Amerikkalainen kaveriporukan mökkiviikonloppu

Viime viikonloppuna pääsimme näkemään, miten amerikkalaiset viettävät mökkiviikonloppua kaveriporukalla.

Maanantai oli täällä Labor Day, joka vastaa ideologialtaan Suomen vappua mutta jota vietetään ennemminkin kuin huvilakauden päättäjäisiä. Pyhä on aina syyskuun ensimmäisen viikonlopun yhteydessä, joten moni pääsee viettämään sen ansiosta pitkää viikonloppua kesän vaihtuessa syksyksi.

Meidät oli kutsuttu ystäväni Gabin vapaa-ajanasunnolle New Yorkin osavaltion maaseudulle. Tutustuin Gabiin viime keväänä matkailevien naisten konferenssissa. Olemme sen jälkeen pitäneet yhteyttä sähköpostitse, mutta viestimme ovat käsitelleet pääasiassa työasioita. Ilahduin kovasti siitä, että Gabi piti minua niin mukavana tai kiinnostavana ihmisenä, että halusi kutsua meidät mökilleen.

Meitä oli lopulta yhteensä kahdeksan vierasta ja Gabi miehineen. Toisin kuin etukäteen luulin, muutkaan eivät kaikki tunteneet toisiaan etukäteen.

Gabi sanoi kutsussaan, että kyseessä olisi periamerikkalainen mökkiviikonloppu, vaikka suuri osa heidän ystäväpiiristään onkin ulkomaalaisia. Odotin mielenkiinnolla, miten se eroaisi perisuomalaisesta mökkiviikonlopusta.

Suurin ero oli tietystikin se, ettei ohjelmassa ollut saunomista. Yllättävää kyllä käytössä olisi kuitenkin ollut sauna.

Gabin vapaa-ajanasunto osoittautui kaksikerroksiseksi seitsemän makuuhuoneen taloksi. Sen pohjakerroksessa on makuuhuoneiden lisäksi suuri oleskeluhuone, jossa on iso baaritiski ja yhdessä nurkassa pieni saunarakennus. Sauna on tosiaankin erillinen rakennus, kuin pieni kontti jonka sisälle mahtuisi tiiviisti ahdettuna neljä ihmistä kerrallaan.

Saunaa esiteltiin kuriositeettina – ja lähinnä vain meille.  Missään vaiheessa viikonloppua ei syntynyt keskustelua siitä, olisiko sitä syytä kokeilla.

Toinen merkittävä ero oli se, ettei talo ollut rannalla. Amerikkalaisetkin arvostavat rantamökkejä, mutta toisin kuin tuhansien järvien ja vain miljoonien asukkaiden Suomessa, täällä rantaa ei riitä kohtuuhinnalla kaikille.

Muuten amerikkalainen mökkeily oli hyvin samanlaista kuin suomalainen.

Teimme yhdessä ruokaa, söimme ja joimme, liikuimme luonnossa ja istuimme pimeässä kesäyössä nuotion ääressä. Tarkoitus oli pelata petankkia ja krokettiakin, mutta ruuanlaitto vei lopulta niin paljon aikaa, että se jäi tekemättä.

Naapureiden talot olivat lähempänä kuin suomalaismökeillä yleensä, ja ajoimme luontoretkeä varten erikseen autolla läheiseen luonnonpuistoon. Myös luonto oli erilaista.

Ensimmäisen illallisen jälkiruuaksi teimme periamerikkalaista nuotioherkkua: smoreja eli täytekeksejä avotulella paahdetulla vaahtokarkkitäytteellä.

Muistan yrittäneeni joskus teini-iässä paahtaa vaahtokarkkeja mökin takassa, mutta en silloin tiennyt, että niistä on tapana tehdä täytekeksejä. Pelkkä paahdettu vaahtokarkki oli silloin suuri pettymys: tahmeaa  mössöä, joka maistui ihan samalta kuin paahtamaton versio mutta jota oli vaikeampi syödä.

Nyt pääsin vihdoin jyvälle siitä, miten paahdettuja vaahtokarkkeja kannattaa syödä. Paahdetut mössökarkit litistetään suklaan kera kahden hunaja-grahamkeksin väliin. En ole yleisesti ottaen suuri vaahtokarkkien ystävä, mutta nuotiolla itse valmistetut smoret olivat yllättävän koukuttavia.

Opin myös, etten ole ainoa, joka ei arvosta alkuunkaan tämän maan yleisintä suklaamerkkiä Hershey’siä. Käytimme sitä täytekekseihimme ja kävimme pitkän keskustelun siitä, miten kelvotonta se kaikkien mielestä on.

Kun itse maistoin Hershey-suklaata ensimmäisen kerran, luulin sitä pilaantuneeksi. En kuitenkaan ollut koskaan maininnut asiasta kenellekään, sillä uskoin amerikkalaisten pitävän siitä enkä halunnut olla epäkohtelias.

Asiasta vallitsikin kuitenkin liikuttava yksimielisyys yli kulttuurirajojen. Meitä maahanmuuttajia oli seurueesta lopulta puolet: me kaksi suomalaista, israelilainen pariskunta ja Gabin intialainen mies. Loput viisi olivat syntyperäisiä amerikkalaisia. Hersheyn suklaasta ei pitänyt meistä kukaan.

Kokonaisuudessaan mökillä oli tosi mukavaa. Olin kaivannut tunnelmaa, joka syntyy kun joukko ystäviä vetäytyy luonnon helmaan viettämään aikaa yhdessä.

Suomessa viettämilleni mökkiviikonlopuille tämä ei kuitenkaan vetänyt vertoja.  Jos menisimme Suomessa Samulin kanssa mökille, ainakin toisella meistä olisi seurassamme olevien ihmisten kanssa roppakaupalla yhteisiä muistoja.

Minulle mikään ei korvaa sitä läheisyyttä, joka syntyy pitkästä yhteisestä historiasta.

 

Advertisement

Maissisokkelo

Viime viikonloppuna kävimme täkäläisen ystäväpariskuntamme kanssa maissipellossa eksymässä. Se on täällä suosittua ajanvietettä syksyisin.

Maissipeltoihin tehdään monimutkaisia sokkeloita, joita käydään tutkimassa perheen tai kaveriporukan kesken. Ilmeisesti tarkoitus on, että ainakin jossain vaiheessa tuntisi olevansa eksyksissä. Pellon omistajat tekevät sokkelosta varmuuden vuoksi kartan, mutta monet haluavat löytää tiensä ulos karttaa katsomatta.

Maissisokkelo, amerikanenglanniksi corn maze, on brittienglantia osaavalle hämmentävä sana. Jos Britanniassa olisi maissisokkeloita, niiden nimi olisi maize maze. Tuntuu jotenkin väärältä, että noin ilmeinen sanaleikki on jätetty käyttämättä, mutta minkäs teet: amerikanenglanti ei tunne sanaa maize.

Ajoimme maissipellolle Ipswichiin ruuhkassa, jonka kaltaisia Suomessa on harvoin. Täällä auton pysähtyminen muutaman minuutin välein kokonaan paikoilleen ruuhkan vuoksi kuuluu jokapäiväiseen elämään. Autoja on sekä arkisin että viikonloppuisin liikenteessä paljon enemmän kuin tieverkko vetää.

Pahin ruuhka oli maaseututiellä, joka johti paikallisille markkinoille. Iloksemme suurin osa ihmisistä oli suunnannut markkinoille, ja maissisokkelossa oli kohtalaisen väljää.

Heinäukko toivotti meidät tervetulleiksi Marini-farmille – tietenkin Amerikan lippuja heiluttaen.

Ystäviemme valitsemassa sokkelossa oli merirosvoteema. Maissipellon ja merirosvojen välinen yhteys ei ihan auennut minulle, mutta sokkelon säännöt kertoi meille videon välityksellä merirosvoksi pukeutunut näyttelijä ja saimme mukaamme värikynän ja vihkosen, jossa oli merirosvoaiheisia tehtäviä sokkelossa seikkalua rytmittämään.

Päivä oli kaunis ja oli hauskaa kuljeskella ympäriinsä maissipellon poluilla. Paikoin maissit kasvoivat niin korkeina, ettei niiden yllä näkynyt kuin taivasta. Paikoin sokkelon seinät olivat vähän matalammat.

Olin luullut, että sokkelopellon maissisato korjattaisiin muiden peltojen tapaan, mutta polkuja tallatessamme näimme, että se oli jo ylikypsää. Sokkelolla tienaa varmaankin sen verran hyvin, että se kannattaa pitää pystyssä mahdollisimman pitkään, vaikka sato tuhoutuukin. Aikuisen pääsymaksu sokkeloon oli kympin luokkaa.

Aluksi eksyilimme tahallamme, mutta sitten huomasimme olevamme ihan oikeasti eksyksissä. Sokkelon rakentajat olivat olleet ovelia. Eräässäkin paikassa kahdessa toisiaan lähellä olevassa polussa oli ihan samannäköinen risteys niin, että oli helppo luulla tulleensa samaan risteykseen uudestaan.

Merirosvotehtäväpaperissa oli kartta, mutta se oli kätketty punaisen sekamelskan alle niin, että kartan pystyi hahmottamaan ainoastaan katsoessaan paperia punaisen kalvon läpi. Sokkelossa oli siellä täällä kartanlukuasemia, joissa paperin saattoi ujuttaa punaisen muovin alle luettavaksi, mutta niidenkin löytäminen ilman karttaa oli hankalaa.

Farmilla oli myös myymälä, jossa oli runsas valikoima syksyn kasviksia ja paikallisen leipomon tuotteita. Herkuttelimme sadonkorjuuajalle tyypilliseen tapaan omenamehudonitseilla, joiden taikinaan oli lisätty tuorepuristettua omenamehua. Kanelisokeroidut olivat parempia kuin perinteiset sokeroimattomat. Donitsien kanssa maistui kuuma tuorepuristettu omenamehu, jota täällä kutsutaan omenasiideriksi, vaikka siinä ei ole alkoholia.

Jokaisella seurueella oli tarkoitus olla mukanaan lippu, jota voisi heiluttaa korkean varren päässä jos haluaisi henkilökunnan apua ulos pääsemiseen. Meitä kuitenkin luultiin ovella toisen seurueen osaksi emmekä saaneet lippua.

Ennen tänne muuttamista en ollut käsittänyt, miten monta eri kurpitsalajia on olemassa.

Aika monen virheellisen käännöksen ja saman polun uudelleen ja uudelleen kulkemisen jälkeen pääsimme lopulta ulos omin neuvoin.

Emme kuitenkaan löytäneet läheskään kaikkia sokkeloon kätkettyjä merirosvotehtäien vastauksia. Jälkikäteen katsoimme kartasta, että meillä jäi yksi iso alue kokonaan koluamatta.

Myös maissia on useampia lajikkeita kuin Suomessa. Nk. intiaanimaissi on koristeellisen värikästä.

Ystävämme olivat ihmeissään siitä, miten pahasti olimme eksyneet. Ilmeisesti kohdallemme oli osunut poikkeuksellisen hyvä sokkelo.

Miten vihannes voi näyttää noin paljon käärmeeltä? Jopa käärmemäinen ulos suusta työnnetty kieli on mukana.