Osaanko kertoa tarinoita, osaako toinen kuunnella?

Pidän itseäni hyvänä tarinankertojana ja kerron mielelläni hauskaksi tarkoitettuja juttuja omasta elämästäni. Samuliin tarinani uppoavat kuitenkin poikkeuksellisen huonosti, mistä olen ollut ymmälläni. Viikonloppuna taisimme viimein keksiä, mistä se johtuu.

Olemme päätyneet monet kerrat tilanteeseen, jossa kerron mielestäni kiinnostavaa juttua mutta huomaan Samulin olevan ihmeissään siitä, mistä oikein puhun ja miksi. Luulin aluksi, että emme vain pidä samanlaisia juttuja hauskoina, mutta kyse ei olekaan siitä. Kyse on siitä, miten tarina kerrotaan.

Minun ja Samulin välillä vaikuttaa olevan sama kulttuuriero kuin eurooppalaisten ja amerikkalaisten tieteentekijöiden välillä. Kuulemma eurooppalaiset tutkijat kertovat artikkeliensa alussa tutkimuksen lähtökohdat, selostavat sitten tutkimuksen kulun ja esittelevät lopussa johtopäätökset. Amerikkalaiset puolestaan aloittavat johtopäätöksillä. Heidän mielestään kaikki muu muuttuu kiinnostavaksi ja ymmärrettäväksi vasta, kun ne ovat tiedossa.

Minun tarinankerrontatyylini muistuttaa eurooppalaista tieteellistä artikkelia: aloitan alusta ja etenen aikajärjestyksessä kohti loppuhuipennusta. Jutun pointti paljastuu lopuksi samaan tapaan kuin vitseissä ja sarjakuvastripeissä. Samuli kuitenkin kaipaisi amerikkalaiseen tyyliin jutun alkuun eräänlaiset johtopäätökset: vastauksen kysymykseen, miksi tämä juttu kerrotaan. Sen hahmottaminen kuulemma helpottaa jutun seuraamista olennaisesti.

Tämän ymmärrettyäni olen yrittänyt opetella kertomaan juttuja niin, että niiden alussa on pieni johdanto. Varsinaista loppuhuipennusta en siinä paljasta, mutta yritän antaa jonkinlaisen ennakkokäsityksen siitä, mihin juttu on menossa ja miksi kerron sitä juuri siinä tilanteessa.

Sama pätee vakavampiinkin tarinoihin. Jos näen yhtymäkohdan jonkin lapsuuden kokemukseni ja nykyhetken välillä, minulle olisi luontaista kertoa ensin lapsuuden kokemuksesta ja edetä vasta sitten oivallukseeni yhtymäkohdasta. Saan kuitenkin rakkaani huomion paljon paremmin jos aloitankin kertomalla, minkälaisen yhtymäkohdan olen tunnistanut. Lapsuusmuistoani on kuulemma paljon helpompi seurata, jos pystyy alusta alkaen peilaamaan kertomaani siihen, miten tarina liittyy nykyhetkeen.

Nyt kun tiedostan asian, minun on helppo ymmärtää, miksi näin on. Itse vain en ole koskaan kaivannut vastausta kysymykseen, miksi jokin tarina kerrotaan. Olen vitsaillut samaistuvani Homer Simpsoniin, jolta Bart kysyy tylsistyneenä, mikä isän juuri kertoman tarinan pointti on, ja joka vastaa pojalleen iloisena ”Minä tykkään tarinoista.”

Oikeasti minulle on totta kai tärkeää, että tarinani olisivat mielenkiintoisia ja että niiden sanoma välittyisi kuulijalle. Samuli ei taatusti ole ainut, joka saa jutuistani enemmän irti, kun opettelen lisäämään niihin johdannon. Olen onnellinen siitä, että ymmärsin tämän asian nyt, mutta samaan aikaan harmittaa, ettei kukaan kertonut minulle tästä jo vuosia sitten.

Kommunikaation onnistuminen on uskomattoman pienestä kiinni.

***

P.S. Tarinoita ja kuvia New Yorkin -matkastamme on luvassa heti, kun ehdimme valita ja käsitellä parhaat matkakuvat.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s