Auto-onnettomuudessa Kaliforniassa

Istuin autossa, mutta yhtäkkiä olin kuin 4D-elokuvateatterin penkissä. Auto liikkui tavoilla, joilla tutui olevan todellisuuden kanssa yhtä vähän tekemistä kuin niillä kömpelöillä nytkähdyksillä, joita 4D-teatterien tuolit tekevät katsojien viihdyttämiseksi.

En ensin tajunnut yhtään, mistä oli kyse. Minulla ja Googlen navigaattorilla oli juuri ollut erimielisyyksiä siitä, mistä liittymästä neuvoisimme Samulia poistumaan moottoritieltä, ja katseeni oli ollut tiukasti kiinni ruudussa, kun Samuli ajoi Googlen ohjeiden mukaisesti liittymään, josta poistumisessa ei minun mielestäni ollut mitään järkeä.

Pian kuitenkin mielessäni alkoi välähdellä videonpätkiä auto-onnettomuuksista sellaisina, kuin ne amerikkalaisissa rikos- ja lääkärisarjoissa kuvataan. Ymmärsin, että olimme joutuneet onnettomuuteen.

Kun liike pysähtyi, kaikkialla oli savua. Tiesin olevani elossa. Lääkärisarjoista mieleeni oli iskostunut ajatus, että olisi vielä liian varhaista tietää, olimmeko loukkaantuneet.

”Mä olen elossa. Oletko sä elossa?” kysyin.

Samuli kysyi, olenko kunnossa. Sanoin, että vaikutti siltä.

Car accident

Samuli kehotti minua nousemaan autosta, mutta en saanut oveani auki. Samuli onnistui repimään sen auki. Samulin lisäksi oven vieressä seisoi kaksi muutakin miestä, ja kaikki vaikuttivat olevan minusta huolissaan.

Toinen vieraista miehistä ihmetteli ääneen, mistä savu oli tulossa, ja arveli, että auto saattaisi syttyä palamaan. Joku kehotti minua astumaan ulos autosta.

Tärkeimmät tavarani olivat jaloissani, ja keräsin rauhallisesti mutta ripeästi käsilaukkuun kaiken, mitä käsiini sain. Televisiossa autot usein räjähtävät, mutta en pystynyt uskomaan, että oikeassa elämässä kävisi niin. Jos auto syttyisi palamaan, halusin sitä ennen ottaa turvaan passini, lompakkoni ja puhelimeni – ja Samulilta joululahjaksi saamani laiskiaispehmolelun, joka oli meillä matkamaskottina.

Varmuuden vuoksi en kuitenkaan pysähtynyt pukemaan kenkiä tai pitkähihaista paitaa päälleni. Kävelin sukkasillani tien sivuun.

Mietin, oliko onnettomuus minun syytäni, kun olin ollut eri mieltä navigaattorin kanssa ja antanut sen vuoksi Samulille huonoja ja sekavia ajo-ohjeita. Minulla ei missään vaiheessa käynyt mielessäkään pohtia, oliko Samuli syyllinen kolariin.

Paikalle käveli taas uusi mies, joka vaikutti paljon järkyttyneemmältä kuin aiemmin näkemäni ventovieraat. Hän sopersi jotain, mistä ymmärsin, että onnettomuus oli hänen syytään. Hän ei ollut hidastanut ajoissa, ja hänen autonsa oli ajanut meidän peräämme.

Silloin tulivat ensimmäiset kyyneleet. Itkin osin helpotuksesta, kun vika ei ollut minun, ja osin siksi, että tuntui niin epäreilulta, että mies ei ollut hidastanut ajoissa.

Samulilla oli palovamma käsivarressa. Kuulin hänen sanovan, että hän oli huolissaan siitä, ettei vammasta huolimatta tuntenut kipua. Yritin rauhoittaa sanomalla, ettei ollut mitenkään outoa, ettei kipu vielä tuntunut. Olimme varmasti molemmat shokissa.

Jossain vaiheessa aloin palella, ja Samuli toi minulle autosta kengät ja pitkähihaisen. Auto ei missään vaiheessa ollut oikeasti vaarassa syttyä palamaan. Savu oli tullut ilmatyynyjen laukeamisesta.

Lähdin kävelemään ja aloin vihdoin hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Samuli kertoi, että peräämme ajanut auto oli tien sivussa näkemäni puoliperävaunuyhdistelmä. Olimme osuneet törmäyksen voimasta edellämme ajaneeseen autoon.

Kaunis vuokramustangimme näytti olevan lunastuskunnossa.

car accident (front of the car)

Ambulanssi saapui. Taas tapasin amerikkalaisia ensihoitajia! Suomessa en ole kertaakaan ollut ensihoitajien hoidettavana, mutta täällä se tuntuu suorastaan tulevan tavaksi. Tällä kertaa minut jopa kiinnitettiin ambulanssisänkyyn.

Ennen sitä yritimme kuitenkin pelastaa matkavaramme. Meillä oli mukana iso matkalaukku, jota oli ennen kolariakin vaikea nostaa pois Mustangin pienestä tavaratilasta. Siksi olimme pakanneet suuren osan tavaroistamme muihin kasseihin, jotta emme joutuisi ottamaan matkalaukkua joka ilta ulos autosta.

Samuli sai kassit pelastettua, mutta matkalaukku näytti olevan auttamattomasti jumissa auton rusikoituneessa tavaratilassa.

Kuten ensikohtaamisellani amerikkalaisten pelastajien kanssa, tälläkin kertaa paikalle tulivat yhtä lailla ensihoitajat, poliisi kuin palokuntakin. Tällä kertaa jopa palokunnasta oli kuitenkin hyötyä: yksi palomiehistä sai riuhtaistua matkalaukkumme ulos!

Ensihoitajat pakkasivat nyssykkämme hilpeään keltaiseen muovisäkkiin, joka julisti isoin kirjaimin sisältävänsä biovaarallista jätettä.

En löytänyt mistään aurinkolasejani, ja uskoin jo niiden murskaantuneen tuhansiksi sirpaleiksi auton etuikkunan murusten sekaan. Samuli kuitenkin onnistui löytämään ne! Ne olivatkin lentäneet otsaltani takapenkille.

Vaikka aurinkolasien menetys olisi ollut pieni suru sen helpotuksen rinnalla, mitä tunsin kun olimme molemmat kunnossa, olin valtavan onnellinen, kun ne löytyivät. Rakastan niitä aurinkolaseja. Lisäksi kaikkien tavaroiden löytyminen ja pelastuminen autonromusta lisäsi voimakkaasti elämänhallinnan tunnetta, joka onnettomuuden jäljiltä ei ollut vahvimmillaan.

Siirryimme ambulanssiin keltaisen biovaarasäkkimme kanssa. Minulla oli edelleen säkin ulkopuolella tavarat, jotka olin pelastanut autosta

Pehmolelulaiskiainen säikäytti toisen ensihoitajista, joka luuli meidän kantavan koiraa mukanamme.

Ensihoitajat tutkivat meitä alustavasti ja päätimme, että vaikka kaikki vaikutti Samulin palovammaa lukuun ottamatta olevan kunnossa, meidät vietäisiin varmuuden vuoksi tutkittavaksi lähimpään sairaalaan.

Sairaalassa odotimme iäisyydeltä tuntuvan ajan. Kun meidät lopulta tutkittiin, lopputulos oli sama kuin ensihoitajien tutkimuksessa: ainoa fyysinen vamma onnettomuudesta oli Samulin käsivarressa.

Lääkäri pelotteli kuitenkin, että tuntisimme vasta seuraavana päivänä kivut, jotka onnettomuus meille oli aiheuttanut. Hän oli vakuuttunut, että olisimme onnettomuuden jäljiltä monta päivää kipeitä, raihnaisia ja pohjattoman väsyneitä.

”En tekisi tänä viikonloppuna yhtään mitään”, hän ohjeisti.

Samuli oli järjestänyt tavaramme kasseista takaisin matkalaukkuun. Samsoniten matkalaukku oli niin kestävä, että vaikka se meni kolarissa pahasti lommolle, se vaikutti taas lähes uuden veroiselta, kun Samuli oli potkaissut lommokohdan takaisin muotoonsa.

Löysin meille hotellihuoneen sairaalan vierestä. Kävelimme hotelliin lepäämään ja aloittamaan niiden kaikkien puheluiden soittelun, jotka tällaisessa tilanteessa pitää soittaa.

Toisin kuin lääkäri oli ennustanut, tunsimme seuraavana päivänä olomme täysin normaaleiksi Samulin käsivammaa lukuun ottamatta. Halusimme jatkaa matkaa.

Onnettomuus oli tietystikin tapahtunut mahdollisimman hankalaan aikaan perjantai-iltana, ja vuokra-autofirmasta sanottiin ensin, etteivät he voisi tehdä hyväksemme mitään ennen maanantaita. Samuli hiillosti firmaa kuitenkin ihailtavan sinnikkäästi.

Kun hiillostaminen ei vaikuttanut tuottavan tulosta, pyysimme hotellia tilaamaan meille taksin ja ajoimme sillä lähimpään vuokra-autofirmaan. Taksikuski tupakoi sisällä autossa, vaikka olimme kyydissä! Sellaista en muista nähneeni tällä vuosituhannella missään maailmankolkassa, vaikka olen matkustellut kaikilla asutuilla mantereilla.

taxi driver smoking inside the car

Vuokra-autofirman siitä toimipisteestä olivat autot loppu, mutta avulias työntekijä lupasi silti järjestää meille jonkinlaisen avolavakuorma-auton. Hieman eri tunnelma kuin avomustangissa, jolla olimme matkamme aloittaneet! Minua pelotti, uskaltaisinko ajaa kuorma-autoa.

Silloin saimme puhelun alkuperäisestä vuokrausfirmastamme: Samulin sinnikkyys oli tuottanut tulosta! Saisimme hakea korvaavan samantyyppisen auton loppumatkaksi käyttöömme heidän lähimmästä toimipisteestään San Josen lentokentältä.

Olimme noin tunnin matkan päässä, mutta Uber-taksi paikalle tuli halvemmaksi kuin kuorma-auton vuokraaminen, joten hyppäsimme Uberiin.

San Josessa saimme allemme Camaron, joka ei ollut läheskään yhtä ihana kuin ruttuun mennyt Mustang. Mutta meillä oli auto, ja meidän oli vielä mahdollista ehtiä siksi yöksi Yosemiten kansallispuistoon, johon olimme onnettomuuden sattuessa olleet matkalla.

Yosemitessa oli oltu valtavan ystävällisiä, kun olin kertonut onnettomuudesta. Varaustamme onnistuttiin siirtämään päivällä eteenpäin, vaikka koko mökkikylä oli netin varauskalenterin mukaan loppuunvarattu.

Lähdimme ajamaan kohti Yosemitea. Tuntui ihmeelliseltä olla elossa.

Mainokset

Montako palomiestä tarvitaan hoitamaan pintanaarmu?

Jos on kaatuakseen naamalleen lenkkipolulla ja naarmuttaakseen kasvonsa, totta kai se tapahtuu sunnuntai-iltana, kun on juuri jäänyt ensimmäistä kertaa yksin kotiin uudessa maassa ja lääkäriasemat ovat kiinni.

Samuli oli juuri lähtenyt työmatkalle ja olin aivan ihanalla juoksulenkillä kuvankauniilla reitillä. Ilta-aurinko hehkui järven pinnassa ja kimalteli kaksikerroksisten puutalojen viehättävissä julkisivuissa.

Täällä on helppo löytää kauniita juoksureittejä. Maasto ei vain ole ihan samanlaista, kuin mihin olen Helsingissä tottunut.  Lukemattomat lenkkitossuparit ovat monin paikoin kuluttaneet poluilta kaiken hiekan pois ja paljastaneet isoja puunjuuria, jotka vaanivat varomatonta kulkijaa.

Dangerous tree roots on Mystic Valley Parkway

Kauniin jokimaiseman ihaileminen on vaarallista, kun polulla vaanii tällaisia juuria.

Yritin varoa juuria, mutta loppulenkistä aloin väsyä ja keskittymiseni herpaantui hetkeksi. Ennen kuin ehdin tajuta, mitä tapahtui, iskin polkuun ensin molemmat polveni ja hetkeä myöhemmin kasvoni.

Kömmin pystyyn suu täynnä multaa ja totesin nopeasti, että pystyisin ongelmitta jatkamaan kotimatkaa kävellen. Suurin huoleni olivat siis naarmut kasvoissani.

Eksyin vain kerran, pääsin kohtalaisessa ajassa kotiin ja aloin tutkia vahinkoja. Iho oli raapiintunut pois aika isolta alueelta nenäni liepeiltä, mutta missään kohtaa ei onneksi ollut syviä haavoja. En kuitenkaan saanut haavoista pois kaikkea multaa, vaikka suihkutin vettä kasvoihini niin kovalla paineella kuin suihkusta lähti,

Mitä tässä maassa kuuluu tehdä sellaisessa tilanteessa?

Ensiksi tein sen, mitä olisin tehnyt Suomessa: Soitin Helsingin terveysneuvontanumeroon. Terveydenhoitaja varmisti, että jäykkäkouristusrokotukseni on voimassa. Hän ei kuitenkaan pystynyt puhelimessa arvioimaan, kannattaisiko haavat käydä puhdistuttamassa ensiavussa.

Emmin hetken ja tein sitten päätöksen: Soittaisin hätänumeroon.

Minua hävetti vaivata hätäkeskusta niin pienellä asialla, mutta en tiennyt, mitä muutakaan tehdä. Pelkäsin haavojen tulehtuvan, jos en saisi multaa pois. Muitakin tapoja päästä lääkäriin olisi luultavasti ollut, mutta en tiennyt, mitä ne olisivat.

Näppäilin numerot 911.

Amerikassa asuminen tuntuu hetkittäin siltä, kuin olisi astunut sisään tv-sarjaan. Tunne on tähän mennessä ollut kaikkein voimakkain sillä hetkellä, kun hätäkeskus vastasi odottamallani repliikillä:

– 911 what’s your emergency?

Äänensävyä myöden suoraan kuin poliisisarjoista. Mutta nyt oltiin oikeassa elämässä.

Selitin tilanteen ja kyselin, saiko näin pienellä asialla ylipäänsä vaivata hätäkeskusta.

Kotiini päätettiin lähettää ambulanssi.

Se tuntui liioittelulta. Yritin kysyä, kuka lystin maksaisi, mutta hätäkeskusvirkailija ei osannut kertoa.

Sain ohjeet, joiden mukaan minun oli määrä toimia ambulanssia odotellessa: kuistille valo palamaan, ulko-oven lukko auki, säännöllisesti otettavat lääkkeet esiin ja mahdolliset kotieläimet suljetun oven taa.

Ehdin juuri ja juuri hoitaa valon ja lukon ja vaihtaa vaatteet, kun olohuoneessamme seisoi poliisi.

Poliisi.

Kotiimme oli lähetetty poliisi siksi, että olin kaatunut lenkkipolulla.

Pelkäsin, että oli sattunut väärinkäsitys, mutta poliisi tuntui tietävän, mitä asiani koski. Hän katsoi haavaa, rauhoitteli minua ja antoi ystävällisellä äänellä haavanhoito-ohjeita, jotka kuulostivat yhtä asiantuntevilta kuin kenen tahansa maallikon neuvot.

Hän ehdotti ruhjeen painamista jääpussilla. Menimme keittiöön etsimään jäitä, mutta ulko-ovelta alkoi kuulua ääniä, joten suuntasimme nopeasti takaisin olohuoneeseen.

Sinne oli ilmestynyt kolme palomiestä.

Olohuoneessamme oli nyt poliisi, kolme palomiestä ja defibrillaattori. Kaikki paitsi defibrillaattori ihmettelivät vuoronperään ruhjetta kasvoissani.

Jokaisella oli vähän eri käsitys siitä, miten haavaa kannattaisi hoitaa, mutta yhdestä asiasta olivat kaikki järkyttävän ja traagisen erikoisasiantuntijat yhtä mieltä: en tarvitsisi ambulanssia.

Yksi palomiehistä ehdotti ambulanssin perumista. Juuri sillä hetkellä ovesta asteli sisään kaksi ensihoitajaa.

Aloin miettiä, oliko koko Somervillen päivystävä pelastushenkilöstö koolla olohuoneessamme. Toivoin todella, että ilta oli ollut hiljainen, eikä kukaan kipeämmin apua tarvitseva joutunut odottamaan minun vuokseni.

Ensihoitajat yhtyivät poliisin ja palomiesten näkemykseen: sairaalaan lähteminen ei ollut tarpeen. He myös tiesivät kertoa, että olohuoneeseemme kerääntyneestä kuuden hengen joukkokokouksesta ei tulisi laskua. Rahasta alettaisiin puhua vasta sitten, jos nousisin ambulanssiin.

Allekirjoitin lomakkeen, jossa vakuutin luopuvani oikeudestani ambulanssikyytiin omasta vapaasta tahdostani.

Sain vielä yhdenlaiset haavanhoito-ohjeet, minkä jälkeen koko ryhmä saapasteli ulos ovesta.

I skinned my face

Tällä naamalla pitää nyt sitten lähiviikkoina tavata uusia ihmisiä. Olin silti hyvin onnekas, kun mitään pahempaa ei sattunut. Lääkärin mukaan kasvoihini ei pitäisi jäädä arpia.

Kokemus oli kokonaisuudessaan hyvin hämmentävä.

Tavallaan minulle tuli turvallinen olo. Olisi mukava ajatella, että jos oikeasti joskus tarvitsen täällä poliisia, pelastuslaitosta tai ambulanssia, apu saapuu muutamassa minuutissa.

Toisaalta tuntui järjettömältä ja tehottomalta lähettää noin monta pelastajaa tapahtumapaikalle, jossa kenenkään ei missään vaiheessa luultu olevan todellisessa vaarassa.

Lisäksi minua hävetti viedä niin monen niin tärkeää työtä tekevän ihmisen aikaa. Sitä toistelin pelastajillekin, mutta he kaikki vakuuttelivat hyvin ystävällisesti, että olin tehnyt ihan oikein kun soitin.

Kyynikko ajattelisi, että jos joskus tarvitsen oikeasti ambulanssia, se ei kuitenkaan ehdi paikalle. Että sillä hetkellä ensihoitajilla on varmaan kiire esimerkiksi tukea tikkaita, kun palomies pelastaa kissaa puusta poliisi pitäessä häntä kädestä.

Onneksi en ole kyynikko, joten voin tuudittautua suloiseen turvallisuuden tunteeseen. Hädän tullen apu on yhden puhelinsoiton päässä.