Presidentin virkaanastujaistanssiaiset

Yhdysvaltojen presidentin virkaanastujaistanssiaiset olivat tylsimmät juhlat, joissa olen koskaan ollut.

Ruoka oli huonoa, juoma ylihintaista ja ohjelma mitäänsanomatonta. Vieraita tuntui kiinnostavan vain kaksi asiaa: näyttäytyminen ja presidenttiparin tanssin näkeminen.

Ihmisiä oli niin paljon, että kun kunniavieraat lopulta tanssivat, hetken seuraamiseen olisi tarvittu kiikareita.

Kuulemma virkaanastujaistanssiaisissa käykin lähinnä vain ensikertalaisia. Aito verkostoituminen ja poliittinen kähmintä hoidetaan pienemmissä sidosryhmäjuhlissa, joita virkaanastujaisten yhteydessä järjestetään pilvin pimein.

Minä olin kuitenkin ensikertalainen, enkä tiennyt, miten tylsistä juhlista oli kyse. Niinpä innostuin, kun bostonilainen republikaanituttuni kysyi virkaanastujaisia edeltävänä iltana, haluaisinko mukaan tanssiaisiin.

Meillä oli vain kaksi pientä ongelmaa: Tutullani ei ollut loppuunmyytyihin tanssiaisiin ylimääräisiä lippuja, eikä minulla ollut mukana iltapukua.

Luotin tuttuni kykyyn kiertää ensimmäinen ongelma, mutta jälkimmäisen ratkaiseminen oli täysin omalla kontollani.

Minulla oli virkaanastujaispäivänä hieman tärkeämpääkin tekemistä kuin metsästää iltapukua. Ehdin uhrata asialle ensimmäisen ajatuksen iltapäivällä, kun kiireinen työpäivä ulkona talvisäässä oli ohi ja päivän ensimmäinen ateriakin viimein nautittu.

Virkaanastujaisten vuoksi keskustaan pystytettyjen tiesulkujen seassa luoviessani päädyin puolivahingossa kauppakeskukseen, jossa oli H&M:n myymälä. Päätin käydä katsomassa, olisiko siellä mitään sopivaa.

Iloiseksi yllätyksekseni siellä oli alennuksessa hopeanvärisiä iltapukuja 20 dollarilla. Niiden huono laatu oli kiusallisen silmiinpistävää, mutta ne täyttivät silti iltapukuetiketin vaatimukset. Ostin yhden ja lähdin majapaikkaani laittautumaan iltaa varten.

Edellisen illan verkostoitumistilaisuuksissa olin käyttänyt yhtä lempimekoistani, joka ei valitettavasti istunut virkaanastujaistanssiaisten pukukoodiin polvipituisen helmansa vuoksi. Myös lempimekkoni on hopeanvärinen, ja minulla oli ajatus, jonka moni olisi varmasti hylännyt suoralta kädeltä liian epätoivoisena.

Aloin sovitella lempimekkoani halpisiltapuvun päälle.

Halpisiltapuvun helma oli jalkoja myötäilevä, kun taas lempimekkoni on kellohelmainen. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että kunhan pokkaa on riittävästi, melkein mikä tahansa vaate näyttää hyvältä. Niputin  kellohelman selkäni taakse ja sidoin sen silkkihuivilla koristeruusukkeeksi. Nyt lempimekkoni helma myötäili iltapuvun helmaa.

Omien ystävieni seurassa en olisi halunnut moisessa virityksessä näyttäytyä, mutta nyt olikin tarkoitus liikkua keski-iän ylittäneiden miesten maailmassa. Olin varma, että asuni menisi riittävän moneen heistä täydestä.

Lähdin tapaamaan tuttuani, joka oli kutsunut hotellinsa aulaan koolle lukuisia ystäviään ja tuttaviaan. Tarkoitus oli mennä tanssiaisiin yhdessä.

Aulaan kokoontuneessa seurueessa oli mukana iäkäs teksasilaismies, jolla oli tanssiaisiin ylimääräinen lippu. Hän antoi sen tietystikin minulle. Juuri tällä tavoin ongelmia Yhdysvaltojen poliittisissa piireissä ratkotaan: jos omat tutut eivät osaa auttaa, aletaan etsiä apua heidän tuttujensa joukosta.

Pian huomasimme, että uuden teksasilaisen ystäväni liput olivat eri tanssiaisiin kuin vanhan tuttuni ja hänen muun seurueensa. Presidenttipari käy illan aikana tanssahtelemassa useissa eri tanssiaisissa, jotka kaikki ovat virallisia virkaanastujaistanssiaisia. Näin mukaan mahtuu enemmän juhlavieraita.

Teksasilainen ei ollut tilanteeseen alkuunkaan tyytyväinen. Hän ei alun perin ollut aikonut osallistua koko juhliin, ja hän oli tullut paikalle ainoastaan tuttuni pyynnöstä. Herrasmiehenä hän ei kuitenkaan halunnut tuottaa minulle pettymystä, joten hän päätti sietää tylsät tanssiaiset, jotta pääsisin mukaan hänen avecinaan.

Tuttuni seurueineen lähti yhteen suuntaan ja minä yllätysavecini kanssa toiseen. Kohta seisoimme kahdestaan yhdessä pisimmistä jonoista, minkä olen koskaan nähnyt.

Jono kiemurteli pääkaupungin keskustassa korttelikaupalla. Eräällä leveällä kadulla jonon kiemuroita oli rinta rinnan neljässä rivissä.

Kadotin kokonaan ajantajuni. Taisimme jonottaa ulkona talvisäässä tunnin verran. Korkokengissä seisominen oli epämukavaa, mutta onneksi minulla oli sentään pitkä, lämmin talvitakki. Jonossa värjötteli myös takittomia naisia pelkissä iltapuvuissa.

Yllätysavecini osoittautui onneksi mukavaksi seuramieheksi. Hän oli vaikuttanut vuosia pääkaupungin politiikassa, ja hän kertoili minulle tarinoita uransa varrelta.

Kun viimein pääsimme sisään, ymmärsin nopeasti, miksi avecini ei pitänyt juhlia kaiken sen jonottamisen arvoisena.

Juhlapaikka muistutti lähinnä teollisuushallia.

Seisovissa pöydissä oli tarjolla ruokaa, joka ei edes näyttänyt laadukkaalta tai juhlavalta. Kaikki maistamani ruokalajit olivat mitäänsanomattoman makuisia.

Juomaa saadakseen täytyi ensin jonottaa juomalippukioskille ja sitten baaritiskille. Juomat olivat ylihinnoiteltuja suhteessa baarin valikoimaan.

Kaikkein pahinta oli se, ettei juhlissa näyttänyt tapahtuvan mitään. Suuri osa vieraista jonotti salin seinustalle pystytettyyn valokuvauspisteeseen, jossa oli iso virkaanastujaisten sinetti, jonka edessä saattoi ottaa itsestään valokuvan todisteeksi tapahtumaan osallistumisesta.

Kukaan ei tanssinut. Salissa oli lava, jolla soitti orkesteri, mutta vieraat olivat pakkaantuneet lavan eteen niin tiiviisti, ettei tanssimisesta voinut edes haaveilla. Oletimme presidenttiparin tanssivan myöhemmin illalla samalla lavalla, joten kaikki halusivat varmistaa itselleen hyvän paikan mahdollisimman läheltä lavaa.

Sitten vain seisottiin ja odotettiin. Ja seisottiin ja odotettiin.

Inhoan korkokengissä seisomista. Jalkoihini koski ja halusin vain äkkiä pois, mutta en aikonut lähteä ennen kuin illan kohokohta olisi ohi.

Yhdellä seinustalla oli iso näyttö, josta saattoi seurata muiden virallisten tanssiaisten tapahtumia. Näimme presidenttiparin tanssivan viereisissä tanssiaisissa ja elättelimme toiveita, että kohta olisi meidän vuoromme.

Kun kunniavieraat viimein saapuivat, he ilmestyivätkin toiselle lavalle, joka oli salin päädyssä kaukana useimmista juhlavieraista. Paikan varaamisesta ei siis ollut juuri mitään iloa.

Trump piti lyhyen puheen, jossa hän kiitti kannattajiaan. Sen jälkeen nähtiin illan kohokohta eli tanssi. Presidenttipari valssahteli ensin hetken kahdestaan, ja sitten heidän seuraansa liittyivät varapresidenttipari ja presidentin aikuiset lapset puolisoineen. Tilanne muistutti aika paljon häävalssia.

Kun kunniavieraat lähtivät, suuntasimme heti ovelle. Niin tekivät useimmat muutkin. Oli aika siirtyä jatkoille.

Liityimme uudelleen bostonilaisen tuttuni seurueeseen. Hänellä oli suuria suunnitelmia erilaisista jatkoista, joille voisimme lähteä, mutta kaikki tuntuivat olevan pönötystanssiaiskokemuksen jäljiltä uuvuksissa.

Lopulta istuimme aamuyöhön saakka tuttuni hotellin aulabaarissa. Oli ihanaa, kun ei tarvinnut enää seisoa, ja aulabaarin ruokakin oli paljon parempaa kuin juhlissa.

Bostonilainen tuttuni on ammattimainen verkostoituja, ja seurueeseemme liittyi ihmisiä pitkin iltaa. Aulabaarissa viettämämme tunnit olivat ehdottomasti illan antoisin osuus.

Olin todella iloinen, etten ollut vuokrannut tätä kokemusta varten kallista iltapukua. Hennes & Maurizin kahdenkympin mekko oli päässyt arvoisiinsa juhliin.

Advertisement

Halloween-murhamysteerijuhlat 80-luvun tunnelmissa

Naamiaisasut ovat olennainen osa Halloweenia, ja olin jo Suomessa pakatessani yrittänyt miettiä, mitä saattaisin Halloween-asuuni tarvita. En kuitenkaan silloin arvannut, että päätyisimme leikkimään 80-lukua.

Kuten kerroin naapureiden Halloween-koristeita käsitelleessä kirjoituksessani, ystäväpariskuntamme järjesti Halloween-iltana murhamysteerileikin, jonka teema oli lukion päättäjäistanssit 80-luvulla.

Jokainen juhlavieras sai ennakkoon roolihahmon joksi pukeutua. Saimme myös tietoja hahmostamme ja sen suhteista muihin tarinan hahmoihin.

Ystävämme eivät olleet keksineet murhamysteerin juonta itse. Murhamysteerijuhlia voi täällä ostaa valmiina paketteina, jotka sisältävät tarinan ja kullekin osallistujalle leikin eri vaiheissa jaettavat tietolehtiset.

Sain alun perin hahmokseni koulukuraattorin, joka oli tansseissa valvojana. Olin hahmoon pettynyt. Olisin paljon mieluummin leikkinyt teiniä, ja kaiken huipuksi kuraattori vaikutti olevan pahasti syrjässä tarinan juonesta.

Päätin ottaa siitä huolimatta kaiken irti pukeutumisesta. Katselin netistä kuvia 80-luvun iltapuvuista ja yritin miettiä, miten saisin mahdollisimman näyttävästi yhdistettyä 80-luvun muodin kauheuden ja iltapukueleganssin.

Samulin hahmo oli koulun baseball-joukkueen valmentaja. Emme saaneet keskustella hahmoistamme keskenämme sen enempää.

Samuli päätti kasvattaa 80-luvun viikset. Olin samaan aikaan innoissani ja kauhuissani.

Minua puistatti ajatuskin Samulista kasariviiksissä. Minusta oli kuitenkin upeaa, että saisin naamiaisjuhliin seuralaisen, joka olisi valmis pistämään itsensä likoon, näkemään vaivaa asunsa eteen ja hassuttelemaan.

Olen harrastanut parikymppisestä saakka teatteria ja nautin todella paljon naamiaispukeutumisesta ja roolihahmon nahkoihin menemisestä. Samulille roolihahmoksi muuntautuminen on vähintään yhtä tuttua liveroolipeliharrastuksen ansiosta.

Asujen suunnitteleminen yhdessä oli hauskaa. Kävimme ensin etsimässä vaatteita Goodwill-myymälöistä, jotka myyvät hyväntekeväisyyteen lahjoitettuja kierrätysvaatteita Suomen UFF: n tai Lähetyskirpputorin tapaan. Samulille löytyikin kelvolliset vaatteet, mutta minä en valikoimista innostunut.

Lopuksi kävimme vielä Garment District -erikoisliikkeessä, jossa myydään sekä vintagea että naamiaisasuja. Pelkäsin, että aidot 80-luvun vaatteet maksaisivat siellä kohtuuttomasti, mutta onnistuin löytämään sieltä leningin, joka oli lähellä etsimääni ja sopivasti hieman rikki niin, että se maksoi vain pari kymppiä.

Mekko oli kaamean ruma. Samuli nikotteli kun sovitin sitä, mutta pidin pääni.

Juhlapäivänä sain juhlien järjestäjiltä viestin, jossa kysyttiin, pystyisinkö vielä vaihtamaan hahmoa. Pompin riemusta. Uusi hahmo oli juuri se, jonka olisin mieluiten halunnut! Saisin olla juonitteleva, katala teinityttö, joka oli saanut seuralaisekseen yhden koulun suosituimmista pojista ja saattaisi hyvinkin tulla valituksi tanssiaisten kuningattareksi.

Innoissani aloin tunata mekkoa. En harmi kyllä kaikessa kiireessä huomannut ottaa siitä ennen-kuvaa, jotta näkisitte eron.

Iltapuvussa oli alun perin kuristavan tiukka suora kaula-aukko ja suora, puolisääreen ulottuva helma. Hihat laskeutuivat lähes kyynärpäihin eivätkä olleet läheskään niin muhkeat kuin halusin.

Ompelin hihojen alaosat kiinni mekon kainaloihin ja täytin puhvit rypistetyllä talouspaperilla Leikkasin kaula-aukon avoimeksi, käänsin pienen kaistaleen ja harsin sen pikapistoilla siistiksi. Helman kokosin ponihännälle, josta ompelin ruusukkeen.

Kaula-aukon avaaminen sai mekon valahtamaan helposti päältä, sillä sen selkä on hyvin avoin, joten tein kaula-aukosta poistamastani kankaasta nauhan. Samuli ompeli sen selkäosan keskelle, kun mekko oli jo päälläni.

Kaipasin Suomeen jättämiäni rihkamakoruja. Olimme onneksi ostaneet Garment Districtistä mekon lisäksi räikeän pinkit salamakorvakorut, jotka eivät sopineet alkuperäiselle hahmolleni lainkaan mutta jotka olivat niin ihastuttavan kammottavan kahdeksankymmentälukuiset, etten millään malttanut jättää niitä kauppaan. Uudelle hahmolleni ne sopivat kuin nakutettu.

Tupeerasin hiukset pehkoksi, meikkasin silmiin sateenkaaren värit ja yhdistelin vihreään mekkoon voimakkaan pinkit sukkahousut ja korkokengät.

Juhlissa saimme lisää ohjeita siitä, miten kunkin roolihahmon oli tarkoitus käyttäytyä. Minun hahmoni Dolly oli vääryydellä ja viekkaudella varastanut arkkivihollisensa poikaystävän ja kulki ympäri juhlia paistattelemassa voitonriemussaan. Dollyn valinta tanssiaisten kuningattareksi vaikutti lähes varmalta, sillä hän oli peukaloinut äänestystä.

Teatteria harrastaessani olen aina rakastanut pahojen hahmojen esittämistä. Minusta on hirveän mielenkiintoista elää hahmon kautta sellaisia tunteita ja kokemuksia, joita en missään tapauksessa haluaisi omana itsenäni kokea.

Toinen suosikkiasiani teatterilavalla on se, jos koen hahmossa jonkin tunteen niin voimakkaasti, että se koskettaa syvältä paitsi hahmoa myös minun aitoa itseäni.

Dollyn alkuilta oli yksi hänen elämänsä hienoimmista. Kun Dolly ja hänen seuralaisensa valittiin tanssiaisten kuninkaaksi ja kuningattareksi, Dollyn pieni musta teinisydän oli pakahtua onnesta.

Kaikki muuttui kuitenkin painajaiseksi niin nopeasti, että perässä oli vaikea pysyä. Kesken kuninkaan ja kuningattaren tanssin Dollyn seuralainen irrottautui äkkiä tämän käsivarsilta ja polvistui tunnustamaan entiselle tyttöystävälleen rakastavansa tätä yhä.

Dolly oli vasta hädin tuskin käsittämässä julkisen nöyryytyksensä valtavuuden, kun poika äkisti kaatui kuolleena maahan. Dolly valahti ruumiin viereen ulvomaan tuskasta ja havahtui hetken päästä siihen, että luokkatovereiden katseet olivat muuttuneet syyttäviksi. Kohta joku jo syytti Dollyä ääneen murhasta.

Se oli upeaa. Vaikka kyseessä oli hassu leikki, jota tarinan kirjoittajat ohjasivat paperilapuilla ulkopuolelta, olin syvällä Dollyn hahmossa ja koin sellaisen tunteiden vuoristoradan, ettei paremmasta väliä.

Murhan jälkeen saimme uudet ohjelaput, joiden mukaan tarina jatkui. Murhatun hahmon esittäjä palasi huoneeseen rehtorina, joka veti murhatutkintaa. Kaikkien pelaajien oli tarkoitus pyrkiä selvittämään murha.

Lopussa jokainen sai äänestää, ketä piti syyllisenä. Samulin hahmo voitti äänestyksen, mistä Samuli oli aiheesta ylpeä. Kukaan ei onnistunut epäilemään sitä hahmoa, joka tarinan mukaan oikeasti oli murhan takana.

Juhlat olivat kokonaisuudessaan todella hauskat. Kaikki olivat nähneet vaivaa rooliasujensa eteen ja saimme tarinan kulkemaan hyvin, vaikka osalla juhlijoista ei ollut minkäänlaista aikaisempaa kokemusta roolihahmoon eläytymisestä.

80-luvun tanssiaisten teema toimi mainiosti. Takatukkaperuukit ja muut rooliasujen hienot yksityiskohdat auttoivat kaikkia pääsemään hyvin tunnelmaan.

Minulle oli jotenkin ihan erityisen tyydyttävää päästä leikkimään amerikkalaista teiniä, sillä juuri teini-iässä ihannoin Amerikkaa ja haaveilin siitä, että olisin saanut kokea prom-tanssiaisten kaltaisia amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluvia asioita, jotka olivat osa katsomieni tv-sarjojen ja lukemieni kirjojen teinipäähenkilöiden elämää.

Tekisi mieli yrittää järjestää joskus vastaavanlaiset juhlat Suomessa. Kenties valmiiksi suunnitellun juonipaketin voisi ostaa täältä ennakkoon sitä varten.