Montako palomiestä tarvitaan hoitamaan pintanaarmu?

Jos on kaatuakseen naamalleen lenkkipolulla ja naarmuttaakseen kasvonsa, totta kai se tapahtuu sunnuntai-iltana, kun on juuri jäänyt ensimmäistä kertaa yksin kotiin uudessa maassa ja lääkäriasemat ovat kiinni.

Samuli oli juuri lähtenyt työmatkalle ja olin aivan ihanalla juoksulenkillä kuvankauniilla reitillä. Ilta-aurinko hehkui järven pinnassa ja kimalteli kaksikerroksisten puutalojen viehättävissä julkisivuissa.

Täällä on helppo löytää kauniita juoksureittejä. Maasto ei vain ole ihan samanlaista, kuin mihin olen Helsingissä tottunut.  Lukemattomat lenkkitossuparit ovat monin paikoin kuluttaneet poluilta kaiken hiekan pois ja paljastaneet isoja puunjuuria, jotka vaanivat varomatonta kulkijaa.

Dangerous tree roots on Mystic Valley Parkway

Kauniin jokimaiseman ihaileminen on vaarallista, kun polulla vaanii tällaisia juuria.

Yritin varoa juuria, mutta loppulenkistä aloin väsyä ja keskittymiseni herpaantui hetkeksi. Ennen kuin ehdin tajuta, mitä tapahtui, iskin polkuun ensin molemmat polveni ja hetkeä myöhemmin kasvoni.

Kömmin pystyyn suu täynnä multaa ja totesin nopeasti, että pystyisin ongelmitta jatkamaan kotimatkaa kävellen. Suurin huoleni olivat siis naarmut kasvoissani.

Eksyin vain kerran, pääsin kohtalaisessa ajassa kotiin ja aloin tutkia vahinkoja. Iho oli raapiintunut pois aika isolta alueelta nenäni liepeiltä, mutta missään kohtaa ei onneksi ollut syviä haavoja. En kuitenkaan saanut haavoista pois kaikkea multaa, vaikka suihkutin vettä kasvoihini niin kovalla paineella kuin suihkusta lähti,

Mitä tässä maassa kuuluu tehdä sellaisessa tilanteessa?

Ensiksi tein sen, mitä olisin tehnyt Suomessa: Soitin Helsingin terveysneuvontanumeroon. Terveydenhoitaja varmisti, että jäykkäkouristusrokotukseni on voimassa. Hän ei kuitenkaan pystynyt puhelimessa arvioimaan, kannattaisiko haavat käydä puhdistuttamassa ensiavussa.

Emmin hetken ja tein sitten päätöksen: Soittaisin hätänumeroon.

Minua hävetti vaivata hätäkeskusta niin pienellä asialla, mutta en tiennyt, mitä muutakaan tehdä. Pelkäsin haavojen tulehtuvan, jos en saisi multaa pois. Muitakin tapoja päästä lääkäriin olisi luultavasti ollut, mutta en tiennyt, mitä ne olisivat.

Näppäilin numerot 911.

Amerikassa asuminen tuntuu hetkittäin siltä, kuin olisi astunut sisään tv-sarjaan. Tunne on tähän mennessä ollut kaikkein voimakkain sillä hetkellä, kun hätäkeskus vastasi odottamallani repliikillä:

– 911 what’s your emergency?

Äänensävyä myöden suoraan kuin poliisisarjoista. Mutta nyt oltiin oikeassa elämässä.

Selitin tilanteen ja kyselin, saiko näin pienellä asialla ylipäänsä vaivata hätäkeskusta.

Kotiini päätettiin lähettää ambulanssi.

Se tuntui liioittelulta. Yritin kysyä, kuka lystin maksaisi, mutta hätäkeskusvirkailija ei osannut kertoa.

Sain ohjeet, joiden mukaan minun oli määrä toimia ambulanssia odotellessa: kuistille valo palamaan, ulko-oven lukko auki, säännöllisesti otettavat lääkkeet esiin ja mahdolliset kotieläimet suljetun oven taa.

Ehdin juuri ja juuri hoitaa valon ja lukon ja vaihtaa vaatteet, kun olohuoneessamme seisoi poliisi.

Poliisi.

Kotiimme oli lähetetty poliisi siksi, että olin kaatunut lenkkipolulla.

Pelkäsin, että oli sattunut väärinkäsitys, mutta poliisi tuntui tietävän, mitä asiani koski. Hän katsoi haavaa, rauhoitteli minua ja antoi ystävällisellä äänellä haavanhoito-ohjeita, jotka kuulostivat yhtä asiantuntevilta kuin kenen tahansa maallikon neuvot.

Hän ehdotti ruhjeen painamista jääpussilla. Menimme keittiöön etsimään jäitä, mutta ulko-ovelta alkoi kuulua ääniä, joten suuntasimme nopeasti takaisin olohuoneeseen.

Sinne oli ilmestynyt kolme palomiestä.

Olohuoneessamme oli nyt poliisi, kolme palomiestä ja defibrillaattori. Kaikki paitsi defibrillaattori ihmettelivät vuoronperään ruhjetta kasvoissani.

Jokaisella oli vähän eri käsitys siitä, miten haavaa kannattaisi hoitaa, mutta yhdestä asiasta olivat kaikki järkyttävän ja traagisen erikoisasiantuntijat yhtä mieltä: en tarvitsisi ambulanssia.

Yksi palomiehistä ehdotti ambulanssin perumista. Juuri sillä hetkellä ovesta asteli sisään kaksi ensihoitajaa.

Aloin miettiä, oliko koko Somervillen päivystävä pelastushenkilöstö koolla olohuoneessamme. Toivoin todella, että ilta oli ollut hiljainen, eikä kukaan kipeämmin apua tarvitseva joutunut odottamaan minun vuokseni.

Ensihoitajat yhtyivät poliisin ja palomiesten näkemykseen: sairaalaan lähteminen ei ollut tarpeen. He myös tiesivät kertoa, että olohuoneeseemme kerääntyneestä kuuden hengen joukkokokouksesta ei tulisi laskua. Rahasta alettaisiin puhua vasta sitten, jos nousisin ambulanssiin.

Allekirjoitin lomakkeen, jossa vakuutin luopuvani oikeudestani ambulanssikyytiin omasta vapaasta tahdostani.

Sain vielä yhdenlaiset haavanhoito-ohjeet, minkä jälkeen koko ryhmä saapasteli ulos ovesta.

I skinned my face

Tällä naamalla pitää nyt sitten lähiviikkoina tavata uusia ihmisiä. Olin silti hyvin onnekas, kun mitään pahempaa ei sattunut. Lääkärin mukaan kasvoihini ei pitäisi jäädä arpia.

Kokemus oli kokonaisuudessaan hyvin hämmentävä.

Tavallaan minulle tuli turvallinen olo. Olisi mukava ajatella, että jos oikeasti joskus tarvitsen täällä poliisia, pelastuslaitosta tai ambulanssia, apu saapuu muutamassa minuutissa.

Toisaalta tuntui järjettömältä ja tehottomalta lähettää noin monta pelastajaa tapahtumapaikalle, jossa kenenkään ei missään vaiheessa luultu olevan todellisessa vaarassa.

Lisäksi minua hävetti viedä niin monen niin tärkeää työtä tekevän ihmisen aikaa. Sitä toistelin pelastajillekin, mutta he kaikki vakuuttelivat hyvin ystävällisesti, että olin tehnyt ihan oikein kun soitin.

Kyynikko ajattelisi, että jos joskus tarvitsen oikeasti ambulanssia, se ei kuitenkaan ehdi paikalle. Että sillä hetkellä ensihoitajilla on varmaan kiire esimerkiksi tukea tikkaita, kun palomies pelastaa kissaa puusta poliisi pitäessä häntä kädestä.

Onneksi en ole kyynikko, joten voin tuudittautua suloiseen turvallisuuden tunteeseen. Hädän tullen apu on yhden puhelinsoiton päässä.

Mainokset

5 thoughts on “Montako palomiestä tarvitaan hoitamaan pintanaarmu?

  1. Siinä vaiheessa, kun palomiehet tulivat paikalle, purskahdin nauruun. :)

    Tämä kuvastaa niin hyvin sitä, miten pihalla sitä saattaa olla yksinkertaisissakin arjen tilanteissa, kun on vasta muuttanut uuteen maahan! Onneksi lopulta kaikki meni kuitenkin hyvin ja sait apua.

    Tykkää

  2. Päivitysilmoitus: Vähän erilaista, osa 3: Roskien vieminen | Amerikkaa ymmärtämässä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s