Presidentin virkaanastujaisseremonia

Yhdysvaltojen presidentin virkaanastujaisiin osallistuminen vaatii todellista omistautumista.

Ensin kansalaiset kärttävät lippuja oman osavaltionsa senaattorilta tai kongressiedustajalta. Sitten he hankkivat itselleen majoituksen kaupungista, jonka hotellit ovat yhdeksänkertaistaneet hintansa tapahtuman kunniaksi. He matkustavat pääkaupunkiin.

Virkaanastujaispäivän aamuna he heräävät keskellä yötä ja matkustavat julkisilla kulkuvälineillä – jotka ovat monelle autoilua rakastavalle amerikkalaisille kauhistus – keskustaan jonottamaan lippuaan vastaavalle portille.

Jos heillä ei ole lippua, he heräävät vähintään yhtä aikaisin saadakseen hyvän paikan National Mall -puistosta. Siellä seremoniaa voi seurata liputta jättinäytöiltä.

Portit avataan aamukuudelta – tai kenties puoli seitsemältä, kuten portti, jolla itse jonotin. Seuraa turvatarkastus.

Fiksuimmat ovat ottaneet eväät mukaan, mutta jos he eivät ole lukeneet ohjeita tarkasti, luvassa voi olla ikäviä yllätyksiä. Kokonaiset hedelmät takavarikoidaan, jotta kukaan ei heittäisi niitä presidenttiä päin.

Turvatarkastuksen jälkeen virkaanastujaisvieraat joutuvat vielä kävelemään. Turvallisuussyistä portit ovat usean korttelin päässä Yhdysvaltojen eduskuntatalosta Capitolista, jonka edustalla seremonia pidetään.

Onnekkaimmilla on istumapaikkalippu. Loput ohjataan seisomakarsinoihin.

Sitten odotellaan talvisäässä. Vaikka Washington DC:n talvet eivät ole läheskään yhtä kylmät kuin Suomen, tammikuu on sielläkin kylmin kuukausi. Lämpöasteita on todennäköisesti muutama. Koko päivän saattaa sataa.

Vieraille ei ole minkäänlaista katosta.

Muutamaan tuntiin ei tapahdu juuri mitään. Jättinäytöillä pyörii videoita, joissa kerrotaan muun muassa virkaanastujaisten historiasta.

Itse seremonia kestää pari tuntia. Ohjelmassa on musiikkiesityksiä ja poliitikkojen puheita. Entiset presidentit puolisoineen saapuvat paikalle seremoniallisesti kuin Linnan juhlien kättelyyn.

Tapahtuma huipentuu virkavalan vannomiseen ja uuden presidentin puheeseen.

Kansallislaulun jälkeen kaikki on yhtäkkiä ohi.

Witnessing the Presidential Inauguration of Donald Trump

Rakastan sitä, että pääsen työni ansiosta olemaan läsnä historiallisina hetkinä. Virkaanastujaiset eivät kuitenkaan olleet työpäivänä helpoimmasta päästä.

Olin saanut tietää vasta viime tipassa, että ylipäänsä saisin lipun tilaisuuteen, enkä ollut edes saanut auki minulle niin ikään viime tipassa lähetettyä tiedostoa, jossa annettiin ohjeita osallistujille. Tajusin vasta karsinassani, että tapahtumassa ei tietenkään myytäisi minkäänlaista ruokaa.

Työmatkaan valmistautuessani olin luullut olevani liputtoman kansan seassa puistossa. Siellä olisi ollut ruokakojuja. Lipun saatuani en enää muistanut ajatella uusiksi ruokahuoltoani.

Siinä vaiheessa oli myöhäistä tehdä asialle enää mitään.

En ollut syönyt tai juonut aamulla mitään. Luvassa oli pitkä päivä.

Sääennuste oli uhkaillut sadekuuroilla, ja lämpötila oli vain muutamia asteita nollan yläpuolella. Olin pukeutunut lukuisiin lämpimiin kerroksiin, joista päällimmäiset pitivät vettä.

Olin aikonut pakata mukaan myös muovipussin, jolla voisin tarvittaessa suojata tietokoneen ja kameran – mutta se oli kaikessa kiireessä unohtunut.

Onneksi sadekuurot jäivät lopulta vähäisiksi. Muovipussissa olevalla tietokoneella olisi aika vaikea kirjoittaa.

Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Monet heistä olivat uuden presidentin ihailijoita, mutta muutamalle tärkeintä oli itse seremonian näkeminen riippumatta siitä, kuka virkavalan vannoisi.

Amerikkalaiset ovat hyvin ylpeitä siitä, että maan historiassa ei ole vallankaappauksia tai diktaattoreita. Valta on aina vaihtunut rauhanomaisesti, vaikka se on kaksipuoluejärjestelmässä usein merkinnyt vallan luovuttamista oppositiopuolueelle, joiden arvot poikkeavat omista merkittävästi.

Vaikka olen syntynyt Kekkosen aikana, huomasin amerikkalaista vallanvaihtohehkutusta kuunnellessani pitäneeni itsestäänselvyytenä, että länsimaisissa demokratioissa valta vaihtuu säännöllisin väliajoin ja rauhanomaisesti. Sydämeni ei ole koskaan pakahtunut ylpeydestä, kun suomalainen presidentti tai pääministeri on vaalien jälkeen sallinut vallan siirtyä toisen puolueen edustajalle.

Osin kyse on varmastikin siitä, että suomalaisessa monipuoluejärjestelmässä vallanvaihdokset eivät yleensä ole yhtä dramaattisia kuin amerikkalaisessa, jyrkästi kahtia jakaantuneessa kaksipuoluemaailmassa. Osin kyse on kuitenkin myös siitä, että amerikkalaiset ovat todella hyviä luomaan historialliselta tuntuvia hetkiä.

Täällä osataan pitää ikimuistoisia poliittisia puheita ja alleviivata hetkien tärkeyttä seremonioin. Täällä osataan tempautua mukaan tunnelmaan ja kokea kollektiivista hurmosta.

Se on yksi suosikkiasioistani amerikkalaisessa kulttuurissa, ja oli hienoa päästä näkemään vallan vaihtumisen seremonia.

Paikan päällä olemisessa ehdottomasti tärkeintä oli tunnelma. Vaikka minulla oli parempi paikka kuin monilla virkaanastujaisvierailla, näkymä kotisohvalta televisiosta olisi ollut parempi kuin paikan päältä, jossa saatoin katsella joko kaukana lavalla näkyviä minihahmoja tai puun taakse jäävää jättiruutua.

view-of-the-presidential-inaugurationdonald-trump-is-sworn-in-as-president-view-from-screen-at-the-inauguration

Kun kansallislaulu oli laulettu, penkkirivit ympärilläni tyhjenivät nopeasti. Itse en kuitenkaan voinut lähteä.

Juttu täytyi kirjoittaa loppuun ja lähettää kiireesti Helsinkiin.

Kun väki kaikkosi ympäriltäni, kännykkäni alkoi taas saada yhteyden nettiin. Naputin tekstiä valmiiksi niin nopeasti kuin pystyin. Vaikka puolilta päin alkanut seremonia oli vasta juuri päättynyt, aikaeron vuoksi Suomessa oli jo ilta.

Muutama kappale puuttui vielä, kun vartijan ääni katkaisi ensimmäisen kerran keskittymiseni.

”Ma’am, ma’am, teidän täytyy lähteä”, nainen komensi sillä amerikkalaisten turvatyöntekijöiden päättäväisen kohteliaalla vakionuotilla, joka on tullut työssäni minulle aivan liian tutuksi.

Kun lause alkaa ”ma’am”, olen yleensä aina tehnyt jotain kiellettyä.

Ensimmäisen ”ma’amin” kohdalla on useimmiten kuitenkin vielä vähän pelivaraa.

Pahoittelin vuolaasti ja selitin vetoavalla äänellä olevani toimittaja, jolla on deadline vartin sisällä, ja että minun olisi pakko lähettää juttuni ennen kuin lähtisin kävelemään turva-aitojen ulkopuolelle.

Jatkoin kirjoittamista.

”Ma’am! Meidän täytyy tyhjentää tämä tila.”

Sinnittelin paikoillani kunnes sain jutun lähetettyä ja lähdin sitten äkkiä kohti uloskäyntiä.

Oli aika saada ruokaa ja lämmintä juomaa.

Myöhemmän kirjoitukseni presidentin virkaanastujaistanssiaisista voit lukea täältä.

Mainokset

Presidentin virkaanastujaisia seuraamassa, päivä 1

Capitol hill on the day before the Inauguration of President Donald Trump

Kolme vuorokautta pääkaupungissa lähes nukkumatta. Seremonioita ja mielenosoituksia, järkipuhetta ja palavaa kiihkoa. Jakaantuneen kansan molempia ääripäitä.

Työmatkani virkaanastujaisiin alkoi herätyksellä keskellä yötä ja aamuöisellä lennolla Washingtoniin. Koneen laskeuduttua otin saman tien uberin kirkkoon, jossa tiesin radikaalin mielenosoittajaryhmän majailevan.

Seitsemän tunnin aikaero on päivän uutisista raportoivalle toimittajalle julma: juttu täytyy saada valmiiksi jo alkuiltapäivästä, jotta se ehtisi painettuihin sanomalehtiin Suomen aikaa seuraavaksi aamuksi.

Oli presidentin virkaanastujaisia edeltävä päivä, ja DisruptJ20-mielenosoittajaryhmä oli valmistautumassa protesteihin. Ryhmä oli ilmoittanut verkkosivuillaan pyrkivänsä häiritsemään seremonioita niin paljon kuin mahdollista.

Kirkon pihassa tapasin suunnilleen ikäiseni Shannonin, joka olisi ulkoasunsa puolesta voinut olla vaikkapa seurakunnan työntekijä. Hän oli juuri saapunut kaupunkiin osallistuakseen protesteihin.

Shannon oli ystävällinen ja avulias. Aloimme tutkia yhdessä kirkkosaliin perustettua protestipäämajaa.

Shannon antoi mielihyvin haastattelun juttuani varten. Kaikki sujui hyvin siihen saakka, kunnes otin hänestä valokuvan. Silloin paikalle säntäsi kaksi nuorta miestä, jotka tiukkasivat, oliko minulla lupa kuvaamiseen.

Kuvaaminen kirkon sisällä oli kuulemma kielletty mielenosoittajien yksityisyyden suojaamiseksi.

Ryhmä oli periaatteessa päättänyt, ettei media ollut tervetullutta paikalle.

Kukaan ei kuitenkaan heittänyt minua ulos. Kuljeskelin sinne tänne ja kuuntelin mielenosoittajaporukoiden keskusteluja.

– Aluksi mietimme, että laittaisimme ilmastointiteippiä suun eteen, mutta totesin siihen, etten halua repiä partaani irti, eräs tuuheapartainen nuori mies naureskeli.

Löysin kaksi kolmekymppistä naista, jotka vaikuttivat kuuluvan DisruptJ20:n ydinryhmään. Toinen heistä lupasi minulle haastattelun. Kuvasin hänet ja Shannonin kirkon ulkopuolella niin, ettei kuvissa näkynyt ulkopuolisia.

Kysyin, saisinko jäädä seuraamaan väkivallattoman vastarinnan koulutusta, joka oli juuri alkamassa. Sain luvan jäädä paikalle ”ihmisenä mutta ei toimittajana”, kunhan lupaisin olla nauhoittamatta kuvaa tai ääntä.

Koska en ollut syönyt koko päivänä mitään, söin vähän mielenosoittajille lahjoitettua vegaanista pinaatti-tofuhöystöä. Haastattelemani ydinryhmäläinen hymyili hyväksyvästi nähdessään minun ottavan ruokaa.

Seuraavat pari tuntia istuin kirkonpenkissä kirjoittamassa juttuani samalla, kun kirkkosalin keskelle raivatussa avoimessa tilassa harjoiteltiin väkivallatonta vastarintaa.

Kun sain juttuni valmiiksi ja lähetettyä, kiiruhdin majapaikkaani. Washington DC:n ja ympäröivien kaupunkien hotellihinnat oli nostettu virkaanastujaisten vuoksi yhdeksänkertaisiksi, mutta olin onnekseni löytänyt kohtalaisen läheltä keskustaa Airbnb-huoneen maltillisella hinnalla.

Olin tuskallisen tietoinen siitä, että huoneeni hyvä hinta-laatusuhde johtui todennäköisesti rasismista.

Kuten #airbnbwhileblack-liike on kerran toisensa jälkeen osoittanut, mustat Airbnb:n käyttäjät eivät saa muilta käyttäjiltä samanlaista kohtelua kuin valkoiset. On tuskin sattumaa, että musta Airbnb-isäntäni ei ollut nostanut hintojaan virkaanastujaisten vuoksi yhtä räikeästi kuin useimmat majoituksen tarjoajat.

Huomasin saman ilmiön myös Clevelandissa Republikaanien puoluekokouksen aikana.

Airbnb-isäntäni John oli todella mukava, ja kävi ilmi, että Suomi oli hänelle tuttu maa. Hän oli kerran viettänyt Helsingissä useita viikkoja – marraskuussa – ja pitänyt kaupungista. Kannustin lämpimästi häntä uuteen vierailuun jonain viehättävämpänä vuodenaikana.

Otin tunnin päiväunet ja lähdin uudelleen ulos. Keskustassa oli alkamassa uutta presidenttiä juhlistava ilmaiskonsertti, joka käynnistäisi virkaanastujaisjuhlallisuudet.

Uberissä mieleeni juolahti yhtäkkiä, että voisin tarkistaa puhelimesta työsähköpostit. Tein niin – ja suunnitelmani menivät kokonaan uusiksi.

Olin vain viisi minuuttia aiemmin saanut sähköpostin, jossa kyseltiin, olinko vielä aikeissa tulla hakemaan lehdistölippuni virkaanastujaisiin.

Kuulin silloin ensimmäistä kertaa, että olin saanut lipun.

Olin ilmoittautunut toimittajaksi tilaisuuteen marraskuussa hyvissä ajoin ennen ilmoittautumisen määräaikaa. Sen jälkeen en kuitenkaan ollut kuullut asiasta mitään. Olin yrittänyt kysellä perään mutta tuloksetta. Lopulta olin alistunut kohtalooni ja suunnitellut seuraavani seremoniaa liputta jääneiden kansalaisten parissa National Mall -puistossa.

Nyt minulle kuitenkin olikin lippu – jos vain ehtisin hakea sen ennen viittä. Kello oli kymmentä vaille neljä.

Lipunnoutopiste ei ollut kovin kaukana, ja olin jo valmiiksi uberissa. Asiassa oli kuitenkin kaksi suurehkoa Muttaa.

Minulla ei ollut mukana minkäänlaista henkilötodistusta, sillä olin varautunut konsertin turvatoimiin pakkaamalla mukaani vain kaikkein välttämättömimmän. Lipunnoutopiste oli kongressin rakennuksen Capitolin liepeillä, joka oli virkaanastujaisten turvatoimien vuoksi täynnä tiesulkuja.

Pyysin uber-kuskiani kääntymään takaisin kohti majapaikkaani ja aloitin kiihkeän sähköpostikirjeenvaihdon. Minulla ei ollut tiedossa numeroa johon soittaa, mutta onneksi sähköposteihini vastattiin nopeasti. Sain sovittua, että lippuni annettaisiin minulle ilman henkilöpapereita. Uber käänsi nokkansa kohti lipunnoutopistettä.

Lähetin äkkiä sähköpostia Helsinkiin kaikille, joiden oli tärkeää tietää, että pääsisin sittenkin raportoimaan suoraan itse virkaanastujaisjuhlasta.

Luulin jo, että ehtisimme perille hyvissä ajoin – mutta sitten yllättävä tiesulku pakottikin meidät tekemään pitkän koukkauksen naapuriosavaltion kautta. Paluumatkalla juutuimme ruuhkaan.

Uber-kuskini teki kaikkensa, ja onnistui saamaan minut parin korttelin päähän lipunnoutopisteestä viittä vaille viideksi. Juoksin loput ja olin pisteellä aika tarkalleen tasan viideltä.

Piste oli vielä auki.

Minulla oli lippu virkaanastujaisiin.

Minulla oli myös todella kova kiire ilmaiskonserttiin lupaamaani juttua tekemään. Kello oli jo yli viisi, ja konsertti loppuisi kuudelta. Konsertti oli Lincolnin muistomerkillä, ja minä olin valtavan National Mall -puiston toisessa päässä Capitolin takana.

Matkaa oli reilut kolme kilometriä – jotka olivat täynnä tiesulkuja. Päätin kävellä.

Jalan pääsin perille puolessa tunnissa. Konsertti jatkui vielä, ja vaikka väkeä poistui paikalta tasaisena virtana, moni oli jäänyt odottamaan loppuhuipennusta. Tulevan presidentin oli määrä puhua kannattajilleen.

Pääsin vaivatta kävelemään lähelle lavaa. Väkeä oli nimittäin amerikkalaisella mittapuulla todella vähän. Konserttialueeksi raivattuun puiston osaan olisi mahtunut moninkertainen määrä ihmisiä.

Trump sanoi puheessaan olevansa riemuissaan siitä, että väkeä oli paikalla niin sankoin joukoin. ”Täällä ei ole yhtään tuolia tyhjänä”, hän sanoi. Kirjaimellisesti se oli totta, sillä puistossa ei ollut tuoleja.

Puhetta seurasi ilotulitus. Se ei ollut amerikkalaiseksi ilotulitukseksi erityisen iso tai näyttävä, mutta siinä oli yksi todella taidokas yksityiskohta: taivaalle onnistuttiin sytyttämään hetkeksi raketeista koostuvat jättikirjaimet USA. Olen nähnyt vuosien varrella aika monta hienoa ilotulitusta, mutta ilotulituskirjoitusta en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

Haastattelin ihmisiä ympärilläni. Toisin kuin kollegani Laura Saarikosken samassa tilaisuudessa haastattelemat ihmiset, minun haastateltavani olivat maltillisia ja järkeviä. He keskustelivat kanssani politiikasta asiallisesti ja kiihkottomasti. Eräs heistä muistutti, että valtaosa amerikkalaisäänestäjistä äänestää puoluetta eikä henkilöä. Se on mielestäni tärkeä näkökulma, joka on Trump-keskustelussa jäänyt liian vähälle huomiolle.

Uberöin majapaikkaani, kirjoitin jutun valmiiksi ja lähetin sen. Sen jälkeen aloin kiireellä laittautua edustuskuntoon. Minut oli kutsuttu kotiosavaltioni Massachusettsin republikaanipuolueen cocktail-tilaisuuteen.

Kesällä republikaanien puoluekokouksessa satuin tutustumaan kahteen ihmiseen, jotka ovat erittäin hyvin verkostoituneita republikaanipuolueessa. Toinen heistä asuu Bostonin seudulla, ja olemme pitäneet yhteyttä kokouksen jälkeenkin. Hän oli järjestänyt minulle kutsun juhliin.

Olin syönyt koko päivänä vain pienen määrän mielenosoittajien tofuhöystöä ja mukanani olleen palan tofua. Pelkäsin, että juhlissa olisi vain pienenpieniä cocktailpaloja.

Siellä oli hampurilaisia!

Buffet-pöydästä sai koota itselleen haluamansa määrän minihampurilaisia valitsemillaan täytteillä. Lämpöastioissa oli jauhelihapihvejä, rapukakkuja ja paistettuja isoja sieniä. Lisukkeita oli joka lähtöön.

Voin liioittelematta sanoa, että Massachusettsin republikaanipuolueen hampurilaiset pelastivat minut. Vaikka en syödessäni sitä vielä tiennytkään, seuraavan kerran saisin syödäkseni seuraavana iltapäivänä kahden aikoihin.

Söin sydämeni kyllyydestä, tutustuin muutamaan ihmiseen ja aloin sitten viestitellä republikaanituttavani kanssa. Hän on verkostoitumisen mestari, ja hänellä oli kutsu lukuisiin eri virkaanastujaisjuhliin eri puolille kaupunkia. Massachusettsin juhliin hän ei lopulta koskaan edes ehtinyt.

Suuri joukko erilaisia sidosryhmiä järjestää virkaanastujaisten yhteydessä Washingtonissa omia illallisiaan, ja tuttuni kutsui minut latinorepublikaanien loppuunmyytyyn gaalaan. Hänellä oli sinne ylimääräisiä lippuja.

Olin kutsusta innoissani. Gaalan pääjärjestäjä oli toinen puoluekokoustuttavani, jota en ollut nähnyt sitten kesän. Koska Latinalainen Amerikka on lempimaailmankolkkani, tutustun aina mielelläni sieltä päin kotoisin oleviin ihmisiin.

Valitettavasti gaala oli keskustassa paikassa, johon pääseminen oli tiesulkujen vuoksi lähes mahdotonta. Uberini kierteli ympäriinsä niin kauan, että sekä minä että kuski aloimme luopua toivosta. Lopulta pyysin kuskia vain jättämään minut siihen missä olimme. Korkokengistäni huolimatta aioin kävellä loppumatkan.

Olin jo eksymäisilläni, kun kohtasin tyylikkään rouvan, joka oli noussut taksista samasta syystä kuin minä. Kävi ilmi, että hän asui hotellissa, jonka yritin löytää. Hän tunsi tien, ja aloimme kävellä yhtä matkaa.

Rouva osoittautui entisen Suomen suurlähettilään vaimoksi. Hänen Suomen-vuosistaan oli jo reilusti aikaa, mutta hän muisteli Helsinkiä lämmöllä. Kävelymatka sujui oikein rattoisasti jutellen.

Kun pääsin hotelliin, gaala oli juuri päättynyt. Se oli sikäli hyvä, että kukaan ei kysellyt minulta lippua. Minut paikalle kutsunut bostonilaistuttuni oli nimittäin luovuttanut ja pyytänyt taksiaan ajamaan suoraan jatkoille.

Etsin gaalan järjestäneen miamilaistuttuni, joka yllättyi iloisesti nähdessään minut pitkästä aikaa. Liityin hänen seurueeseensa ja lähdimme yhdessä gaalan jatkoille.

Eräs hänen ystävistään oli paikalla autolla, mikä oli suuri onni, sillä taksit eivät edelleenkään päässeet tiesulkujen ohi. Näimme hotellin edessä taksijonossa ihmisiä, jotka kertoivat odottaneensa taksiaan jo yli tunnon.

Kuskimme ajotyyli oli varsin railakas. Pelkäsin kyydissä henkeni edestä, mutta pääsimme perille jatkopaikkaan ongelmitta.

Jatkot olivat hauskat ja jatkuivat aamuun. Kun lähdin nukkumaan aamukahden aikoihin, moni jäi vielä jatkamaan iltaa. Epäilen, ettei kellään heistä ollut herätystä aamuviideltä kuten minulla.

 

Kerron virkaanastujaispäivästä seuraavassa blogikirjoituksessani.