Kun muutin Amerikkaan, yksi haaveistani oli päästä tekemään töitä Valkoisessa talossa. Pakkasin erikseen Suomesta mukaan hiljattain ostamani mustan housupuvunkin siltä varalta, että haave toteutuisi.
Maaliskuussa kuulin, että presidentti Niinistö tulisi valtiovierailulle presidentti Obaman luokse yhdessä muiden Pohjoismaiden valtionpäämiesten kanssa. Sydämeni alkoi tykyttää nopeammin. Olisiko tässä tilaisuuteni?
Otin heti yhteyttä STT:hen ja sain sovittua, että hoitaisin vierailun. Vierailuohjelmasta ei tuossa vaiheessa kuitenkaan ollut vielä juuri lainkaan tietoa, eikä minulle ollut alkuunkaan selvää, pääsisimmekö me vierailua seuraavat toimittajat Valkoiseen taloon.
Vähitellen selvisi, että pääsisimme ainakin Valkoisen talon pihaan ja lehdistöhuoneeseen. Se oli minusta jo paljon.
Muutamaa päivää ennen vierailun alkua tuli uutta tietoa: Ensimmäisen naisen kanslia järjestäisi valtiovierailua seuraaville toimittajille ennakkokierroksen, jossa esiteltäisiin valtiovierailuun kuuluvien illallisten kattausta ja ruokalistaa. Vierailulle mahtuisi vain rajoitettu määrä toimittajia.
Ilmoitin äkkiä ennakkovierailulle sekä itseni että uutiskuvaajakollegani, jonka oli määrä lentää Suomesta Washingtoniin raportoimaan valtiovierailusta yhdessä minun kanssani. Jouduimme odottamaan useita päiviä ennen kuin saimme tietää, ketkä mahtuisivat mukaan.
Tiedon oli määrä tulla samalla minuutilla kuin lentoni Bostonista laskeutuisi Baltimoren-Washingtonin lentokentälle. Avasin puhelimen heti kun voin ja päivitin kuumeisesti sähköpostejani niin kauan, että ruutuun ilmestyi odottamani viesti: Ensimmäisen naisen kanslialla oli ilo kutsua minut mukaan ennakkokierrokselle. Pääsisin näkemään Valkoista taloa enemmänkin!
Vierailupäivä koitti, ja minä ja kuvaajakollegani pääsimme ongelmitta Valkoisen talon portista sisälle. Eräs suomalaiskollega joutui jäämään portin taa, sillä hänen väliviivalla kirjoitettava sukunimensä oli aiheuttanut jonkinlaisen sekaannuksen vierailijalistaa laadittaessa.
Kierros alkoi Valkoisen talon lehdistötilasta, jonka olin nähnyt lukemattomat kerrat televisiossa muun muassa nuoruuden lempisarjassani West Wingissä. Se oli hirveän pieni! Kuulemma kaikki ihmettelevät ensivierailullaan samaa. Televisiossa huone näyttää paljon isommalta.
Meillä oli aikaa poseerata puhujanpöntön takana ja leikkiä Valkoisen talon lehdistösihteeriä. En selvästikään ollut ainoa pohjoismainen toimittaja, jolle työvierailu Valkoiseen taloon oli suuri elämys. Todella moni halusi kuvan itsestään lehdistösihteerinä.
Lehdistöhuoneeseen oli erillinen sisäänkäynti pihasta, joten sinne kulkiessaan ei nähnyt muita huoneita. Kattausta ihailemaan mennessämme pääsimme näkemään taloa paljon enemmän. Oli epätodellista kävellä ihan oikeasti Valkoisessa talossa.
Seuraavana päivänä oli itse valtiovierailu. Heräsimme kukonlaulun aikaan ja menimme aamukuudeksi portille odottelemaan. Sillä kertaa toimittajalauma oli paljon isompi ja turvatarkastus tiukempi. Värjöttelimme ulkona viileässä aamuilmassa useamman tunnin.
Kun jotain viimein tapahtui, pääsimme Valkoisen talon etelänurmikolle eli sille puolelle taloa, josta näkee pyöreän erkkerin. Saimme käydä siellä ennakkoon tutustumassa kuvauskorokkeeseen ja ottamassa selfieitä ennen varsinaisten töiden alkua.
Kuvaajakollegani ja muut tärkeimmät kuvaajat pääsivät sisälle taloon, jossa heillä oli mahdollisuus kuvata valtiovieraiden saapumisseremoniat. Me loput saimme katsella etelänurmikolle asetetulta korokkeelta, kun vieraiden autot saapuivat ja vieraat kättelivät Obamat.
Kun vieraat olivat siirtyneet sisälle, meidät kuljetettiin lehdistötilaan, jossa meidän oli määrä päästä kuuntelemaan tervetuliaispuheet television välityksellä. Matkan varrella kuljimme Länsisiiven ja presidentin työhuoneen Oval Officen ohi. Ikkunoista pääsi kurkistamaan hieman sisällekin. Saattajamme eivät erityisemmin arvostaneet sitä, että yritimme ottaa kuvia ikkunoista, vaikka oli selvää, ettei presidentti ollut sillä hetkellä virkahuoneessaan.
Siellä se on takanani: legendaarinen Länsisiipi ja Oval Office
Kurkistus Oval Officeen. Kuvaajakollegani pääsi jopa käymään sisällä maailmankuulussa virkahuoneessa, mutta me kirjoittavat toimittajat saimme tyytyä tirkistelyyn.
Kun Obama aloitti tervetuliaispuheensa, tv-lähetyksen ääni ei ensin toiminut, mutta sitten se saatiin onneksi toimimaan. Pohjoismaiset valtionpäämiehet olivat sopineet keskenään, kuka puhuisi missäkin vaiheessa päivää, ja Niinistön osaksi oli tullut tervetuliaispuhe. Me suomalaistoimittajat kirjoitimme kiireesti lyhyitä nettijuttuja sekä Obaman että Niinistön puheista.
Sen jälkeen kiireet hellittivät taas hetkeksi. Valtionpäämiehet kokoustivat suljetuin ovin. Kuvaajakollegani ja muutama muu journalisti pääsivät sillä välin seuraamaan valtionpäämiesten puolisoiden ohjelmaa, mutta suurin osa meistä ei mahtunut mukaan, joten odottelimme lehdistötilassa.
Sitten pääkuvaajat päästettiin valtionpäämiesten kokoushuoneeseen. Kirjoittavia toimittajia ei huoneeseen mahtunut, mutta meille oli luvattu, että pääsisimme kuulemaan lehdistölle tarkoitetut kokouslausunnot televisiosta. Tekniikka petti kuitenkin aivan täysin, eikä meille saatu näkyviin sen enempää kuvaa kuin ääntäkään. Uskomatonta, ettei Valkoisessa talossa osata hoitaa asioita tuon paremmin!
Pääsimme lopulta kuulemaan osan puheenvuoroista sen ansiosta, että televisiokanava C-spanin kollegamme ystävällisesti käänsi omista laitteistaan äänen niin kovalle, että saatoimme kuunnella C-spanin lähetystä tilaisuudesta. Valkoisen talon oma henkilökunta ei missään vaiheessa onnistunut korjaamaan vikaa laitteissaan.
Sitten oli aika kiiruhtaa ulos, jossa kunkin vierailijamaan valtionpäämies piti lyhyen lehdistötilaisuuden oman maansa toimittajille. Tietenkin juuri silloin satoi! Meille lainattiin sateenvarjoja, mutta on aika vaikeaa pidellä samaan aikaan sateenvarjoa päänsä yläpuolella ja nauhuria presidentin suun lähettyvillä sekä kirjoittaa muistiinpanoja lehtiöön. Päädyin käyttämään mustan pukuni päällä huipputyylikästä sinistä kertakäyttösadeviittaa, jonka olin ostanut hotellin matkamuistokaupasta.
Kun presidentit olivat puhuneet, oli jo todella kiire kirjoittaa valmiiksi pitkä juttu seuraavan päivän lehtiin. Koska kello on Suomessa seitsemän tuntia enemmän kuin täällä Yhdysvaltojen Itärannikolla, alkuiltapäivästä pidetty lehdistötilaisuus oli lehtien painoaikatauluja ajatellen harmillisen myöhään.
Kiiruhdin lähimpään kahvilaan, istuin alas ja aloin kirjoittaa kuumeisesti. Onneksi olen kokenut uutistoimistotoimittaja ja tottunut jäsentämään kuulemani asiat ja kirjoittamaan niistä ymmärrettävän jutun nopeasti. Sain jutun valmiiksi ja lähetettyä Suomeen ajallaan.
Sitten minulla olikin yhtäkkiä hetki vapaa-aikaa. Hotellimme oli ihanan lähellä Valkoista taloa, ja ehdin käydä huoneessani ottamassa pienet torkut. Se teki todella hyvää, sillä aamuviideltä alkanut päivä oli jatkumassa pitkälle iltaan. Ehdin myös syödä pikaisen lounaan.
Torkkujen jälkeen palasin Valkoisen talon portille uutta turvatarkastusta varten. Illan ohjelma oli alkamassa.
Iltatilaisuuteen valtionpäämiehet saapuivat talon pohjoispuolella olevan oven kautta. Lehdistökoroke oli paljon lähempänä kuin eteläovella, ja meillä oli hyvä tilaisuus tarkkailla Obaman pariskuntaa, kun he odottelivat vieraitaan. Pari seisoskeli lehdistön edessä erittäin luontevan oloisina: Michelle Obama muun muassa pyyhkäisi roskan miehensä kauluksesta ja kertoi vitsin, joka sai Barack Obaman nauramaan kippurassa.
Kun vieraat olivat astelleet sisään, meidät siirrettiin taas lehdistötilaan odottelemaan. Kun illalliset olivat päässeet kunnolla käyntiin, pääsimme vieraiden sekaan kuuntelemaan puheita.
Illalliset pidettiin suuressa juhlateltassa, joka oli pystytetty etelänurmikolle. Tunnelma teltassa oli vaikuttava. Kattauksen teema oli Pohjolan talvi, joka oli loihdittu taidokkaasti keskelle Washingtonin kevättä.
Teltan takana kasvavat puut oli valaistu vihreillä valoilla symboloimaan revontulia, ja katossa roikkui tähtitaivaasta muistuttavia lamppuja. Muuten telttaa valaisivat ainoastaan kynttilät, joiden kynttilänjalkoina oli jättimäisiä jääveistoksia.
Myös kävely lehdistötilasta etelänurmikon poikki teltalle teki vaikutuksen, kun pääsimme näkemään läheltä iltavalaistun Valkoisen talon eteläpuolen. Valkoisen talon ovelta puolestaan oli kaunis näkymä samaten iltavalaistuihin etelänurmikon suihkulähteeseen, Washingtonin muistomerkkiin ja kaukaisuudessa siintävään Jeffesonin muistomerkkiin.
Muutama toimittaja oli jäänyt seuraamaan tilaisuutta lehdistötilaan. Kuulemma tekniikka ei toiminut vieläkään, eivätkä he nähneet eivätkä kuulleet yhtään mitään!
Loppuillasta pääsimme juhlatelttaan vielä uudestaan kuuntelemaan yhden kappaleen verran illan juhlavieraille esiintynyttä Demi Lovatoa, joka Suomessa taidetaan tuntea parhaiten Disneyn Frozen-elokuvan tunnuskappaleesta Let it go.
Olimme kollegoiden kesken pohtineet, esittäisikö Lovato pohjoismaisten vieraiden kunniaksi Let it gon, mutta sitä emme valitettavasti saaneet tietää. Avauskappaleena oli myöskin Pohjoismaihin sopivasti Stone Cold, ja sen jälkeen meidät jo vietiinkin pois.
Oli aika hyvästellä Valkoinen talo ja kulkea sen portista ulos viimeistä kertaa.
Hotellille päästyämme meidän täytyi vielä jatkaa töitä. Minä kirjoitin aamuksi nettiin jutun illallisista, kuvaajakollegani puolestaan käsitteli kuvia ja lähetti niitä toimitukseen.
Nukkumaan pääsimme muistaakseni yhden aikoihin. Palauttaviin yöuniin ei ollut mahdollisuutta, sillä meidän oli oltava jo aamuyhdeksältä presidentin lehdistötilaisuudessa tämän hotellissa.
Lehdistötilaisuudesta meidät kuljetettiin Arlingtonin hautausmaalle, jossa presidentti Niinistö laski seppeleen tuntemattomien sotasankareiden muistomerkille.
Olin käynyt hautausmaalla aikaisemmin katsomassa John F. Kennedyn ja Jackie Onassiksen hautaa, mutta en silloin jäänyt seuraamaan muistomerkin vahdinvaihtoa. Nyt ehdimme seurata seremoniaa kaikessa rauhassa ennen kuin presidentin oli aika laskea seppele.
Hautausmaaseremonian jälkeen valtiovierailu oli ohi. Siirryimme kuvaajakollegani kanssa salaattikahvilaan, jossa kirjoitin lounasta puputtaessani vielä viimeisen pitkän lehtijutun ennen yön laskeutumista Suomessa.
Sitten olikin aika kiiruhtaa taksilla lentokentälle. Samuli oli jo Los Angeleissa odottamassa minua. Kahden viikon ikimuistoinen road trip voisi alkaa!
(Ylimmäisen kuvan otti minulle norjalainen kuvaajakollega Heiko Junge. Muut kuvat ovat itse ottamiani.)
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Amerikkaa ymmärtämässä 