Amerikkalaista ajokorttia hankkimassa

Nyt kun olen asunut Yhdysvalloissa yli vuoden, en saa enää ajaa autoa suomalaisella ajokortillani, vaan tarvitsen täkäläisen kortin.

Se tarkoittaa, että joudun samaan kirjalliseen kokeeseen ja inssiajoon kuin amerikkalaisteinit, jotka hankkivat ensimmäistä ajokorttiaan.

Olen stressannut asiasta todella paljon.

Kortti olisi tietystikin kannattanut hankkia hyvissä ajoin ennen kuin ajo-oikeuteni suomalaisella kortilla päättyi. Järkevintä olisi ollut hoitaa asia pian muuton jälkeen, jotta olisin saanut heti käyttööni täkäläisen henkilötodistuksen, eikä minun olisi tarvinnut kantaa passiani mukana kaiken aikaa.

En kuitenkaan pystynyt olemaan järkevä. Olin aivan liian ahdistunut.

Aluksi stressasin pelkästään ajokokeesta. Pääsin aikoinaan Suomessa inssiajosta läpi vasta kolmannella yrittämällä, ja ensimmäinen yritys oli todella karmaiseva kokemus. Kun vihdoin sain suomalaisen ajokorttini, riemuitsin kaikkein eniten siitä, etten koskaan enää joutuisi kokemaan mitään vastaavaa.

Myöhemmin kuitenkin kirjallinen koe alkoi tuntua vielä isommalta taakalta. Koetta varten luettava materiaali on täynnä asioita, joiden ulkoa opettelemisessa ei ole mitään järkeä, ja oli vaikea tietää, mitkä kirjan luvut kokeen läpäisemiseksi tarvitsisi osata.

Yksi kirjan luku esimerkiksi käsittelee ajokortin hankkimiseen tarvittavaa byrokratiaa ja yksi auton rekisteröimistä. Tuntui epätodennäköiseltä, että niistä kysyttäisiin kokeessa, mutta periaatteessa kysymyksiä voisi tulla mistä päin kirjaa tahansa.

Kysymykset olisivat monivalintoja, joten niissä keskityttäisiin todennäköisesti numeeriseen tietoon, liikennemerkkeihin ja muuhun hyvin konkreettiseen ja yksityiskohtaiseen tietoon.

Yritin käyttää järkeäni sen suhteen, minkälaista turhaa tietoa pänttäisin.

Opettelin ison liudan jaloissa mitattuja etäisyyksiä, jotka eivät yhdisty mielessäni millään tavalla todelliseen elämään. Tiedän nyt, että ajovaloja täytyy käyttää, jollei ilman valoja näe 500 jalan päähän, ja että on laitonta ajaa tai pysäköidä 800 jalkaa lähemmäksi tulipaloa.

Nyt vain pitäisi tietää, kuinka pitkä matka jalka on. Tai kyetä arvioimaan tuon suuruusluokan etäisyyksiä edes metreissä.

Samulin kokeessa oli kysytty esimerkiksi nuorten kuljettajien rangaistuksista. Niitä oli kirjassa runsaasti. Pänttäsin taulukon toisensa jälkeen.

Tiesittekö, että alle 18-vuotias nuori voi menettää korttinsa 60 päiväksi, jos hän jää kiinni ajamisesta yöllä klo 0.30-5? Kannattaisi tietää, jos haluat amerikkalaisen ajokortin.

Arvatkaa, kuinka monta vastaavanlaista kohtaa kirjan taulukoissa oli.

Kokeen lisäksi stressasin dokumenteista, jotka ajokokeeseen piti ottaa mukaan. Tarvitsisin todisteen Massachusettsissa asumisesta, syntymäajastani ja siitä, miltä nimikirjoitukseni näyttää. Ajokoekirjassa oli tarkka lista siitä, mitkä dokumentit mihinkin kohtaan hyväksyttäisiin.

Listaa lukiessani ymmärsin todella selvästi, miten vähän olen integroitunut uuden kotimaani yhteiskuntaan.

Minulla ei ole amerikkalaista veroilmoitusta, autovakuutusta, pankkitiliä, shekkivihkoa, palkkakuittia, asuntolainaa, sosiaaliturvailmoitusta, todistusta äänestäjäksi rekisteröitymisestä, kutsua valamiespalveluun, todistetta väestölaskentaan osallistumisesta eikä aseenkantolupaa. Minulla ei ole edes kaasu-, sähkö-, puhelin- tai lämmityslaskua, sillä ne kaikki tulevat Samulin nimellä.

Samulin ansiosta olen säästynyt todella paljolta byrokratialta, mistä olen syvästi kiitollinen. Samalla minusta on kuitenkin tullut vain puolittainen yhteiskunnan jäsen, joka on todella monessa arkisessa asiassa riippuvainen puolisostaan.

Hetken jo pelkäsin, etten voisi saada koko ajokorttia, koska en saisi kasaan vaadittavia dokumentteja.

Kun sain paniikkini tukahdutettua ja luin listaa rauhallisemmin, kävi ilmi, ettei kaikki toivo ollut menetettyä.

Toukokuisen auto-onnettomuutemme ansiosta minulla oli postissa tulleita sairaalalaskuja, joilla saattaisin voida todistaa asuvani Massachusettsissa.

Laskun piti olla alle kaksi kuukautta vanha, mutta onneksi suomalaisen matkavakuutusyhtiöni amerikkalainen yhteistyökumppani on vitkutellut laskujen maksamisessa, ja olin saanut postissa hiljattain maksumuistutuksen. Toivoin sen kelpaavan, vaikka se ei ollutkaan alkuperäinen lasku.

Syntymäaika olisi helppo todistaa, sillä siihen kelpaisi suomalainen passi. Nimikirjoitus oli kuitenkin taas vaikeampi. Passia ei voi käyttää kuin yhteen kohtaan kolmesta, joten nimikirjoituksen todistaminen sen avulla ei ollut mahdollista.

Nimikirjoituksen sai todistaa esimerkiksi sosiaaliturvakortilla. Ajattelin ensin suomalaisen kela-kortin tyyppistä muovikorttia, mutta sitten muistin asuvani nykyään maassa, joka on monissa asioissa Suomea pahasti kehityksestä jäljessä. Sosiaaliturvakorttihan tarkoitti sosiaalitoimiston antamaa pahvinpalaa, johon on kirjoitettu sosiaaliturvatunnus. Sellainen minulla oli!

Sosiaaliturvatunnuksen hankkiminen oli ainoa byrokraattinen asia, jonka olin siihen mennessä saanut hoidettua. Hankin sen osin juuri siksi, että tiesin tarvitsevani sen ajokorttia varten. Nyt siitä olisi tuplasti hyötyä, kun itse tunnuksen lisäksi voisin käyttää korttia.

En ollut edes kirjoittanut pahvinpalaan nimeäni. Toisin kuin Suomessa, täällä sosiaaliturvakorttia ei saa pitää mukana lompakossa. Kirjoitin nimeni viivalle, ja yhtäkkiä minulla oli todiste nimikirjoituksestani.

Dokumentit olivat kasassa, ja pääni oli täynnä turhaa tietoa. Päätin olevani valmis kirjalliseen kokeeseen.

Kerron koekokemuksesta lisää seuraavassa kirjoituksessani.

Road Trip Las Vegas Nevada

Ajelulla Las Vegasissa toukokuun roadtripillämme. Automatkailu  Yhdysvalloissa on hetkittäin hohdokasta, mutta mukaan mahtuu myös paljon puuduttavia ajokilometrejä. Niitä varten minullakin on tärkeää olla ajokortti, vaikka en arjessa autolla liikkuisikaan.

 

Vaaleaa leipää vai vehnäleipää?

Vaaleaa leipää vai vehnäleipää?” Jos aivoni jonain päivänä lakkaavat menemästä solmuun kun kuulen tuon kysymyksen, minusta on todella tullut amerikkalainen.

Samaa kysytään täällä todella usein, mutta hämmennyn silti siitä joka kerta. Suomalainen mieleni ei kerta kaikkiaan pysty käsittämään, miten nuo kaksi vaihtoehtoa voisivat olla eri asiat.

”Wheat or white?” Asiaa ei auta se, että sanat vieläpä kuulostavat lähes samalta.

Samuli opetti minulle heti ensivierailullani, mitä kysymys tarkoittaa. Tarjolla on täysjyväleipää ja vielä vaaleampaa höttöä, joka tehdään pelkästään valkoisesta vehnäjauhosta.

Sen sisäistin heti. Paljon vaikeampaa on kuitenkin muistaa, kumpi lähes identtisen kuuloisista ja mielessäni täysin samaa asiaa tarkoittavista sanoista viittaa kumpaankin leipään.

Vaikka haluan aina täysjyvävaihtoehdon, en ole vieläkään saanut vastaustani automatisoitua. Jään aina hetkeksi empimään ennen kuin muistan, kumpi sana piti valita.

Kenties minun pitäisi alkaa toistella sanaa mielessäni vaikkapa kadulla kävellessäni. ”Wheat, wheat, wheat”. Siinä on aika kiva kaiku. Ohikulkijat tosin saattaisivat ihmetellä.

Onneksi meillä on pakastin täynnä Suomesta tuotua ruisleipää. Se maistuu kodilta, se ei ole sen enempää vehnää kuin valkoistakaan ja mikä parasta, sitä saadakseen ei tarvitse puhua kenellekään.

Finnish Rye Bread

Vanhempieni heinäkuussa tuoma ruisleipäaarre.

Juhannus kaukana Suomesta

Kayaking on Charles River Boston Massachusetts

Bostonin-elämässämme meillä ei ole mahdollisuutta mökkeilyyn, mutta melontaretkillä Charles-joella pääsemme sentään veden äärelle.

Hyvää juhannusta kaikille! Meillä täällä on tänään aivan tavallinen arkipäivä.

Ulkosuomalaisille iskee ymmärtääkseni koti-ikävä erityisen herkästi juuri juhannuksena. Facebook ja Instagram pahentavat asiaa: jos seuraa suomalaisten ystäviensä elämää säännöllisesti sosiaalisessa mediassa, ei keskikesän juhlaa ole minkäänlaista mahdollisuutta unohtaa.

Juhannus ja joulu ovat niitä harvoja hetkiä vuodessa, jolloin tuntuu, että kaikki suomalaiset tekevät tahoillaan samoja asioita ja elävät jaettua kokemusta.

Ulkosuomalaisena on helppo kuvitella, että juuri nyt kaikki maailman suomalaiset minua lukuun ottamatta ovat mökillä grillaamassa ja nauttimassa yöttömästä yöstä.

Tiedän kuitenkin hyvin, että se on vain tunne. Tosiasiassa moni viettää juhannuksen töissä – myös minun alallani. Vapaalla olevista kaikilla ei ole mökkiä tai muuta paikkaa, jossa he pääsisivät helposti juhannustunnelmaan. Jotkut eivät syystä tai toisesta lähde mökille, vaikka sellainen olisikin.

Ajattelin etukäteen, ettei juhannus ulkomailla herättäisi minussa haikeutta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen juhannuksen poissa Suomesta. Espanjassa asuessani en muistaakseni edes huomannut juhannuksen tulevan ja menevän. Joskus olen ollut juhannuksena matkoillakin.

Olen viettänyt Suomessa monta ihanaa ja ikimuistoista juhannusta – mutta myös monta synkkää ja ikävää. Kahtena viime juhannuksena mökkipaikkakunnallamme oli niin hirveä sää, ettei keskikesän juhla juuri juhlalta tuntunut.

Lisäksi tämä viikko on siitä erityinen, että vanhempani ovat ensimmäistä kertaa kylässä täällä meidän luonamme Bostonissa.

Nyt Facebookia selaillessani huomasin silti tuntevani haikeuden piston sydämessäni. Tänä juhannuksena sää näyttäisi olevan hyvä, ja moni facebook-kaverini oli jakanut idyllisiä mökkimaisemakuvia. Niitä katsoessani kuulin melkein korvissani kuikan huudon ja tunsin nenässäni kokon ja saunan tuoksun.

Onneksi tiedän, että meillekin tulee vielä monta Suomi-juhannusta.

Ensimmäinen loma Suomessa

Vietimme Samulin kanssa joulun Suomessa. Se oli ensimmäinen Suomen-lomani Bostoniin muuton jälkeen.

Jännitin jonkin verran sitä, miltä tuntuisi olla Helsingissä kyläilemässä. Helsinki on kuitenkin minun kaupunkini, mutta nyt minulla ei olisi siellä omaa kotia, vaan nukkuisin milloin lapsuuden huoneessani vanhempieni luona, milloin ystävien sohvalla.

Olin myös hieman huolissani siitä, että lomakalenterissamme olisi aivan liian paljon ohjelmaa. Minulla oli mahdollisuus viettää Suomessa kokonaiset kaksi viikkoa, mutta Samulin loma kestäisi vain viikon, ja tuo yhteinen viikko oli sovittu täyteen menoja jo syksyllä.

Hetkittäin muistin jopa viimekesäiset pohdintani siitä, samaistuisinko joskus vielä Helsingin Sanomien Annamari Sipilän pakinaan ulkosuomalaisen Suomen-vierailusta  ja huomaisin, että ennen niin rakkaiden ystävien tapaamisesta olisi tullut pelkkää suorittamista.

Playing Room Escape at InsideOut Escapes in Helsinki

Yksi Suomen-lomamme ohjelmanumeroista oli käydä pelaamassa Room Escapea eli pakohuonepeliä ystävien kanssa suosikkipaikassamme InsideOut Escapesissa. Kuva on InsideOutin Facebook-sivulta.

Ainoastaan keskimmäinen huoli oli aiheellinen.

Sukulaisten ja ystävien kodeissa yöpyminen tuntui täysin luontevalta. En pysähtynyt missään vaiheessa tosissani pohtimaan sitä, ettei minulla enää ole Helsingissä omaa paikkaa.

En olisi edes ehtinyt pohtia sellaista, sillä ohjelmaa oli todellakin aivan liikaa. Varsinkin yhteisellä lomaviikollamme tuntui, ettemme ehtineet missään välissä nukkua kunnolla.

Yöstä toiseen kertyvä univelka kiristi pinnaani ja aiheutti turhia riitoja niinä harvoina hetkinä, kun olimme kahdestaan esimerkiksi ajaessamme kyläilypaikasta toiseen. Onneksi saimme riidat kuitenkin nopeasti sovittua – ehkä siksi, ettei pidempään riitelyyn ollut aikaa.

Tiukasta ohjelmastamme huolimatta perheen ja ystävien kanssa vietetyt hetket olivat kiireettömiä. Ehdimme pysähtyä ja olla läsnä, käydä keskusteluja niin isoista kuin pienistäkin asioista, leikkiä ja pelata sekä lasten että aikuisten kanssa.

Sipilän kuvaamasta suoritusilmiöstä en nähnyt merkkiäkään sen enempää omassani kuin Samulinkaan käytöksessä, vaikka Samuli on sentään asunut poissa Suomesta jo neljä vuotta.

Itse olin ollut poissa vasta kolme kuukautta, ja se osoittautui todella lyhyeksi ajaksi kolmekymppisen elämässä. Minusta aika tuntui pitkältä, koska minulle oli tapahtunut niin paljon. Olin opetellut elämään uudessa maassa, mennyt kihloihin, opetellut uudenlaisen työn ja matkustellut monissa uusissa paikoissa.

Useimpien ystävieni elämässä sama aika oli kuitenkin kulunut kuin hetkessä. Moni vaikutti niin kiireiseltä, ettemme välttämättä olisi saaneet tavattua toisiamme yhtään useammin, vaikka olisin asunut Suomessa.

Tuntui melkein, kuin aika Suomessa olisi pysähtynyt poissaoloni ajaksi. Selvimmin ajan kulun huomasi siitä, miten ystävien lapset olivat kasvaneet.

Old Porvoo waterfront Finland great daytrip from Helsinki

Ennen Samulin tuloa kävin ystäväporukalla päiväretkellä Vanhassa Porvoossa, joka on aina yhtä viehättävä matkakohde.

Loman lähestyessä loppuaan huomasin jännittäväni jonkin verran myös paluuta Bostoniin. Tuntuisiko yksinäiseltä olla taas kaukana läheisistä, joiden seurassa olin juuri viettänyt tiiviisti aikaa? Tuntuisiko Somervillen-kotimme kodilta?

Nämäkin huolet osoittautuivat turhiksi. Oli ihanaa päästä taas omaan sänkyyn. Ylisosiaalisten kahden viikon jälkeen teki hyvää olla taas välillä itsekseen. Erityisen ihanaa oli olla taas vaihteeksi Samulin kanssa kahdestaan.

Kotiinpaluu olisi varmasti tuntunut hyvin erilaiselta, jos asuisin Amerikassa yksin. Nyt kun saan elää saman katon alla rakkaani kanssa, ei ole pelkoa siitä, ettei koti tuntuisi kodilta.

Kuka saa olla kaksikielinen?

Teini-ikäisenä väittelin ystäväni kanssa kiihkeästi siitä, millä perusteella ihmisellä on oikeus kutsua itseään kaksikieliseksi.

Olin tuolloin asunut koko elämäni Suomessa yksikielisen perheeni kanssa. Kuten monet ikätoverini, vietin kuitenkin suuren osan vapaa-ajastani amerikkalaisia tv-sarjoja ja elokuvia katsellen ja amerikkalaista musiikkia kuunnellen. Lisäksi luin usein englanninkielisiä kirjoja.

Ajattelin suuren osan ajasta englanniksi. Halusin tehdä niin, koska se sai elämän tuntumaan hohdokkaammalta ja vähemmän arkiselta. Olin tehnyt niin jo vuosia ja se kävi minulta täysin luontevasti.

Pidin itseäni kaksikielisenä.

Ystäväni ei moista hyväksynyt. Hänen mielestään kaksikielisiä olivat vain lapsena rinnakkain kaksi kieltä oppineet ja ehkä mahdollisesti pitkään ulkomailla asuneet.

Käsitin hänen syyttävän minua aiheettomasta itseni kehumisesta. Ja sehän on tunnetusti synti, jota me suomalaiset emme katso hyvällä.

Aavistelin, että ystäväni ei ollut yksin mielipiteensä kanssa 1990-luvun Suomessa. Jatkoin kaksikielisen identiteettini vaalimista salassa, enkä koskaan enää maininnut siitä ääneen kenellekään.

Täällä Amerikassa kaikki on toisin.

Täällä kutsun estoitta itseäni kolmikieliseksi, ja sekin on turhaa suomalaista vaatimattomuutta. Amerikkalaiset ymmärtävät monikielisyyden sen verran laajasti, että viisikielinen olisi oikeammin sanottu.

Amerikkalaisten monikielisyyden käsitteestä kertoo paljon eräällä täkäläisellä nettikeskustelupalstalla näkemäni kysymys: ”Kuinka sanotaan espanjaksi, että olen kolmikielinen ja espanja on kolmas kieleni?” Suomalainen ajattelisi, että jos tuota joutuu kysymään, ei tarvitse koko lausetta.

Maria Duenas El Tiempo entre Costuras libro

Pohdimme Samulin kanssa suomalaisuuksissamme ihan vakavissamme, voisinko mennä espanjankielisille tarkoitettuun lukupiiriin. Kun hankin lukupiirin tämän kuun kirjan ja näin sen sivumäärän, tulin kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että espanjankielistä teeskenteleviä tuskin tulee ryhmän tapaamisiin ongelmaksi asti.

Tuntuu todella hyvältä kuvata kieli-identiteettini ääneen sellaisena, kuin sen itse koen. Vielä hienommalta tuntuu kuitenkin se, että täällä minun on mahdollista elää aidosti kolmikielistä elämää eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Kahden viime viikon aikana olen käynyt luovan kirjoittamisen ryhmässä, kahdessa improvisaatioteatteriryhmässä ja lukupiirissä. Olen kirjoittanut englanniksi novelliluonnoksen ja näytellyt improvisoituja kohtauksia. Olen kaikkien muiden kiireitteni ohessa lukenut espanjaksi 600-sivuisen romaanin ja käynyt siitä kaksituntisen keskustelun, jossa äänessä oli vuoron perään ihmisiä Latinalaisen Amerikan kaikilta laidoilta.

Kaikki tuntui yhtä luontevalta ja helpolta kuin samojen asioiden tekeminen suomeksi. Se on minulle monikielisen identiteetin ydin.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Minun maailmani on aina rakentunut sanoista. Kysymys kielestä ja identiteetistä tuntuisi varmaankin toisenlaiselta, jos sattuisin kuulumaan niihin ihmisiin, joiden maailma rakentuu vahvimmin vaikkapa kuvista tai musiikista.

Toisin kuin jos olisin saanut monikielisyyden syntymälahjana, kaikki sanat minun sanoista rakentuvan maailmani ytimessä ovat suomea.

Rakastan sitä, että tässä maassa puhutaan juuri niitä kahta kieltä, jotka koen äidinkieleni lisäksi omikseni.

Vähintään yhtä paljon rakastan kuitenkin sitä, että illalla kotona voin puhua rakkaalleni kieltä, jota olen osannut niin kauan kuin muistan ja joka kutsun sieluni syvimmäksi kieleksi.

Minulle juuri se tekee tästä unelmieni kolmikielisen elämän.

Internetaika ja uusien ihmisten tapaaminen

Kun muutin kymmenen vuotta sitten Espanjaan, olin vakaasti päättänyt saada ainakin yhden paikallisen ystävän. Siihen aikaan se tuntui vaikealta. Moni vaihto-opiskelija päätyi tutustumaan ainoastaan muihin ulkomaalaisiin.

Tällä kertaa paikallisiin tutustuminen heti ulkomaille muuton jälkeen on onnistunut aivan käsittämättömän helposti. Kaikesta on kiittäminen sosiaalista mediaa.

Meetup-niminen sosiaalisen median palvelu on täällä Bostonin ympäristössä hyvin suosittu. Kuka tahansa voi perustaa sinne harrastusryhmän, jonka tapaamiset ovat avoimia kaikille. Harrastusten lisäksi palvelua voi käyttää verkostoitumiseen esimerkiksi määrittelemällä ihmisryhmän, jonka edustajia haluaa kutsua koolle.

Viime päivinä olen pyörinyt Meetupissa innoissani kuin lapsi karkkikaupassa. Lähes joka ilta olisi jonkin kiinnostavan oloisen ryhmän tai useamman tapaaminen. Tuntuu vaikealta uskoa, että yhdellä sivustolla on noin helposti tarjolla niin monta kiinnostavaa  tapahtumaa, ja että olen tervetullut jokaiseen niistä.

Meetup groups in Somerville Cambridge and Boston

Meetup-ryhmiä, joita seuraan.

Keskiviikkoiltana osallistuin luovan kirjoittamisen ryhmään. Kirjoitimme ensin reilun tunnin hiljaisuuden vallitessa, sitten esittäydyimme toisillemme ja kaikki halukkaat lukivat kirjoittamansa. Tekstistään sai halutessaan muilta palautetta.

Eilen olin verkostoitumistapaamisessa, jonka kohderyhmäksi oli määritelty paljon matkustavat, kansainvälisesti suuntautuneet itsenäiset naiset. Istuimme baarissa juttelemassa ja tutustumassa.

Viihdyin kummallakin kerralla todella hyvin ja tapasin monta kiinnostavaa ihmistä, joihin toivottavasti tutustun myöhemmin paremmin ryhmän tulevissa tapahtumissa.

Maanantaiksi olen ilmoittautunut improteatteriryhmään ja ensi viikon lauantaiksi espanjankielisille suunnattuun lukupiiriin. Kun Bostonin freelancetoimittajien ryhmä saa aikaiseksi järjestää seuraavan tapaamisen, yritän päästä paikalle. Seuraan myös, minkälaisia ravintolaretkiä Bostonin foodiet keksivät ja mitä tapahtuu ryhmässä nimeltä Opi ottamaan parempia valokuvia.

Jos olisin muuttanut tänne yksin, kävisin varmaan aluksi lähes joka ilta jossain Meetup-tapaamisessa. Nyt yritän tasapainoilla oman Bostonin-elämän rakentamisen ja parisuhteen välillä.

Meistä molemmista on hyvä, että kummallakin on täällä omia harrastuksia yhteisen elämämme lisäksi, mutta toisaalta halu viettää aikaa yhdessä on kova nyt, kun vihdoin pääsimme samalle mantereelle asumaan.

Kun olin edellisen kerran parisuhteessa, ystävät ja harrastukset veivät vapaa-ajastani liian ison osan, ja se aiheutti suhteeseen ongelmia. En missään tapauksessa halua, että sama toistuu.

Ajattelin etukäteen, että uuteen paikkaan muuttaminen tarjoaisi loistavan mahdollisuuden varmistaa, että vietän riittävän ison osan vapaa-ajastani rakkaani kanssa. Se tuntui etukäteen hyvin yksinkertaiselta: en vain aloittaisi liian monta omaa harrastusta tai etsisi liian monta uutta ystävää. Silloin en kuitenkaan ollut vielä nähnyt kaikkia Meetupin houkutuksia.

Luotan kuitenkin siihen, että löydän etsimäni tasapainon. Esimerkiksi lukupiirit ovat parisuhteen kannalta hyviä harrastuksia, sillä kirjojen lukeminen merkitsee kotona olemista.

Espanjankielisten kirjakerhon tämän kuun kirja on yli 600 sivua paksu ja minun on luettava se reilussa viikossa. Eiköhän se hillitse sopivasti himoani säntäillä pää kolmantena jalkana Meetup-tapaamisesta toiseen.

Tervetuloa uuteen kotiin

Kun astuin uuden kotini kynnyksen yli, näin ensimmäiseksi kymmeniä ilmapalloja, joiden värit loistivat lattialla olevan tunnelmalampun valossa muuten pimeässä huoneessa.

Se oli Samulin tervetulotoivotus minulle. Oli ihanaa aloittaa elämä uudessa kodissa sillä, että toinen oli nähnyt vaivaa ilmaistakseen, miten iloinen oli tulostani.

Floor lamp makes balloons glow in a dark room

Samuli oli paitsi järjestänyt minulle hienon ilmapalloyllätyksen myös kuvannut sitä ennen tuloani kaikessa rauhassa järjestelmäkameralla. Otin itse saavuttuani pikaisesti pari kuvaa, joihin en ollut tyytyväinen, mutta minulla ei ollut lennon jälkeen voimia keskittyä kuvaamiseen sen enempää. Kun tänään aloin käsitellä ilmapallokuvia blogia varten ja harmittelin tyytymättömyyttäni niihin, rakkaani otti esiin valikoiman toinen toistaan hienompia kuvia ja käsitteli minulle tällaisen.

Lauantaina luvassa oli vielä toinen yllätys. Samuli oli kutsunut kylään kolme läheisintä täkäläistä ystäväänsä, joihin minäkin olen jo ehtinyt tutustua, ja vietimme yhdessä tervetuliaisjuhlia.

Olen todella onnekas, kun tunnen uudesta kotikaupungistani jo valmiiksi neljä ihmistä, jotka ovat odottaneet muuttoani.

Lauantai tarjosi myös odottamattoman mahdollisuuden tutustua uuden kotikatuni asukkaisiin. Osa asukkaista oli järjestänyt korttelijuhlat, joihin kaikki täällä asuvat olivat tervetulleita.

Heinäkuussa täällä ollessani huomasin, että monet katumme asukkaat tuntevat toisemme hyvin. Heillä on tapana istuskella kotiensa etukuisteilla retkituoleissa ja rupatella keskenään.

Silloin väki vaikutti kuitenkin aika sisäänpäin lämpiävältä. Yritin moikkailla heitä ohi kulkiessani, mutta he eivät tuntuneet erityisen innokkailta vastaamaan tervehdykseen.

Korttelijuhlissa henki oli täysin päinvastainen. Yksi niiden tarkoituksesta oli auttaa kadun asukkaita tutustumaan toisiinsa, ja siellä kaikki juttelivat mielellään uuden tulokkaan kanssa.

Nyt tunnen monta naapuria niin hyvin, että heidän kanssaan on varmastikin luontevaa jäädä hetkeksi juttelemaan, jos näkee heidät istumassa kuistillaan.

Ainakin toistaiseksi tänne kotiutuminen  on ollut yllättävänkin helppoa.

Welcome to Your New Home cake from Whole Foods