Nyt se on julkista: Menimme Havaijilla kihloihin!
Olimme päättäneet paljastaa uutisen vasta sitten, kun meillä olisi sormukset.
Valitsimme ne yhdessä. Samuli oli suunnitellut kosivansa vasta muutamaa kuukautta myöhemmin eikä ollut siksi vielä hankkinut sormusta. Ihanan Havaijin-loman viimeisenä päivänä rakkaani huomasi kuitenkin, ettei malttaisikaan enää odottaa.
Päätös syntyi helikopterissa. Olimme helikopterilennolla tulivuorten yllä, ja pilottioppaamme oli onnistunut löytämään paikan, jossa maan sisältä pulppusi silmiemme edessä hehkuvaa sulaa laavaa ympäristöön.
Olimme jo matkaa suunnitellessamme haaveilleet kuuman laavan näkemisestä. Havaijin saarella siihen on poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet, mutta tulivuoret ovat oikukkaita, ja on täysin onnesta kiinni, minkälaiset maisemat tulivuoriluonnonpuistossa juuri omalla lomaviikolla ovat.
Meidän vierailumme aikana sulaa laavaa oli mahdollista nähdä ainoastaan helikopterista ja kohtalaisen pieninä puroina. Jotkut turistit odottavat valtavaa, liekehtivää laavamerta ja pettyvät näkemäänsä, mutta me tiesimme hyvin, ettei sellaista ole ollut nähtävissä sitten viime kevään.
Meidän sydämemme sai pienempikin laavapuro sykkimään nopeammin. Tuntui ihmeelliseltä nähdä maapallon sulan ytimen virtaavan keltapunahehkuisena hätkähdyttävällä nopeudella maan pinnalle.
Saimme nähdä sen yhdessä ja jakaa tunteen siitä, että olimme päässeet kokemaan jotain erityistä. Sillä hetkellä Samuli tunsi minua kohtaan niin pakahduttavaa rakkautta, ettei halunnut odottaa enää hetkeäkään sitoutuakseen minuun loppuelämäkseen.
Ensimmäinen impulssi oli lausua taianomaiset sanat heti saman tien mikrofoniin, joka meille oli annettu pilotin kanssa keskustelemista varten. Mikrofoniin kysytyt kysymykset ja pilottioppaan vastaukset tallentuivat videolle, joka me ja lennon neljä muuta matkustajaa saisimme retken päätteeksi.
Samuli keksi kuitenkin paremman suunnitelman ja päätti malttaa mielensä vielä muutaman tunnin.
Lennon jälkeen olimme menossa seikkailemaan Havaijin saaren koillisosan sademetsiin ja ihailemaan vesiputouksia.
Olen tuntenut vesiputouksia kohtaan aivan erityistä rakkautta siitä lähtien, kun 18-vuotiaana näin elämäni ensimmäisen suuren putouksen Italian Umbriassa, jossa olin hyvän ystäväni kanssa kielikurssimatkalla.
Myöhemmillä matkoillani olen pyrkinyt vesiputousten luo aina kun mahdollista, eikä niiden viehätys ole vähentynyt lainkaan siitä, että olen nähnyt kymmeniä toinen toistaan upeampia putouksia.
Vesiputousten katseleminen täyttää minut samaan aikaan pulppuavalla onnella ja syvällä rauhalla. En koe vastaavaa tunnetta missään muualla.
Myös sademetsät ovat minulle rakkaita. Niiden rehevyys ja elinvoima tekevät minuun joka kerta valtavan vaikutuksen. Jos lomakohteessani on sademetsää, pyrin aina pääsemään sinne vaeltamaan tai ainakin kuljeksimaan.
Sademetsän siimekseen kätkeytyvät vesiputoukset ovat minulle ihanimpia paikkoja maailmassa.
Samuli tiesi tietenkin sen hyvin.
Lisäksi vesiputouksilla oli jo ennen Havaijin-matkaa ollut meidän tarinassamme tärkeä merkitys. Sanoimme ensimmäistä kertaa toisillemme ääneen ”Rakastan sua” toisilla treffeillämme Islannissa upean jäisen Gullfoss-vesiputouksen äärellä.
Kosinnalle olisi siis vaikea – jollei mahdoton – keksiä parempaa paikkaa kuin sademetsän keskellä virtaava vesiputous. Jäisellä tulivuorisaarella täyteen liekkiinsä roihahtanut rakkaus sinetöitäisiin trooppisella tulivuorisaarella lupauksella yhteisestä loppuelämästä.
Viimeisen lomapäivämme suunnitelmissa oli retki ’Akaka Falls -putoukselle, joka on yksi Havaijin osavaltion korkeimmista. Päätimme nauttia putousta ympäröivästä luonnonpuistosta kaikessa rauhassa ja valitsimme kahdesta mahdollisesta sademetsäpolusta pidemmän.
Päivä oli pilvinen, mutta aurinko tuli hetkeksi esiin juuri, kun putous tuli metsässä kuljeskelun päätteeksi näkyviin.
Vehreän trooppisen kasvillisuuden keskellä virtaava vesi syöksyi yli sata metriä alas kauniiseen metsälampeen.
Olisin voinut tuijotella sitä tuntikausia. Ihmettelin kuitenkin hieman sitä, että Samulikin vaikutti olevan niin täysin putouksen lumoissa, ettei olisi malttanut lähteä sen luota mihinkään.
Päädyimme kuin puolivahingossa näköalatasanteen nurkkaan syrjään muista turisteista.
Nojailimme kaiteeseen ja toisiimme, upposimme toistemme silmiin. Oli ihanaa olla sylikkäin, mutta Samuli vaikutti vähän hermostuneelta.
Sitten maailma muuttui yhden pienen lauseen voimasta.
Vaikka lähettyvillä oli ihmisiä, olimme hetkessämme kahden. Kukaan muu ei oivaltanut, että meille oli juuri tapahtunut jotain syvästi merkityksellistä.
Kuusi viikkoa myöhemmin pujotimme sormukset toistemme sormiin Bostonin tunnetuimman pilvenpiirtäjän näköalaravintolan ikkunapöydässä. (Kerron sormusten hankkimisesta toiste.)
Vasta silloin kihlaus alkoi tuntua todelliselta.
Kun näen sormuksen sormessani koko ajan, pystyn jotenkin paremmin uskomaan todeksi tämän valtavan onnen, jota mieleni on vaikea käsittää.
Ymmärrän kyllä sen, että olen löytänyt ihmeellisen, ihanan, juuri minulle sopivan ihmisen, josta en tahdo ikinä päästää irti. Se on helppo ymmärtää, sillä tunnen sen joka solullani.
Käsittämätöntä minulle on se, että tuo maailman ihanin ihminen tuntee minua kohtaan samoin.
Olin ennen Samulin tapaamista pelännyt, etten kokisi sellaista vastavuoroista rakkautta koskaan.
Sormus muistuttaa minua siitä, että loppuelämämme viettäminen yhdessä ei ole pelkästään minun unelmani. Myös Samulin unelma toteutui sinä päivänä, kun lupauduimme toisillemme vesiputouksen juurella.
Amerikkaa ymmärtämässä 