tehdä puolestasi, vaan kysy, mitä sinä voit tehdä maasi puolesta”, Kennedy julisti juuri niin karismaattisena, kuin historialliseen hetkeen sopii.

Myös Jackie Kennedystä oli pitkä video, jossa hän esitteli tv-katsojille Valkoisen talon sisustusta. Yllätyin siitä, miten pehmeällä äänellä hän puhui.

Kennedyn huonekalut hänen virkahuoneestaan Valkoisen talosta

Salamurhasta oli vain lyhyt uutisvideo, joka toistui usealla pienellä tv-ruudulla mustaksi maalatulla seinällä. Sen jälkeen vierailijat palautettiin positiivisempiin tunnelmiin muistohuoneessa, jossa esiteltiin presidentille omistettuja katuja, puistoja, museoita ja muita kunnianosoituksia eri puolilta maailmaa.

Vierailu päättyi vaikuttavaan, avaraan saliin, josta oli upeat näkymät Bostonia ympäröiville saarelle ja kaupungin keskustaan. Huomiota herättävä lasiarkkitehtuuri oli arkkitehti I. M. Pein käsialaa, joka suunnitteli myös Louvren lasipyramidin Pariisissa.

Päivä oli ollut sateinen, mutta museovierailumme aikana aurinko oli alkanut pilkistää pilvien lomasta. Kun tulimme maisemasaliin, näimme laskevan auringon viime säteiden kimaltelevan rakennusten ikkunoissa.