Salaperäinen äkkilähtö pääkaupunkiin

Sain keskiviikkoiltana uteliaisuutta herättävän tekstiviestin: ulkoministeri Timo Soini pitäisi Washingtonissa lehdistötilaisuuden heti seuraavana aamuna. Tilaisuuden aihe oli salainen, ja se paljastettaisiin vasta yön kuluessa.

Yllätykset ja nopeat suunnitelmanmuutokset ovat keskeinen osa uutistoimittajan työtä, mutta tämä oli silti poikkeuksellista. Poliitikot pitävät kyllä välillä lehdistötilaisuuksia lyhyellä varoitusajalla, ja aihekin saattaa olla salainen tilaisuuden alkuun saakka, mutta yleensä tällaiset tilaisuudet ovat Helsingissä, missä valtakunnallisen suomalaismedian uutistoimituksetkin ovat. Washingtonissa vieraillessaan suomalaisministerit pitävät usein matkaansa liittyvän tiedotustilaisuuden meille täällä työskenteleville toimittajille, mutta sellaiset tilaisuudet suunnitellaan hyvissä ajoin ennalta, eikä niihin liity mitään salaperäistä.

Arvelin, ettei tilaisuuden aihe liittyisi millään tavalla Yhdysvaltoihin. Vaikutti siltä, että tilaisuus pidettäisiin Washingtonissa ainoastaan siksi, että ministeri sattui olemaan siellä.

Minun kannaltani viesti merkitsi, että minulla olisi yö aikaa hankkiutua Bostonista Washingtoniin.

Tiesin sen olevan mahdollista. Ensimmäinen lento Bostonista Washingtoniin lähtee arkisin puoli kuudelta aamulla. Se laskeutuu seitsemän aikoihin, ja mikäli aamun ruuhkien kanssa ei ole aivan erityisen huonoa tuuria, sillä ehtii yhdeksäksi Washingtonin keskustaan.

Soinin tilaisuus alkaisi yhdeksältä.

Meillä oli myöhäinen ilta ja Suomessa varhaisaamu. STT:n aamun uutistyötä johtavan uutispäällikön vuoro oli alkamassa tunnin kuluttua, joten tiesin hänen olevan hereillä. Soitin hänelle ja sovin, että lähtisin matkaan. Ostin lennot ja aloin pakata pientä käsimatkatavarakassia. Helsingin-uutistoimituksessa alettiin heräillä, ja keskustelin useamman eri ihmisen kanssa sähköpostilla matkani yksityiskohdista.

Pääsin nukkumaan aamuyhden maissa. Herätyskello oli soimassa 3.30.

Uber-taksimatka Bostonin lentokentälle sujui keskellä yötä nopeasti ja helposti. Kentälle päästyäni soitin uudelleen uutispäällikölle. Lyhyiden yöunieni aikana tiedotustilaisuuden aihe selvinnyt: Afganistanissa keväällä siepattu suomalainen avustustyöntekijä oli onnistuttu vapauttamaan.

Vaikutti pahasti siltä, että olin matkustamassa pääkaupunkiin turhaan. Uutistoimitukseen oli nimittäin nukkuessani tullut kutsu tiedotustilaisuuteen Helsingissä. Kutsussa oli kerrottu, että ulkoministeri Soini puhuisi Helsingin-tilaisuudessa videoyhteyden kautta.

Päätimme silti, ettei matkaani kannattaisi enää peruakaan, kun olin jo ostanut lennot ja matkustanut kentälle.

Nousin koneeseen ja yritin nukkua. Lento Bostonista Washingtoniin kestää vain reilun tunnin.

Kone laskeutui vartin etuajassa ja uskaltauduin jopa ostamaan aamupalaa lentokentän leipäkahvilasta, jossa ei ollut jonoa. Tiesin, että kuluisi useita tunteja ennen kuin pääsisin seuraavan kerran lähellekään ruokaa.

Leivän ostettuani hyppäsin saman tien Uber-taksiin. Kello oli siinä vaiheessa kymmentä yli seitsemän. Matkan pisin osuus oli alkamassa.

Yritin nukkua lisää. Ruuhkat olisivat mitä olisivat, eikä niistä hermoileminen veisi meitä perille yhtään nopeammin.

Onnistuin nukahtamaan ja heräsin kymmentä vaille yhdeksän. Tilaisuus oli alkamassa kymmenen minuutin kuluttua! Unisin silmin yritin hahmottaa, kuinka kaukana Suomen suurlähetystöstä olimme.

Kuskini vakuutti, että olimme lähes perillä. Ehtiminen menisi joka tapauksessa todella tiukille. Onneksi olin nukkunut suuren osan matkasta sen sijaan, että olisin stressannut ja tuijottanut kelloa.

Saavuimme perille neljää vaille yhdeksän. Juoksin lähetystöön, joka on onneksi minulle tuttu paikka jo entuudestaan. Myös ovella minua odottanut lähetystön viestintäkoordinaattori oli tuttu. Hän opasti minut nopeasti oikeaan huoneeseen.

Ehdin istua alas ja ottaa työvälineet esiin. Onneksi ministerikin oli muutaman minuutin myöhässä, joten ehdin jopa hieman rauhoittua ja tervehtiä kollegoita. On aina mukava nähdä muita Yhdysvalloissa työskenteleviä suomalaistoimittajia. Olemme kahden viime vuoden aikana kokeneet monenlaista yhdessä, ja ymmärrämme toistemme työtä paremmin kuin kenties kukaan muu.

Kun tilaisuus alkoi, kävi ilmi, etten sittenkään ollut paikalla turhaan. Helsingin-tiedotustilaisuudessa istuville toimittajille näytettäisiin videoyhteyden kautta ainoastaan osa meidän tilaisuudestamme. Vain me Washingtoniin kerääntyneet toimittajat saisimme kysyä ministeriltä kysymyksiä, ja vain me kuulisimme hänen vastauksensa.

Itse tiedotustilaisuudessa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Yritimme kysellä tapauksen yksityiskohtia, mutta ministeri ei voinut kertoa niistä oikeastaan mitään, sillä rikostutkinta sieppaajien kiinni ottamiseksi on yhä käynnissä. Yritimme keksiä kysymyksiä, joihin ministeri voisi vastata.

Otimme hänestä myös kuvia, sillä sanomalehdessä tai netin uutissivustolla on iso ero siinä, onko jutun yhteydessä tuore kuva sen päivän tiedotustilaisuudesta vai vain vanha kasvokuva tilaisuudessa puhuneesta ihmisestä. Ainakin meidän journalistien mielestä siinä on iso ero. En tiedä, kiinnittääkö suurin osa lukijoista mitään huomiota siihen, milloin kuva on otettu.

Tilaisuus oli ohi puolessa tunnissa. Sitten piti vielä kirjoittaa jutut. Tein yhteistyötä Helsingin-tilaisuuteen osallistuneen ja Helsingissä kotitoimituksessa kumpaakin tilaisuutta netistä seuranneen kollegan kanssa.

Lopuksi ehdin vielä ostaa lounasta suosikkipikaruokaketjustani Pret-a-Mangerista, josta saa tuoreita mutta silti hyllyyn valmiiksi tehtyjä täytettyjä leipiä ja salaatteja.

Söin lounaan pienessä puistossa Washingtonin keskustassa. Juuri kun sain syötyä, alkoi sataa. Päätin lähteä köröttelemään kohti lentokenttää, vaikkei minulla ollut vielä kiire. Olin nimittäin saanut viestin, että paluulentoni olisi myöhässä.

Olin ollut perillä Washingtonissa reilut neljä tuntia, ja nyt olin jo paluumatkalla. Matka kotoa lähetystöön oli kestänyt taksimatkoineen ja lentoineen lähes viisi tuntia. Paluumatkaan kului myöhästyneen lennon odottelun vuoksi viisi ja puoli.

Paluutaksissa minun olisi pitänyt tehdä töitä, jotka olin alun perin suunnitellut sille päivälle. Olin kirjoittamassa juttua, jonka deadline oli seuraavana aamupäivänä.

Kiireessä olin kuitenkin unohtanut kytkeä lähetystössä tietokoneeni virtajohdon seinään, ja koneesta oli akku lopussa. Se ei tuntunut suurelta menetykseltä, sillä omakin virtani oli hyvin vähissä.

En saanut aloitettua rästissä olevia töitä myöskään lentokentällä enkä lennolla. Laskin, että voisin tehdä ne seuraavana yönä, kunhan nukkuisin ensin kotiin päästyäni muutaman tunnin.

Pääsin kotiin ja nukuin puolille öin. Sitten heräsin töihin. Jutun kirjoittamisen lisäksi esiin oli noussut toinenkin työasia, joka minun täytyi hoitaa niin pian kuin mahdollista.

Aamuviiden aikaan työni alkoivat olla voiton puolella. Silloin huomasin kuitenkin kännykkäni uutissovellusten alkaneen kuitenkin vilkkua: Lontoossa oli tapahtunut terrori-isku.

Avasin sähköpostit ja näin, että yön tunteina kirjoittamani jutun julkaisu oli päätetty siirtää päivää myöhemmäksi.

Se oli oikea päätös, siitä minulla ei ollut epäilystäkään. Olin itse ollut juuri aikeissa ehdottaa samaa. Ulkomaansivuilla on rajallinen määrä tilaa, eikä olisi mitään järkeä haaskata vaivalla tekemääni reportaasia Yhdysvaltojen rotusuhteista julkaisemalla sitä päivänä, jolloin lukijoiden huomio olisi terrori-iskuissa.

Tuntui silti hieman hölmöltä, että olin valvonut toisen peräkkäisen yön kirjoittaakseni jutun, jonka olisin lopulta ehtinyt tehdä kunnon yöunien jälkeen seuraavana päivänä.

Uutistoimittajaksi ryhtyessään ei kuitenkaan valitse pelkkää uraa vaan kokonaisen elämäntavan. Niin hyvässä kuin pahassakin uutistyö on hetkessä elämistä, nopeaa reagointia ja jatkuvaa suunnitelmien muuttamista.

En vaihtaisi sitä pois. Missä muussa työssä tavallinen koti-ilta voisi yhtäkkiä vaihtua äkkilähdöksi pääkaupunkiin.

Advertisement

Muistutus itselle: Työmatkalla on rankempaa kuin lomamatkalla

Tervehdys pitkästä aikaa, blogin lukijat! Anteeksi, ettei minusta ole kuulunut aikoihin. Olen ollut kiirastorstaista saakka työmatkalla, joka jatkuu edelleen.

Milwaukeessa Pronssi-Fonzien kanssa

Olen oppinut matkan aikana monia asioita. Muun muassa sen, ettei työmatkaa voi suunnitella samanlaiseksi kuin lomareissua.

Ennen Bostoniin muuttoani tapasin tehdä kerran vuodessa noin kuukauden mittaisen lomamatkan johonkin kauas. Kiersin tiiviissä tahdissa isoja alueita kuten Keski-Amerikan kaikki valtiot Panamasta Meksikoon tai Australian etelärannikolta itärannikon kautta Pohjoisterritorioon. Nautin noista matkoista suunnattomasti, vaikka niiden jälkeen tunsinkin aina olevani loman tarpeessa.

Nyt olen saman mittaisella työmatkalla, jota lähdin suunnittelemaan samalla tavalla kuin aiemmassa elämässäni tekemiäni lomamatkoja.

Harley-Davidson -museossa Milwaukeessa

Olin menossa vuotuiseen matkustavien naisten konferenssiin Suurten järvien alueelle Wisconsinin Milwaukeehen, joten mietin, minkälaisia juttuja voisin kirjoittaa suunnilleen samalta seudulta. Sain myytyä useita juttuideoita Minnesotan Minneapolisista, joka on ”vain” noin reilun 550 kilometrin eli lyhyen lennon päässä Milwaukeesta. Lisäksi sain kaupaksi jutun Wisconsinin maaseudulta vain reilun tunnin ajomatkan päästä Minneapolisista.

Heti matkustavien naisten konferenssin jälkeen alkoi matkailutoimittajille tarkoitettu konferenssi Luoteis-Yhdysvalloissa Oregonin Salemissa. Halusin kovasti osallistua siihenkin, joten päätin hankkiutua Milwaukeesta Salemiin, vaikka se vaati junamatkan Milwaukeesta Chicagoon ja lennon Oregonin Portlandiin, josta oli vielä tunnin ajomatka Salemiin. Erittäin ystävällinen Airbnb-emäntäni lupasi hakea minut kentältä, minkä ansiosta pääsin perille vielä samana iltana.

Salemin konferenssin osallistujilla oli mahdollisuus hakea mukaan sponsoroiduille lehdistömatkoille, joilla Oregonin vähemmän tunnettujen alueiden matkailutoimistot pyrkivät houkuttelemaan toimittajia kirjoittamaan matkailujuttuja alueistaan. En ollut koskaan ollut tämäntyyppisellä lehdistömatkalla, ja hain uteliaana mukaan Albanyn alueen ruokapainotteiselle nelipäiväiselle kierrokselle. Suomalaisena olin eksoottinen hakija, ja minut valittiin mukaan.

Ihana Willamette Valley Vineyard oli yksi Albanyn-retkemme kohteista

Lehdistömatka päättyi Oregonin suurimpaan kaupunkiin Portlandiin, josta olin jo aikaisemmin myynyt eräälle asiakkaalleni matkailujutun. Päätin tietenkin, että tekisin sen samalla, kun kerran kuitenkin kaupungissa olisin.

Olin kirjoittamassa matkailujuttua myös naapuriosavaltio Washingtonin suurimmasta kaupungista Seattlesta, jossa kannatti toki käydä samalla matkalla.

Seattlen kuulu ”näsinneula” Space Needle turistiristeilylaivasta nähtynä

Eräs asiakkaani oli toivonut minulta juttuja keskemmältä maata Montanan osavaltiosta, joka on Washingtonin vieressä. Se olisi kotimatkani varrella, joten sekin kannatti yhdistää samaan kierrokseen.

Montanan vieressä puolestaan on Yelllowstonen kansallispuisto, johon olin jo pitkään haaveillut pääseväni Samulin kanssa lomalle. Päätimme, että Samuli lentäisi Montanaan minua tapaamaan, ja viettäisimme yhdessä muutaman päivän loman Yellowstonessa Wyomingissa sekä sen ympäristössä Montanassa ja Idahossa.

Kun olin saanut matkan suunniteltua näin pitkälle, kävi ilmi, että eräs asiakkaani halusi minun osallistuvan Arktisen neuvoston kokoukseen Alaskan Fairbanksissa. Lupasin tietenkin mennä, ja matkareittiini tuli taas yksi osavaltio lisää.

Valitettavasti kokous osui sellaiselle päivälle, etten ehtisi tehdä Montana-juttujani ennen Alaskaan lentämistä. Joutuisin siis palaamaan Alaskasta vielä Montanaan.

Jätin pitkäksi aikaa paluulippuni ostamatta siltä varalta, että keksisin vielä jonkin kohteen, jossa käydä ennen kotiin paluuta. Seattlessa ollessani päätin kuitenkin, etten jaksaisi enää yhtään kohdetta, vaan Montanasta olisi aika lentää Bostoniin.

Willamette Valley Wineyard

Yhdeksässä eri osavaltiossa kulkeva matkareittini oli aika mielipuolinen, mutta se ei vaikuttanut sen rankemmalta kuin aiemmat pitkät lomamatkani. En kuitenkaan ottanut huomioon sitä, miten paljon rankempaa on olla matkalla töissä kuin lomalla.

Matka vaati niin paljon järjestelyjä, etten saanut läheskään kaikkea hoidettua ennen lähtöäni. Jouduin siis sopimaan haastatteluja ja hoitamaan muita työasioita iltaisin tiivistahtisten päivien päätteeksi.

Osan jutuistani pystyn kirjoittamaan vasta kotiin palattuani, mutta osan deadline oli jo heti matkan aikana. Matkaohjelmassani ei ollut juuri lainkaan aikaa kirjoittamiselle, joten kirjoitin juttuja pääasiassa lento- ja junamatkoilla.

Matkan ensimmäiset kolme viikkoa kuluivat lähes tauotta töiden merkeissä yöunia lukuun ottamatta. Nukuin pääsääntöisesti huonosti, sillä olin stressaantunut milloin mistäkin tulevasta matkan vaiheesta.

Isälläni on tapana sanoa perheemme lomamatkojen loppuvaiheessa, että matka on paremmalla puolella. En ole koskaan samaistunut hänen kokemukseensa, sillä en ole halunnut matkojen päättyvän. Tällä matkalla minusta tuntui ensimmäistä kertaa elämässäni siltä, että odotan innolla kotiin pääsyä.

Viime päivät lomailin Samulin kanssa Yellowstonessa, ja nyt voin jo paljon paremmin kuin ennen minilomaamme. Keskiviikkona olin varannut lähes kokonaisen päivän kirjoitustyölle, ja jopa työnteko tuntui lähes lomalta, kun sain nukkua aamulla pitkään ja kirjoittaa juttua kaikessa rauhassa. Montanan Belgradessa sattui olemaan ihanan aurinkoinen ja lämmin päivä, ja istuin puistossa kirjoittamassa.

Sen voimin oli jo taas paljon helpompi lähteä Alaskaan.

Kun seuraavan kerran suunnittelen työmatkaa, en tee siitä näin pitkää. Yritän myös varata matkaohjelmaan rauhallisempia päiviä kirjoittamista varten.

    Pisteet kartalla ovat erittäin karkeasti suuntaa antavia.

Presidentin virkaanastujaisia seuraamassa, päivä 1

Kolme vuorokautta pääkaupungissa lähes nukkumatta. Seremonioita ja mielenosoituksia, järkipuhetta ja palavaa kiihkoa. Jakaantuneen kansan molempia ääripäitä.

Työmatkani virkaanastujaisiin alkoi herätyksellä keskellä yötä ja aamuöisellä lennolla Washingtoniin. Koneen laskeuduttua otin saman tien uberin kirkkoon, jossa tiesin radikaalin mielenosoittajaryhmän majailevan.

Seitsemän tunnin aikaero on päivän uutisista raportoivalle toimittajalle julma: juttu täytyy saada valmiiksi jo alkuiltapäivästä, jotta se ehtisi painettuihin sanomalehtiin Suomen aikaa seuraavaksi aamuksi.

Oli presidentin virkaanastujaisia edeltävä päivä, ja DisruptJ20-mielenosoittajaryhmä oli valmistautumassa protesteihin. Ryhmä oli ilmoittanut verkkosivuillaan pyrkivänsä häiritsemään seremonioita niin paljon kuin mahdollista.

Kirkon pihassa tapasin suunnilleen ikäiseni Shannonin, joka olisi ulkoasunsa puolesta voinut olla vaikkapa seurakunnan työntekijä. Hän oli juuri saapunut kaupunkiin osallistuakseen protesteihin.

Shannon oli ystävällinen ja avulias. Aloimme tutkia yhdessä kirkkosaliin perustettua protestipäämajaa.

Shannon antoi mielihyvin haastattelun juttuani varten. Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes otin hänestä valokuvan. Silloin paikalle säntäsi kaksi nuorta miestä, jotka tiukkasivat, oliko minulla lupa kuvaamiseen.

Kuvaaminen kirkon sisällä oli kuulemma kielletty mielenosoittajien yksityisyyden suojaamiseksi.

Ryhmä oli periaatteessa päättänyt, ettei media ollut tervetullutta paikalle.

Kukaan ei kuitenkaan heittänyt minua ulos. Kuljeskelin sinne tänne ja kuuntelin mielenosoittajaporukoiden keskusteluja.

– Aluksi mietimme, että laittaisimme ilmastointiteippiä suun eteen, mutta totesin siihen, etten halua repiä partaani irti, eräs tuuheapartainen nuori mies naureskeli.

Löysin kaksi kolmekymppistä naista, jotka vaikuttivat kuuluvan DisruptJ20:n ydinryhmään. Toinen heistä lupasi minulle haastattelun. Kuvasin hänet ja Shannonin kirkon ulkopuolella niin, ettei kuvissa näkynyt ulkopuolisia.

Kysyin, saisinko jäädä seuraamaan väkivallattoman vastarinnan koulutusta, joka oli juuri alkamassa. Sain luvan jäädä paikalle ”ihmisenä mutta ei toimittajana”, kunhan lupaisin olla nauhoittamatta kuvaa tai ääntä.

Koska en ollut syönyt koko päivänä mitään, söin vähän mielenosoittajille lahjoitettua vegaanista pinaatti-tofuhöystöä. Haastattelemani ydinryhmäläinen hymyili hyväksyvästi nähdessään minun ottavan ruokaa.

Seuraavat pari tuntia istuin kirkonpenkissä kirjoittamassa juttuani samalla, kun kirkkosalin keskelle raivatussa avoimessa tilassa harjoiteltiin väkivallatonta vastarintaa.

Kun sain juttuni valmiiksi ja lähetettyä, kiiruhdin majapaikkaani. Washington DC:n ja ympäröivien kaupunkien hotellihinnat oli nostettu virkaanastujaisten vuoksi yhdeksänkertaisiksi, mutta olin onnekseni löytänyt kohtalaisen läheltä keskustaa Airbnb-huoneen maltillisella hinnalla.

Olin tuskallisen tietoinen siitä, että huoneeni hyvä hinta-laatusuhde johtui todennäköisesti rasismista.

Kuten #airbnbwhileblack-liike on kerran toisensa jälkeen osoittanut, mustat Airbnb:n käyttäjät eivät saa muilta käyttäjiltä samanlaista kohtelua kuin valkoiset. On tuskin sattumaa, että musta Airbnb-isäntäni ei ollut nostanut hintojaan virkaanastujaisten vuoksi yhtä räikeästi kuin useimmat majoituksen tarjoajat.

Huomasin saman ilmiön myös Clevelandissa Republikaanien puoluekokouksen aikana.

Airbnb-isäntäni John oli todella mukava, ja kävi ilmi, että Suomi oli hänelle tuttu maa. Hän oli kerran viettänyt Helsingissä useita viikkoja – marraskuussa – ja pitänyt kaupungista. Kannustin lämpimästi häntä uuteen vierailuun jonain viehättävämpänä vuodenaikana.

Otin tunnin päiväunet ja lähdin uudelleen ulos. Keskustassa oli alkamassa uutta presidenttiä juhlistava ilmaiskonsertti, joka käynnistäisi virkaanastujaisjuhlallisuudet.

Uberissä mieleeni juolahti yhtäkkiä, että voisin tarkistaa puhelimesta työsähköpostit. Tein niin – ja suunnitelmani menivät kokonaan uusiksi.

Olin vain viisi minuuttia aiemmin saanut sähköpostin, jossa kyseltiin, olinko vielä aikeissa tulla hakemaan lehdistölippuni virkaanastujaisiin.

Kuulin silloin ensimmäistä kertaa, että olin saanut lipun.

Olin ilmoittautunut toimittajaksi tilaisuuteen marraskuussa hyvissä ajoin ennen ilmoittautumisen määräaikaa. Sen jälkeen en kuitenkaan ollut kuullut asiasta mitään. Olin yrittänyt kysellä perään mutta tuloksetta. Lopulta olin alistunut kohtalooni ja suunnitellut seuraavani seremoniaa liputta jääneiden kansalaisten parissa National Mall -puistossa.

Nyt minulle kuitenkin olikin lippu – jos vain ehtisin hakea sen ennen viittä. Kello oli kymmentä vaille neljä.

Lipunnoutopiste ei ollut kovin kaukana, ja olin jo valmiiksi uberissa. Asiassa oli kuitenkin kaksi suurehkoa Muttaa.

Minulla ei ollut mukana minkäänlaista henkilötodistusta, sillä olin varautunut konsertin turvatoimiin pakkaamalla mukaani vain kaikkein välttämättömimmän. Lipunnoutopiste oli kongressin rakennuksen Capitolin liepeillä, joka oli virkaanastujaisten turvatoimien vuoksi täynnä tiesulkuja.

Pyysin uber-kuskiani kääntymään takaisin kohti majapaikkaani ja aloitin kiihkeän sähköpostikirjeenvaihdon. Minulla ei ollut tiedossa numeroa johon soittaa, mutta onneksi sähköposteihini vastattiin nopeasti. Sain sovittua, että lippuni annettaisiin minulle ilman henkilöpapereita. Uber käänsi nokkansa kohti lipunnoutopistettä.

Lähetin äkkiä sähköpostia Helsinkiin kaikille, joiden oli tärkeää tietää, että pääsisin sittenkin raportoimaan suoraan itse virkaanastujaisjuhlasta.

Luulin jo, että ehtisimme perille hyvissä ajoin – mutta sitten yllättävä tiesulku pakottikin meidät tekemään pitkän koukkauksen naapuriosavaltion kautta. Paluumatkalla juutuimme ruuhkaan.

Uber-kuskini teki kaikkensa, ja onnistui saamaan minut parin korttelin päähän lipunnoutopisteestä viittä vaille viideksi. Juoksin loput ja olin pisteellä aika tarkalleen tasan viideltä.

Piste oli vielä auki.

Minulla oli lippu virkaanastujaisiin.

Minulla oli myös todella kova kiire ilmaiskonserttiin lupaamaani juttua tekemään. Kello oli jo yli viisi, ja konsertti loppuisi kuudelta. Konsertti oli Lincolnin muistomerkillä, ja minä olin valtavan National Mall -puiston toisessa päässä Capitolin takana.

Matkaa oli reilut kolme kilometriä – jotka olivat täynnä tiesulkuja. Päätin kävellä.

Jalan pääsin perille puolessa tunnissa. Konsertti jatkui vielä, ja vaikka väkeä poistui paikalta tasaisena virtana, moni oli jäänyt odottamaan loppuhuipennusta. Tulevan presidentin oli määrä puhua kannattajilleen.

Pääsin vaivatta kävelemään lähelle lavaa. Väkeä oli nimittäin amerikkalaisella mittapuulla todella vähän. Konserttialueeksi raivattuun puiston osaan olisi mahtunut moninkertainen määrä ihmisiä.

Trump sanoi puheessaan olevansa riemuissaan siitä, että väkeä oli paikalla niin sankoin joukoin. ”Täällä ei ole yhtään tuolia tyhjänä”, hän sanoi. Kirjaimellisesti se oli totta, sillä puistossa ei ollut tuoleja.

Puhetta seurasi ilotulitus. Se ei ollut amerikkalaiseksi ilotulitukseksi erityisen iso tai näyttävä, mutta siinä oli yksi todella taidokas yksityiskohta: taivaalle onnistuttiin sytyttämään hetkeksi raketeista koostuvat jättikirjaimet USA. Olen nähnyt vuosien varrella aika monta hienoa ilotulitusta, mutta ilotulituskirjoitusta en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Toisin kuin kollegani Laura Saarikosken samassa tilaisuudessa haastattelemat ihmiset, minun haastateltavani olivat maltillisia ja järkeviä. He keskustelivat kanssani politiikasta asiallisesti ja kiihkottomasti. Eräs heistä muistutti, että valtaosa amerikkalaisäänestäjistä äänestää puoluetta eikä henkilöä. Se on mielestäni tärkeä näkökulma, joka on Trump-keskustelussa jäänyt liian vähälle huomiolle.

Uberöin majapaikkaani, kirjoitin jutun valmiiksi ja lähetin sen. Sen jälkeen aloin kiireellä laittautua edustuskuntoon. Minut oli kutsuttu kotiosavaltioni Massachusettsin republikaanipuolueen cocktail-tilaisuuteen.

Kesällä republikaanien puoluekokouksessa satuin tutustumaan kahteen ihmiseen, jotka ovat erittäin hyvin verkostoituneita republikaanipuolueessa. Toinen heistä asuu Bostonin seudulla, ja olemme pitäneet yhteyttä kokouksen jälkeenkin. Hän oli järjestänyt minulle kutsun juhliin.

Olin syönyt koko päivänä vain pienen määrän mielenosoittajien tofuhöystöä ja mukanani olleen palan tofua. Pelkäsin, että juhlissa olisi vain pienenpieniä cocktailpaloja.

Siellä oli hampurilaisia!

Buffet-pöydästä sai koota itselleen haluamansa määrän minihampurilaisia valitsemillaan täytteillä. Lämpöastioissa oli jauhelihapihvejä, rapukakkuja ja paistettuja isoja sieniä. Lisukkeita oli joka lähtöön.

Voin liioittelematta sanoa, että Massachusettsin republikaanipuolueen hampurilaiset pelastivat minut. Vaikka en syödessäni sitä vielä tiennytkään, seuraavan kerran saisin syödäkseni seuraavana iltapäivänä kahden aikoihin.

Söin sydämeni kyllyydestä, tutustuin muutamaan ihmiseen ja aloin sitten viestitellä republikaanituttavani kanssa. Hän on verkostoitumisen mestari, ja hänellä oli kutsu lukuisiin eri virkaanastujaisjuhliin eri puolille kaupunkia. Massachusettsin juhliin hän ei lopulta koskaan edes ehtinyt.

Suuri joukko erilaisia sidosryhmiä järjestää virkaanastujaisten yhteydessä Washingtonissa omia illallisiaan, ja tuttuni kutsui minut latinorepublikaanien loppuunmyytyyn gaalaan. Hänellä oli sinne ylimääräisiä lippuja.

Olin kutsusta innoissani. Gaalan pääjärjestäjä oli toinen puoluekokoustuttavani, jota en ollut nähnyt sitten kesän. Koska Latinalainen Amerikka on lempimaailmankolkkani, tutustun aina mielelläni sieltä päin kotoisin oleviin ihmisiin.

Valitettavasti gaala oli keskustassa paikassa, johon pääseminen oli tiesulkujen vuoksi lähes mahdotonta. Uberini kierteli ympäriinsä niin kauan, että sekä minä että kuski aloimme luopua toivosta. Lopulta pyysin kuskia vain jättämään minut siihen missä olimme. Korkokengistäni huolimatta aioin kävellä loppumatkan.

Olin jo eksymäisilläni, kun kohtasin tyylikkään rouvan, joka oli noussut taksista samasta syystä kuin minä. Kävi ilmi, että hän asui hotellissa, jonka yritin löytää. Hän tunsi tien, ja aloimme kävellä yhtä matkaa.

Rouva osoittautui entisen Suomen suurlähettilään vaimoksi. Hänen Suomen-vuosistaan oli jo reilusti aikaa, mutta hän muisteli Helsinkiä lämmöllä. Kävelymatka sujui oikein rattoisasti jutellen.

Kun pääsin hotelliin, gaala oli juuri päättynyt. Se oli sikäli hyvä, että kukaan ei kysellyt minulta lippua. Minut paikalle kutsunut bostonilaistuttuni oli nimittäin luovuttanut ja pyytänyt taksiaan ajamaan suoraan jatkoille.

Etsin gaalan järjestäneen miamilaistuttuni, joka yllättyi iloisesti nähdessään minut pitkästä aikaa. Liityin hänen seurueeseensa ja lähdimme yhdessä gaalan jatkoille.

Eräs hänen ystävistään oli paikalla autolla, mikä oli suuri onni, sillä taksit eivät edelleenkään päässeet tiesulkujen ohi. Näimme hotellin edessä taksijonossa ihmisiä, jotka kertoivat odottaneensa taksiaan jo yli tunnon.

Kuskimme ajotyyli oli varsin railakas. Pelkäsin kyydissä henkeni edestä, mutta pääsimme perille jatkopaikkaan ongelmitta.

Jatkot olivat hauskat ja jatkuivat aamuun. Kun lähdin nukkumaan aamukahden aikoihin, moni jäi vielä jatkamaan iltaa. Epäilen, ettei kellään heistä ollut herätystä aamuviideltä kuten minulla.

 

Kerron virkaanastujaispäivästä seuraavassa blogikirjoituksessani.

Republikaanien puoluekokouksessa

Hermoilin monta kuukautta, että jokin pienenpieni virhe voisi sotkea kaiken. Halusin ehdottomasti päästä työmatkalle republikaanien ja demokraattien puoluekokouksiin katsomaan presidenttiehdokkaiden valintaa, mutta vaati aikamoista byrokratiaa saada lupa tulla paikalle.

Prosessi alkoi jo alkuvuodesta. Se vaati erilaisten nettilomakkeiden täyttämistä, kirjeen esimieheltäni Suomesta ja salaisen palvelun taustaselvityksen. Välissä odottelin kuukausia tietoa seuraavasta vaiheesta.

Tuntui vaikealta arvioida, olisiko paikalle pääsyni varmaa vai täysin tuurista kiinni. Yhdysvaltojen presidentinvaalit eivät ole tainneet koskaan kiinnostaa ulkomaista mediaa niin paljon kuin tänä vuonna, ja toimittajilta oli tullut poikkeuksellinen tulva hakemuksia.

En tiennyt, myönnettäisiinkö työskentelyoikeus kokouksessa kaikille, jotka pystyivät osoittamaan olevansa töissä vakavasti otettavassa tiedotusvälineessä ja pyrkivän paikalle työasioissa. Pidin mahdollisena myös, että hakijoita olisi kerta kaikkiaan liikaa, ja että osa Suomen kaltaisten pienten maiden toimittajista voitaisiin jättää rannalle.

Jossain vaiheessa kevättä tajusin kuitenkin, että minun olisi pakko varata itselleni majoitukset ja ostaa lennot jo ennen kuin saisin tiedon pääsystäni kokouksiin. Republikaanien puoluekokouskaupungista Clevelandista alkoivat majoitukset loppua jo monta kuukautta ennen kokousta. Lentojen hinnat nousevat täällä helposti pilviin silloin, kun kysyntä osoittautuu kovaksi.

Kun lopulta sain virallisen vahvistuksen pääsystäni kokouksiin, ensimmäiseen niistä oli alle kaksi viikkoa.

Silloin kävi ilmi, etten voisi käyttää ostamiani lentoja.

Kokousten oli määrä alkaa maanantaina, ja olin aikonut saapua Clevelandiin sunnuntai-iltana ja demokraattien puoluekokouspaikalle viikkoa myöhemmin maanantai-aamuna. Saamassani vahvistusviestissä minulle kuitenkin kerrottiin, että minulle oli myönnetty kokouksiin pääsyn takaava lehdistökortti, joka tuli noutaa sunnuntaina ennen kello viittä iltapäivällä. Jos en noutaisi korttia siihen mennessä, paikkani annettaisiin jollekulle toiselle.

Onnistuin järjestämään itselleni siedettävän hintaiset uudet lennot, mutta täysin turhat lisäkustannukset harmittavat edelleen. Mielestäni kokousjärjestäjien olisi ollut reilua kertoa aikataulu kaikille hakijoille jo hyvissä ajoin.

Jonkin verran sentään lohdutti se, että Clevelandissa järjestettiin sunnuntai-iltana isot ulkoilmajuhlat, joihin oli kutsuttu myös meidät kokoukseen osallistuvat toimittajat. Sunnuntaille oli siis luvassa jotain muutakin kuin pelkkä lehdistökortin nouto.

Tervetuliaisjuhlissa oli Clevelandin kaupunkia mainostava lavaste, jotta vieraat innostuisivat ottamaan itsestään kuvia ja mainostamaan kaupunkia jakamalla niitä sosiaalisessa mediassa.

Juhlat olivat todella mukavat. Viehättävä rantapuisto oli aidattu kokonaan juhlijoiden käyttöön, ja paikalliset ravintoloitsijat oli kutsuttu paikalle kokousyleisöä hurmaamaan. Tarjolla oli ilmaiseksi vaikka minkälaista ruokaa trendikkäistä pikaruokarekoista aina hienojen ravintoloiden tunnettujen kokkien luomuksiin.

Paikalliset yhtyeet soittivat, paikallisten tuottajien juoma virtasi ja ruokaa sai niin paljon kuin ehti jonottaa. Vietin suuren osan illasta suomalaiskollegan kanssa ja viihdyin mitä mainioimmin.

Loppuillasta lähdimme kollegan kanssa eri suuntiin, ja pian sen jälkeen kohdalleni osui onnenpotku, joka määritti koko loppuviikkoani.

Kaikki alkoi koirasta. Se oli puettu teksasin lippuun, ja pysähdyin ottamaan siitä valokuvan. Ohitseni kulkenut seurue näki minun ottavan kuvaa, ja eräs heistä pysäytti minut. Hän toivoi minun lähettävän kuvan itselleen.

Aloimme jutella, ja päädyin menemään seurueen kanssa jatkoille. Olin kuolemanväsynyt, sillä minulla oli takana kaksi lähes nukkumatonta yötä (kirjoitan niistä myöhemmin erikseen), mutta tapaamani ihmiset vaikuttivat erittäin hyvin verkostoituneilta, enkä halunnut päästää käsistäni tilaisuutta tutustua heihin.

Uudet tuttavani lupailivat, että saattaisimme törmätä republikaanipuolueen johtoon, ja että he voisivat esitellä minut johtohahmoille niin, että saattaisin saada näiltä jopa haastattelun. Se ei lopulta ikinä toteutunut. Silti heidän seurassaan oleminen avasi minulle monia ovia, joille en olisi ilman heitä edes osannut kolkuttaa.

Eräs heistä kuuluu Trumpin perheen lähipiiriin. Toinen tuntuu muuten vain tuntevan jokaisen, jolla on republikaanipuolueessa sananvaltaa.

Heidän kanssaan pääsin Kalifornian valitsijamiesten rantajuhliin, New Yorkin osavaltion republikaanien aamiaistilaisuuteen ja latinoiden asioita ajavan ryhmän lounaalle. Tapasin monia kiinnostavia ihmisiä.

Minä ja Kauniiden ja Rohkeiden Sheilaa esittänyt Kimberlin Brown kalifornialaisten rantajuhlissa.

Olen tottunut suunnittelemaan tämäntyyppiset työmatkat huolella etukäteen, mutta tällä kertaa se ei ollut mahdollista, sillä kokouksen ohjelmaa ei paljastettu ennen kuin ensimmäisenä kokouspäivänä.

Sunnuntaina lehdistökorttia noutaessani sain mediaoppaan, josta huomasin ällistyksekseni, että kokousistunnot olisivat iltaisin.

En ollut tiennyt, että puoluekokoukset lähetetään tässä maassa televisiosta suorina lähetyksinä, ja että istunnot ajoitetaan siksi parhaaseen katseluaikaan. Tärkeimmät puheet ovat vasta myöhään illalla, jotta mahdollisimman moni äänestäjä ehtisi ruudun ääreen.

Toimittajan työn kannalta noin iso aikataulumuutos on dramaattinen – varsinkin, jos kirjoittaa painettuihin sanomalehtiin. Aikaero vaikeuttaa täällä työskennellessä aina päivänpäällisten uutisten tekoa, ja jos uutistapahtumat ovat myöhään illalla, Suomessa on silloin jo seuraava aamu.

Se on painettujen sanomalehtien kannalta pahin mahdollinen aikataulu. Maanantain puoluekokousjuttu tulisi valmiiksi tiistaiaamuna, jolloin se ehtisi aikaisintaan keskiviikkoaamun painettuun lehteen. Siellä se kuitenkin näyttäisi auttamattoman vanhalta, koska suurin osa suomalaisista olisi lukenut samat asiat verkosta jo tiistaina.

Painettuja lehtiä varten täytyisi siis keksiä jotain muuta. Päätimme, että tekisin uutiset kokousistunnoista näyttävästi aamuksi verkkolehtiin ja palvelisin painettuja lehtiä kokonaan erillisillä jutuilla.

Se merkitsi sitä, että lähes joka päivä täytyi tehdä päivän edestä töitä.

Lisäksi oli tärkeää verkostoitua.

Tästä voinee päätellä, etten seuraavien kahden viikon aikana nukkunut juurikaan.

Päiväsaikaan tein juttuja muun muassa siitä, mitä Clevelandissa kokousareenan ulkopuolella tapahtui. Ohion osavaltion lait sallivat aseen kantamisen näkyvästi esillä julkisilla paikoilla, ja nämä paikallisen miliisin nuoret miehet olivat päättäneet tulla Clevelandin keskustaan partioimaan voidakseen auttaa poliisia, mikäli Trumpin kannattajat ja vastustajat ottaisivat väkivaltaisesti yhteen. On hurjaa ajatella, että näin vahvasti aseistautuneet, sotilailta näyttävät miehet eivät edusta virallisia sotavoimia vaan itse perustamaansa miliisiryhmää.

Kokousistunnot pidettiin isolla urheiluareenalla. Urheilujoukkueiden fanituotteiden sijaan myyntikojut olivat täynnä puoluekokouskrääsää.

Osa valitsijamiehistä oli pukeutunut samalla tavalla karnevalistisesti kuin fanit urheilukilpailuihin. Teksasin koko valitsijamiesryhmällä oli samanlaiset osavaltion lippua esittävät kauluspaidat ja stetsonit. Wisconsinin ryhmässä näkyi juustopalan muotoisia hattuja ilmaisemassa ylpeyttä kotiosavaltion juustontuotannosta ja sen asukkaiden lempinimestä juustopäät.

Trump Pence -kylttejä oli kaikkialla, mutta yhdessäkään niistä ei ollut kaksikon alkuperäistä logoa, joka julkistettiin Trumpin kerrottua valinneensa Pencen varapresidenttiehdokkaakseen. Logossa nimien alkukirjaimet lomittuivat tavalla, josta alettiin välittömästi irvailla sosiaalisessa mediassa. Logosta oli selvästikin päätetty luopua kaikessa hiljaisuudessa.

Lehdistön istumapaikat eivät olleet erityisen hyvät, eikä minulla ollut niin kutsuttua lattiapassia, jolla olisin päässyt tekemään haastatteluja valitsijamiesten sekaan. Onneksi uudet ystäväni kutsuivat minut istumaan kanssaan. Heillä oli hyvät paikat, ja eräs heistä oli erittäin hyvä ujuttamaan ylimääräisiä vieraita tilaisuutta valvovien vapaaehtoisten silmien editse.

Trump oli uhonnut tekevänsä kokouksesta kunnon shown, mutta se ei häneltä onnistunut. Hän olisi varmasti halunnut paikalle muutaman huipputunnetun julkkiksen, mutta sen sijaan hän joutui tyytymään lähes unohdettuihin suuruuksiin.

Minulle tutuimmat julkimoesiintyjät olivat Kauniissa ja Rohkeissa häijyä Sheilaa esittänyt Kimberlin Brown ja Onnen Päivissä Joanieta piirittänyttä pikku-Chachia esittänyt Scott Baio. Brownin titteli kokouksessa oli avokadofarmari, ja hän puhui Trumpin poliittisista linjauksista yrittäjän kannalta.

Brown puhui eräänä iltana viimeisenä eli arvostetulla puhujapaikalla, johon demokraatit sijoittivat esimerkiksi tasavallan presidentti Barack Obaman ja presidentti Bill Clintonin. Brownin puheen aikana suurin osa valitsijamiehistä totesi työpäivänsä päättyneen ja poistui salista.

Kokouksessa oli monia dramaattisia hetkiä, joista osa oli käsikirjoitettuja ja osa ei. Puolueen edun vastaista draamaa syntyi siitä, että Trumpin vastustajat yrittivät viimeiseen saakka saada hänen valintansa estettyä.

Jo edellisellä viikolla oli käynyt selväksi, ettei Trumpin-vastaisella liikkeellä ollut realistisia mahdollisuuksia estää valintaa. Tästä huolimatta kahtena ensimmäisenä kokouspäivänä tunteet kuumenivat salissa pariin otteeseen ihan kunnolla.

Mieleenpainuva oli myös Trumpille hävinneen Ted Cruzin puhe, joka kuulosti aivan siltä, kuin hän olisi edelleen mukana kisassa. Ilmeisesti hän petasi asemiaan seuraaviin presidentinvaaleihin. Puheen päätteeksi hän kieltäytyi antamasta Trumpille tukeaan. (Voit lukea koko tarinan Cruzin puheesta jutustani Ilta-Sanomien sivuilta.)

Puoluetta vastaan kääntyi myös Trumpin vaimon Melania Trumpin puhe, josta syntyi plagiointiskandaali.

Kokonaisuudessaan kokouksen tunnelma oli synkkä. Trumpia kehuttiin vähän, kun taas vastaehdokas Hillary Clintonia haukuttiin senkin edestä ja häntä vastaan jopa lietsottiin avoimesti vihaa.

Neljään kokouspäivään mahtui myös puolueen suunnittelemia positiivisiin tunteisiin vetoavia hetkiä. Kun Trumpin äänet toisena kokouspäivänä laskettiin, pääsi hänen oma poikansa antamaan isälleen ratkaisevat äänet, jotka sinetöivät kiinteistömogulin voiton.

Puoluekokousten kohokohta on aina viimeisenä kokousiltana, kun valittu ehdokas pitää puheen ja ottaa ehdokkuutensa virallisesti vastaan. Trumpin puhe oli poikkeuksellisen synkkä, mutta tästä huolimatta riemu nousi salissa ylimmilleen, kun ehdokas oli lopulta valittu.

Urheiluhallin katosta laskettiin ilmaan satoja jollei tuhansia ilmapalloja, joita valitsijamiehet ja muu kokousväki heittelivät ympäriinsä samalla, kun Trump ja Pence perheineen juhlivat lavalla. (Katso lyhyt video YouTube-kanavaltani)

Rakastan Amerikassa sitä, että täällä osataan käsikirjoittaa tunteisiin vetoavia voitonhetkiä. Siinä olisi meillä suomalaisilla opettelemista.

 

Äkkilähtö tapahtumien keskipisteeseen

Uutistyössä parasta ja pahinta on se, että päivän uutiset voivat koska tahansa panna kaikki suunnitelmat uusiksi. Niin kävi myös tänä sunnuntaina, kun alle kolmekymppinen mies ampui floridalaisessa homobaarissa 49 viatonta ihmistä ja itsensä.

Kun uhrien määrä ja tapahtuneen merkitys alkoivat sunnuntai-iltapäivänä valjeta, aloin heti miettiä, pitäisikö minun matkustaa Orlandoon.

STT pyysi kuitenkin minua aivan ensimmäiseksi seuraamaan ampumisuutisia amerikkalaisista tiedotusvälineistä ja kirjoittamaan uutisia niiden tietojen pohjalta. Suomessa oli tulossa yö, ja kahden hengen yömiehitykseen kaivattiin vahvistusta.

Se oli mielenkiintoinen työvuoro. Uutta tietoa tuli jatkuvasti ja kirjoitettavaa riitti. Samalla yritin kuitenkin selvittää, lähettäisikö jompikumpi uutismedia-asiakkaani minut Orlandoon.

Uutistoimittaja pyrkii aina kun mahdollista tapahtumien keskipisteeseen.

Aikaero vaikeutti esimiesten kiinni saamista. Vuoroni loppuun mennessä olin saanut kiinni toisen asiakkaista ja kuullut, että he eivät lähettäisi minua matkaan. Toista ei ollut enää toivoakaan saada kiinni ennen Suomen aamua.

Jotta juttumatkalle kannattaisi ylipäänsä lähteä, paikalle olisi päästävä niin pian kuin mahdollista. Ensimmäinen vaihtoehto olisi aamukuudelta lähtevä lento, jolla olisin perillä jo yhdeksän aikoihin.

Ehdotin matkaa toiselle asiakkaalle sähköpostilla ja yritin mennä hetkeksi nukkumaan. Torkuin ja pidin silmällä sähköposteja. Aamukahdelta näin odottamani viestin: asiakas halusi minun hyppäävän aamukuuden koneeseen!

Ostin saman tien lennon ja aloin pakata. Kun kaikki oli valmista, ehdin yrittää nukkua vielä puolisentoista tuntia ennen lentokentälle lähtöä.

Kun saavuin aamulla Orlandoon, minulla ei vielä ollut minkäänlaista suunnitelmaa siitä, mitä seuraavaksi tekisin. En ollut koskaan käynyt Floridassa enkä tiennyt Orlandosta mitään.

Otin taksin ja pyysin kuljettajaa ajamaan Pulse-yökerhon osoitteeseen.

Edellisen illan vuorossani olin kuitenkin nähnyt jonkin uutissivuston maininneen hotellin, johon uhrien omaiset olivat kokoontuneet. Taksimatkan aikana onnistuin löytämään tarvitsemani tiedon: New York Times oli kertonut hotellin nimen! Annoin taksikuskille uuden osoitteen.

Hotellin piha oli autio ja tyhjä. Se ei vaikuttanut ollenkaan lupaavalta. Yhdessä pihan nurkassa näin kuitenkin naisen, jolla oli tv-kamera ja mikrofoni. Kenties kollega osaisi auttaa.

Nainen osoittautui kanadalaiselle uutiskanavalle työskenteleväksi amerikkalaistoimittajaksi – ja hyvin avuliaaksi. Hän tiesi kertoa, että omaisille oli alkamassa tilaisuus muutaman korttelin päässä olevassa vanhustentalossa, johon oli perustettu kriisikeskus. Hän osasi antaa minulle jopa tarkan osoitteen.

Kiiruhdin paikalle ja näin heti, että olin tullut oikeaan osoitteeseen. Vanhustentalon edessä oli kymmeniä toimittajia ja uutiskuvaajia.

Kaikki seisoskelivat tai istuivat maassa odottamassa. Omaiset olivat sisällä kriisikeskuksessa, eikä kukaan tiennyt, koska he tulisivat ulos tai haluaisivatko he puhua meille.

Aurinko paahtoi, lämpöä oli yli 30 astetta ja ilmassa oli ukkosta. Odottelimme helteessä hyvän tovin. Juttelin muutaman kollegan kanssa.

Yhtäkkiä luoksemme saapui nainen, joka jakoi kaikille halukkaille jääkaappikylmiä vesipulloja ja coca-colatölkkejä. Hän kertoi olevansa valokuvaaja ja asuvansa viereisessä talossa. Hän tunsi sympatiaa meitä kohtaan ja halusi auttaa tarjoamalla juotavaa. Hän toivotti meidät myös tervetulleeksi kotiinsa vessaan.

Muutaman kerran odottelu keskeytyi siihen, että kriisikeskukseen saapui lisää omaisten seurueita. Suurin osa omaisista ei ymmärrettävästi halunnut puhua meille. Yksi seurue lausui muutaman sanan, mutta sen ympärille kerääntyi nopeasti niin valtava lauma toimittajia, että vain ensimmäisenä paikalle ehtineet kuulivat, mitä he sanoivat.

Pari kertaa pääsimme juttelemaan myös paikalle vapaaehtoisina tulleiden auttajien kanssa. Se oli hienoa. Auttajista kirjoittamalla toimittaja voi muistuttaa lukijoitaan siitä, että hirveyksistä huolimatta maailmassa on paljon hyviä ihmisiä. Se on kriisin keskellä yksi lohdullisimmista ajatuksista.

Auttajia riitti niin paljon, että meillekin kävi moni jakamassa eväitä ja vesipulloja. Se oli koskettavaa. Olin pelännyt, että meihin toimittajiin suhtauduttaisiin vihamielisesti.

Aloin huomata, että espanjantaidoistani olisi tällä juttumatkalla paljon hyötyä. Orlandon ampumisen uhreista lähes kaikki olivat latinoita, ja monet toimittajille puhumaan tulleista ihmisistä olivat espanjankielisiä. Paikalla oli myös paljon espanjankielistä mediaa, joka teki haastatteluja espanjaksi.

Englanninkieliset amerikkalaistoimittajat jättäytyivät suosiolla kauemmaksi kuullessaan haastateltavan puhuvan espanjaa, mikä helpotti kuuloetäisyydelle pääsemistä meille, jotka pystymme sillä kielellä työskentelemään.

Yksi auttajista oli imaami, joka kertoi uhrien omaisten suhtautuneen hyvin positiivisesti hänen läsnäoloonsa, vaikka omaisista valtaosa oli kristittyjä tai ateisteja ja vaikka ampuja oli julistanut toimivansa Isisin nimissä. Olin hyvin iloinen kuullessani, ettei omaisten keskuudessa ollut näkynyt merkkejä muslimivihasta.

Odottelimme taas pitkän tovin. Sitten ensimmäinen omaisten seurue poistui kriisikeskuksesta.

Siinä vaiheessa osalla kollegoista karkasi hieman mopo käsistä. Deadlinet alkoivat lähestyä, ja juttuihin olisi ollut pakko saada materiaalia.

Yksi kriisikeskukseen vapaaehtoisina tullut kristitty ryhmä oli erikoistunut rakentamaan ihmismuureja omaisten ja toimittajien välille. He tekivät sen hyvin ammattimaisen oloisesti.

Omaiset kävelivät suuren vapaaehtoisten lauman keskellä niin, että heitä oli vaikea edes nähdä saatika sitten valokuvata. Vapaaehtoisilla oli tuimat ilmeet ja päättäväinen askel. He selvästi pitivät mediaa vastustajanaan.

Ensimmäisen seurueen perään juoksi toimittajia sellaisena rynnäkkönä, että eräs iäkäs mieskuvaaja kaatui pahannäköisesti. Minutkin meinattiin vahingossa kampata, vaikka en lähtenyt rynnäkköön mukaan. Olin hetkeä aikaisemmin ollut juttelemassa toimittajan ja kuvaajan kanssa, ja heidän mikrofoninjohtonsa kietoutui jalkoihini, kun he lähtivät juoksemaan omaisten perään. Onneksi saimme johdon purettua jaloistani ennen kuin ehdin kaatua.

Toimittaja pyysi tapahtunutta anteeksi jälkikäteen ja sanoi, ettei halua enää rynnätä tuolla tavoin kenenkään perään. Kokemus oli kuulemma ollut hyvin pelottava, muistuttanut uutisia tilanteista, joissa ihmisiä tallautuu toistensa jalkoihin, kun väkijoukko säntäilee paniikissa.

Kaikki tuntuivat ottavan opikseen siitä ensimmäisestä rynnäköstä, sillä seuraavat omaiset saivat paljon rauhallisemman vastaanoton.

Jossain vaiheessa kaksi poliisia tuli pitämään meille epämuodollisen tiedotustilaisuuden. Toinen antoi haastatteluja englanniksi ja toinen espanjaksi. Espanjankieliselle puolelle oli taas vähemmän tungosta, ja minäkin pääsin kysymään muutaman kysymyksen.

Sen jälkeen tilanne jatkui ympärilläni edelleen, mutta minun oli pakko kirjoittaa juttuni. Suomessa oli jo ilta, ja lehdet olivat menossa kohta painoon. Istuin maahan kriisikeskuksen eteen kirjoittamaan, ja nousin välillä tekemään lisää haastatteluita, kun paikalle tuli uusia auttajia puhumaan medialle.

Kuvailin ensimmäisessä jutussani omaisten poistumista kriisikeskuksesta ja kirjoitin auttajista. Jälkikäteen toivoin, että olisin painottanut auttajien roolia vieläkin enemmän. Juttuni ensimmäisen sivun voi lukea Aamulehdestä täältä ja toisen täältä.

Kun päivän juttu oli lähetetty, ehdin ensimmäistä kertaa alkaa etsiä majoitusta. Tarkistin puhelimellani majoitustarjonnan sekä perinteisissä hotelleissa/motelleissa että Airbnb:ssä.

Olen ollut viime aikoina hyvin innostunut Airbnb:stä (kirjoitan siitä myöhemmin lisää erikseen), ja tälläkin kertaa Airbnb oli kirkkaasti parempi vaihtoehto kuin tavalliset hotellit/motellit. Sain alle viidelläkympillä huoneen todella siististä ja viihtyisästä asuintalosta turvallisella ja viehättävällä asuinalueella lyhyen taksimatkan päässä keskustasta, kun hotellipalveluissa olisi ollut tarjolla pelkästään huonot TripAdvisor-arvostelut saaneita, vaaralliseksi kuvailluissa kaupunginosissa sijaitsevia motelleja satasella tai parempia hotelleja noin kolmella sadalla.

Varasin majoituksen ja lähdin etsimään ruokaa. Kello oli noin kaksi iltapäivällä. Aamuviideltä kotona syömäni pikaisen aamupalan (palanen kylmää teriyakimarinoitua tofua ja maitoa) jälkeen olin syönyt ainoastaan vapaaehtoisten minulle lahjoittamat eväät eli muutaman välipalakeksin, banaanin, tölkin Coca-cola zeroa ja vettä.

Löysin lounaspaikan, jossa saatoin odotella siihen saakka, että pääsin kirjoittautumaan sisään majoitukseeni. Samalla luin netistä uusimmat uutiset ja selvittelin, mitä voisin tehdä seuraavaksi. Elättelin toiveita, että uhrien muistoksi järjestettäisiin illalla jonkinlainen tilaisuus. Edellisenä iltana oli ollut jo muistojumalanpalvelus, mutta arvelin, ettei se jäisi ainoaksi.

Aavistukseni osoittautui oikeaksi! Löysin Floridan suurimman sateenkaarijärjestön Twitter-tililtä tiedon, että he kaavailivat illaksi isoa muistotilaisuutta kaupungin keskustaan. Menisin tietenkin sinne.

Majapaikkaan päästyäni juttelin hetken Airbnb-emäntäni kanssa ja otin sitten torkut. Nukuin tunnin verran ja tunsin herätessäni oloni väsyneemmäksi ja takkuisemmaksi kuin ennen torkkuja, mutta uskon silti, että pienikin määrä unta teki hyvää.

Muistotilaisuus oli todella koskettava. Tuhannet hyvin erilaiset ihmiset kokoontuivat yhteen välittääkseen maailmalle viestin, että rakkaus voittaa vihan ja ettei väkivalta voi usuttaa eri ihmisryhmiä toisiaan vastaan, jollemme anna sen tehdä niin.

Oli hienoa voida olla mukana.

Sain muistotilaisuudesta todella hyviä haastatteluita ja kuvia seuraavaa juttuani varten. Yllä oleva kuva on Keskipohjanmaan sivusta. Koko jutun ensimmäisen sivun voi lukea Pohjolan Sanomista täältä ja toisen täältä.

Muistotilaisuuden jälkeen olin kiljuvan nälkäinen – mutta niin oli muutama muukin niistä tuhansista ihmisistä, jotka lähtivät purkautumaan aukiolta. ”Pika”ruuan saaminen kesti yli tunnin, kun pitapaikan yleensä varmasti hiljaisessa maanantain myöhäisiltavuorossa oli vain kaksi työntekijää.

Syötyäni pääsin viimein nukkumaan.

Tiistai oli rauhallisempi päivä. Päätimme esimieheni kanssa, että matkustaisin sinä iltana kotiin. Tein vielä yhden pitkän haastattelun paikallisen sateenkaarijärjestön hlbtiq-keskuksessa, joka oli muutettu terapia- ja mediakeskukseksi. Aidsin-vastaisen järjestön paikallisosaston johtaja puhui minulle koko hlbtiq-yhteisön nimissä siitä, mikä vaikutus ampumisella heihin on ollut.

Seksuaalivähemmistöjen näkökulma oli keskeinen myös muistotilaisuudesta tekemässäni jutussa, mutta halusin jatkaa saman aihepiirin parissa, sillä se on mielestäni Orlandon ampumisessa keskeinen. Kuten haastateltavani totesi, kyseessä on yksinkertaisesti viharikos tiettyä vähemmistöä vastaan.

Hänen haastattelunsa voi lukea täältä.

Kirjoitin tuoreen materiaalini jutuksi, lähetin toimitukseen lisää kuvia – ja ehdin vihdoin ostaa itselleni paluulennonkin.

Tavoittelin vielä yhtä haastattelua, jossa olisin tuonut esiin latinoyhteisön näkökulmaa tapahtumiin, mutta sen saaminen ei onnistunut siinä muutamassa tunnissa, joka minulla oli käytettävissä ennen lentokentälle lähtöä.

Niinpä ehdin hetken tutustua Orlandoon ja nautiskella hellepäivästä Eola-järveä ympäröivässä puistossa, jota yksi Uber-taksikuskeistani oli kehunut kaupungin sydämeksi.

Sitten oli aika lentää kotiin. Kun istuin lentokoneeseen, ulkona puhkesi raju ukkosmyrsky. Odottelimme sen laantumista, ja lentomme lähtö viivästyi lopulta useammalla tunnilla.

Lentoni ei ollut suora, ja minulle oli hyvin epäselvää, pääsisinkö enää samana yönä kotiin. Minulla oli kuitenkin onnea: juuri minun jatkolentoni oli määrä käyttää samaa lentokonetta, jossa istuimme myrskyn vankeina Orlandon kentällä. Siksi jatkolentoni viivästyi juuri niin kauan kuin ensimmäinenkin lentoni, ja pääsin kuin pääsinkin aamuyöstä kotiin.

Olin ollut matkalla 47 tuntia, hieman alle kaksi vuorokautta. Se tuntui viikolta.

Oli upeaa päästä käymään paikan päällä ja kertomaan isoa uutista ihmisläheisistä, toivoon keskittyvistä näkökulmista. Mutta oli myös todella ihanaa palata kotiin.

Washington DC, kirsikankukat ja presidentti

Päiväretkeä Washington DC:hen voinee pitää aika onnistuneena, jos onnistuu sen aikana sekä näkemään kaupungin kuulut kirsikankukat että tapaamaan presidentin.

Sellaisen työmatkan tein toissa viikolla. Presidentti tosin oli Suomen eikä Yhdysvaltojen, kuten tämän maan pääkaupungista puhuttaessa ensimmäiseksi ajattelisi.

Ennen Amerikkaan muuttoani olin kuullut monet kerrat puhuttavan Japanin kirsikankukkajuhlista, mutta vasta tänne tultuani sain tietää, että kirsikankukat ovat suuren juhlan aihe myös Washington DC:ssä.

Tokion pormestari lahjoitti viime vuosisadan alussa Yhdysvaltojen pääkaupungille kirsikkapuita, jotka ympäröivät kaupungin keskustassa muistomerkkien reunustamaa Tidal Basin -tekoallasta. Lahjaa ja Yhdysvaltojen ja Japanin suhteita kunnioitetaan vuotuisella kirsikankukkafestivaalilla, ja suuri määrä ihmisiä matkustaa ihailemaan kukkivia puita.

Olin jo joulukuisesta DC:n-vierailustani lähtien haaveillut matkustavani keväällä kaupunkiin kirsikankukkia katsomaan.

Kukkaloisto kestää vain muutamia päiviä, ja matka Japaniin juuri oikeaan aikaan olisi Suomessa asuessa aika hankala järjestää.  Bostonista DC:hen on huomattavasti helpompi matkustaa lyhyelläkin varoitusajalla.

Tänä vuonna kirsikkapuut kuitenkin puhkesivat täyteen loistoonsa viikolla, jolloin matka pääkaupunkiin ei mitenkään mahtunut kalenteriini. Olin jo alistunut ajatukseen, etten pääsisi näkemään niitä, mutta sitten minulle sattuikin tulemaan työmatka  DC:hen.

Presidentti Sauli Niinistö oli Yhdysvalloissa presidentti Barack Obaman isännöimässä ydinturvakonferenssissa, ja minulle myönnettiin hänen kanssaan kahdenkeskinen haastattelu.

Olin ainoa suomalaistoimittaja, joka oli tuona päivänä saamassa presidentiltä oman haastattelun, ja olin tietysti siitä todella innoissani. Innostustani matkasta ei lainkaan vähentänyt se, että oli mahdollista, että pääsisin samalla reissulla näkemään kirsikankukkiakin.

Matkani oli viikon sen jälkeen, kun puiden kukkiminen oli saavuttanut huippunsa. Oli täysin tuurista kiinni, ehtisivätkö kaikki herkät kukat pudota puista jo siihen mennessä, kun saapuisin kaupunkiin.

Minulla on kuitenkin usein aika hyvä onni. Säät suosivat siinä määrin, että kun pääsin Tidal Basinin luo, kukkia oli vielä aika hyvin jäljellä, vaikka monet niistä olivatkin jo pudonneet.

Sää oli ihana, ja ehdin nautiskella kukkivasta kaupungista muutaman tunnin ennen kuin oli aika valmistautua illan haastatteluuni presidentin kanssa.

Haastattelukin meni mitä mainioimmin. Sen jälkeen koitti matkan stressaava vaihe, kun aloin kiireellä kirjoittaa juttuja samalla, kun tein matkaa lentokentälle ja lensin kotiin.

Tein presidentin haastattelusta Suomen aamuun nettijutun, jonka voi lukea täältä. Lisäksi kirjoitin seuraavan päivän lehtiin pidemmän juttupaketin, jonka pääsee lukemaan täältä.

Kaikkien tekstien piti olla valmiina Suomen aamupäivään mennessä, ja päätin lopulta kirjoittaa kaiken valmiiksi ennen kuin menisin nukkumaan. Työpäivästä tuli todella pitkä, mutta onneksi päivä oli myös kaiken vaivan arvoinen.

Työmatka New Yorkiin Michael Moorea katsomaan

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa näkemään Amerikassa kirjoittamani lehtijutun julkaistuna.

Muutenkin työt ovat lähteneet hyvin käyntiin. Viime viikolla kirjoitin ja toimitin eräälle asiakkaalle kaksi ajattomampaa juttua, joita ei ole vielä julkaistu. Useita muita on parhaillaan työn alla.

Ensimmäinen julkaistu juttuni kertoi dokumentaristi Michael Mooren uudesta elokuvasta, josta osa on kuvattu Suomessa. STT:lle kirjoittamani jutun Where to Invade Next -dokumentista ja sen oheen tekemäni faktalaatikot voi lukea esimerkiksi Iltalehden sivuilta ja juttupakettiin liittyvän kommenttikolumnini Turun Sanomien sivuilta.

Olin saanut täällä asuvalta tutultani pari viikkoa aikaisemmin vinkin, että Mooren dokumentissa kerrottaisiin Suomesta ja että sen USA:n-ensi-ilta olisi tämän viikon perjantaina New Yorkin filmifestivaaleilla. Sain sovittua festivaalin järjestäjien kanssa, että pääsisin elokuvan lehdistönäytökseen, joka pidettiin muutamaa tuntia ennen varsinaista ensi-iltaa.

Dokumentin maailmanensi-ilta oli ollut jo aiemmin Ottawassa, mutta kukaan suomalaistoimittaja ei vaikuttanut olleen paikalla, sillä Suomessa ei ollut julkaistu vielä ainuttakaan artikkelia dokumentin sisällöstä. Minulla oli siis mahdollisuus päästä kertomaan siitä suomalaisyleisölle ensimmäisenä – ja siitähän me uutistoimittajat pidämme aivan erityisesti.

Oli mahdollista, että samaan lehdistönäytökseen tulisi muitakin suomalaistoimittajia. Saatoin vain toivoa, että Amerikassa asuvat kollegat eivät joko olisi huomanneet asiaa tai pitäneet sitä New Yorkin -matkan arvoisena.

Työmatka New Yorkiin voi kuulostaa hohdokkaalta, mutta tosiasiassa se merkitsi pitkää ja raskasta päivää. Heräsin viideltä, lähdin kotoa ennen kuutta ja suuntasin bussilla kohti Manhattania seitsemältä. Saavuin puolilta päivin ja suuntasin saman tien Lincoln Centeriin, jossa lehdistönäytös oli alkamassa yhdeltä.

Satoi tasaisesti ja tuuli navakasti, mutta kävelin noin puolen tunnin matkan silti, sillä se oli Googlen reittioppaan mukaan nopein vaihtoehto.

Perillä odotti ikävä yllätys: elokuvateatterin ulkopuolella oli muutaman ihmisen jono, ja meille sanottiin, ettemme välttämättä mahtuisi sisään. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, etten lähes viiden tunnin bussimatkan jälkeen välttämättä mahtuisi saliin.

Luulin tulevani lehdistönäytökseen, johon olisi varattu paikka kaikille, joille sellainen oli luvattu. Kyseessä olikin kuitenkin sekä lehdistölle että yhteistyökumppaneille tarkoitettu erikoisnäytös, johon oli kutsuttu enemmän ihmisiä kuin saliin mahtui.

Onneksi piina ei kestänyt kauan. Saimme luvan astua sisään. Minua neuvottiin ottamaan punainen pääsylippu pöydältä ja menemään sen kanssa saliin.

Se ei kuitenkaan onnistunutkaan noin vaan. Kello oli jo kymmentä vaille yksi, ja ovella seisonut nainen tiukkasi minulta filmifestivaalien akkreditoitumiskorttia. Kukaan ei ollut kertonut, että tarvitsisin sellaisen.

Yritin selittää, että olin matkustanut Bostonista saakka vain tätä yhtä elokuvaa varten, mutta se ei auttanut. Minun pitäisi hoitaa akkreditoituminen ennen kuin voisin astua saliin. Ehtisinköhän ajoissa?

Silloin paikalle astui pelastaja: festivaalien mediaihminen, jonka kanssa olin aiemmin sopinut sähköpostilla tulostani. Ovinainen pyysi häntä selittämään minulle, että akkreditoituminen olisi välttämätöntä, mutta hän asettuikin minun puolelleni ja sai naisen vakuuttumaan siitä, että minut voisi päästää suoraan sisään.

Nainen ei ollut alkuunkaan tyytyväinen tilanteeseen, mutta mediaihmisen sana painoi ja sain astua saliin.

Salissa ei itse asiassa ollut alkuunkaan pulaa paikoista. Pääsin hyvälle paikalle toiseen riviin ja sain vieläpä viereeni tyhjän tuolin lukuisille tavaroilleni.

Dokumentti oli ajatuksia herättävä. Kirjoitan siitä lähipäivinä erikseen.

Esityksen jälkeen Michael Moore saapui itse paikalle kertomaan elokuvastaan ja vastaamaan muutamaan kysymykseen. Nostin aikailematta käteni ylös ja sain kuin sainkin yhden kysymysvuoroista.

Se oli tärkeää, sillä en yrityksistäni huolimatta ollut onnistunut saamaan ohjaajalle omaa haastatteluaikaa. Tarvitsin juttuuni kommentteja dokumentin Suomea koskevasta osuudesta, josta hän ilman kysymystäni tuskin olisi puhunut.

Kun tilaisuus oli ohi, minun oli päästävä kiireesti kirjoittamaan juttuni ensimmäisiä versioita. Saman tien julkaistavien uutisjuttujen kirjoittaminen Yhdysvalloista Suomeen on hankalaa, koska kello on Suomessa monta tuntia Amerikan mannerta edellä.

Tilaisuus loppui Itärannikon aikaa neljän maissa iltapäivällä eli Suomen aikaa yhdeltätoista illalla. Jo etukäteen oli selvää, että saisin jutun kirjoitettua vasta niin myöhään, etteivät monetkaan STT:n asiakkaat ehtisi painaa sitä lauantain lehtiin. Siksi olimme sopineet, että kirjoittaisin heti paikan päällä vain lyhyen ensiversion nettiuutissivustoja varten. Laajan juttupakettini STT lähettäisi asiakkailleen vasta lauantaina sunnuntain lehtiä varten.

Löysin huoneen, jossa sain kirjoitettua nopeasti ensimmäisen versioni. Sitten kiiruhdin takaisin bussiasemalle. Olin palaamassa Bostoniin vielä samana iltana ja halusin päästä kotiin niin aikaisin kuin mahdollista.

Vähän puoli kuuden jälkeen istuin taas bussissa. Olin ollut liikenteessä noin kaksitoista tuntia. En kuitenkaan voinut levätä, sillä minun oli kirjoitettava pitkä lehtijuttupakettini valmiiksi ennen kuin pääsisin nukkumaan.

Juttujen kirjoittamiseen ja Mooresta ottamieni kuvien läpi käymiseen olisi saanut kulumaan koko bussimatkan, joka kesti perjantairuuhkan vuoksi yli viisi tuntia. Työni olivat vielä vähän kesken, kun käytävän toisella puolella istuva nuori mies kysyi yllättäen, voisinko lukea hänen työnhakukirjeensä ja kommentoida sitä.

Suomalaiselle ei ikinä tulisi mieleen kysyä kaukobussissa ventovieraalta sellaista palvelusta vain sillä perusteella, että ”sinäkin vaikutat lukevan ja kirjoittavan asioita”. Olen kuitenkin tällä hetkellä hyvin vahvasti uusiin ihmisiin tutustumiseen tähtäävässä mielentilassa, joten tartuin tilaisuuteen ja aloin jutella miehen kanssa.

Minun oli helppo antaa palautetta työnhakukirjeestä, koska palkkasin vanhassa työssäni STT:hen kesätoimittajia ja olen lukenut suuret määrät työnhakukirjeitä rekrytoijan näkökulmasta. Kirjeestä paljastui, että vierustoverillani oli mielenkiintoinen elämäntarina, ja päädyimme juttelemaan koko loppumatkan.

Se oli päivän ainoa rentouttava hetki. Se kuitenkin kostautui: kun viimein puolen yön maissa pääsin kotiin, minun täytyi vielä jatkaa töitä.

Sain työt valmiiksi aamuyhden maissa, 20 tuntia heräämiseni jälkeen. Siinä vaiheessa Suomessa oli jo aamu ja saatoin katsoa, näkyisikö netissä kollegojeni kirjoittamia juttuja samasta tilaisuudesta.

Olin ollut ainoa suomalaistoimittaja paikalla!

Niin iloinen kuin siitä olinkin, vielä iloisempi olen siitä, etteivät useimmat työpäivät uudessa työssäni ole samanlaisia kuin tämä perjantai.