Ulkosuomalainen leipoo karjalanpiirakoita

Suomessa asuessani en koskaan leiponut itse karjalanpiirakoita. Se ei tuntunut vaivan arvoiselta, kun niitä oli niin helppo ostaa valmiina.

Söin usein välipalaksi ruokakaupassa paistettuja porkkanapiirakoita ja paistoin kotona vieraille kaupan pakastealtaan cocktailpiirakoita. Messuilta ja tapahtumista sai joskus itäsuomalaisten leipomoiden piirakoita, jotka olivat kaikkein herkullisimpia.

Bostonissa asuessani olen usein kaivannut karjalanpiirakoita, mutta kynnys yrittää leipoa niitä itse oli korkealla. Koulun kotitaloustunneilta oli jäänyt alitajuntaan muhimaan ajatus, että se olisi työlästä ja vaikeaa.

Sain kuitenkin sysäyksen kokeilla, kun yksi lempiharrastusryhmistäni matkustavien naisten kerho järjesti kansainväliset nyyttikestit. Jokaisen oli määrä tuoda tarjolle syötävää maasta, johon itsellä on syystä tai toisesta läheinen suhde.

Haluni tarjota matkusteleville amerikkalaisystävilleni karjalanpiirakoita voitti pelkoni siitä, että projekti ei olisi vaivan arvoinen.

Karelian Pie before oven Finnish traditional food

Kunnon ulkosuomalaiseen tapaan aloitin pyytämällä neuvoja muilta kotiseudullani asuvilta suomalaisilta. Kysyin Bostonin suomalaisnaisten Facebook-ryhmästä, minkälaista riisiä minun kannattaisi käyttää ja olisivatko ruisjauhot erilaisia kuin Suomessa.

Yllätyksekseni kuulin, että ruisjauhot ovat täällä ihan samoja kuin Suomessakin. Sitä ei uskoisi, kun on nähnyt leivät, joita täällä kutsutaan ruisleiviksi. Ne tehdään kuitenkin ilmeisesti pääasiassa vehnäjauhosta, ja ruista on vain vähän mausteena.

Riisiksi facebook-ryhmän naiset suosittelivat italialaista arborio-risottoriisiä. Puuroon tarkoitettu riisi ei ilmeisesti ole täkäläisille tuttu tuote.

American ingredients for Finnish Karelian Pies

Ryhdyin leipomaan Kinuskikissan ohjeella, mutta käytin suolaa säästellen, sillä monet terveystietoiset amerikkalaiset ovat tottuneita erittäin vähäsuolaiseen ruokaan.

Muistikuvani kotitaloustunnilta osoittautuivat osin oikeiksi ja osin vääräksi. Projektiin kului kokemattomalta leipurilta useita tunteja. Piirakoiden rypyttäminen ei kuitenkaan ollut alkuunkaan niin työlästä kuin olin pelännyt, kun sain tehdä sen omalla suurpiirteisellä tyylilläni enkä pikkutarkan opetusharjoittelijan valvovien silmien alla.

Projekti oli kuitenkin ehdottomasti vaivan arvoinen. Piirakoista tuli todella hyviä.

Amerikkalaisten ystävieni mielipide suomalaisherkusta ei minulle selvinnyt. Kansainvälisessä nyyttäripöydässämme oli niin monenlaista tarjottavaa ja sen ympärillä niin paljon juttuseuraa, ettei suurin osa osallistujista muistanut kommentoida toistensa ruokia. Ainoastaan ranskalainen kaverini tuli erikseen kehumaan leipomuksiani.

Omasta mielestäni itse tehdyt piirakat olivat niin paljon maukkaampia kuin kaupan pakastealtaan versiot, että aloin jopa miettiä, että itse leipominen maksaisi vaivan jopa Suomessa asuessa.

Meille ulkosuomalaisille leipomusten tuottama riemu oli tietysti moninkertainen, kun joudumme yleensä elämään kokonaan ilman karjalanpiirakoita.

Olin hieman pettynyt, kun en saanut amerikkalaisilta ystäviltäni ensimmäistäkään kehua, mutta onneksi Samuli sentään oli leipomuksistani innoissaan.

Tuntui tosi hyvältä iloita karjalanpiirakoista yhdessä. Samuli on asunut Bostonissa jo niin pitkään ja kotiutunut sinne niin täysin, että suhteemme Suomeen on hyvin erilainen. Suomeen liittyvissä asioissa pystymme vain harvoin samaistumaan toistemme tunteisiin. Nyt pääsimme kuitenkin jakamaan kokemuksen Suomi-nostalgiasta.

Olin ajatellut, että suomalaista herkkua olisi hauskaa tarjota nimenomaan amerikkalaisille, mutta kenties leivonkin ensi kerralla karjalanpiirakat Bostonissa asuville suomalaisille ystävillemme. Tuskin kukaan muu osaa arvostaa niitä yhtä paljon kuin toiset ulkosuomalaiset.

Koti-ikävä Suomeen iski Alaskassa

Olin varautunut siihen, että vappu saisi minut ikävöimään Suomea. Vietin vappuviikonlopun yksin työmatkalla Yhdysvaltojen länsirannikolla, ja ajattelin etukäteen, että sosiaalinen media täyttyisi ystävieni keväisistä vappukuvista, jotka nostaisivat pintaan valtavan koti-ikävän.

Toisin kävi. Iloisimmissa näkemissäni vappukuvissa lapset tekivät lumiukkoja.

Suomen sijaan huomasin ikävöiväni kotiin Bostoniin. Vaaleanpunaisten kukkien kaupunki valloitti toissa keväänä sydämeni, ja olin todella surullinen siitä, että koko kukkiva kevät jäi minulta tänä vuonna väliin pitkän työmatkani vuoksi.

En ole koskaan ennen tuntenut koti-ikävää mihinkään muuhun paikkaan kuin synnyinkaupunkiini Helsinkiin. Koti-ikävä Bostoniin Samulin luo tuntuikin käännekohdalta ulkomailla asumisessa. Viimeistään nyt on selvää, että myös Boston on minulle koti.

Charles_River_Esplanade_Boston

Ikävä Suomeen iski kuitenkin sekin pian vapun jälkeen – joskin yllättävästä syystä.

Toukokuun puolivälin tienoilla työmatkani vei minut muutamaksi päiväksi Alaskaan, jossa pääsin ensimmäistä kertaa aikoihin lähes yöttömän yön keskelle.

Olen asunut Bostonissa nyt reilut puolitoista vuotta, ja olen vieraillut Suomessa ainoastaan jouluisin. Olin kokenut pohjoisten kesien valon viimeksi kaksi vuotta sitten.

En ollut tajunnut, miten paljon tuota valoa kaipaan.

Helsinki Töölönlahti Sinisen Huvilan Kahvila Finlandia-talo Töölö Bay Finlandia House Kansallismuseo National Museum

Kohta pääsen onneksi nauttimaan Suomen yöttömistä öistä, sillä matkustan kuun vaihteessa pariksi viikoksi Helsinkiin viisumiani uusimaan.

Alun perin tuntui haikealta olla niin pitkään poissa Bostonin aurinkoisesta ja kuumasta kesästä, jota rakastan todella paljon. Nyt kuitenkin maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään vanhastaan tutut ja rakkaat paikat vuoden kauneimmassa valossa.

Juhannus kaukana Suomesta

Kayaking on Charles River Boston Massachusetts

Bostonin-elämässämme meillä ei ole mahdollisuutta mökkeilyyn, mutta melontaretkillä Charles-joella pääsemme sentään veden äärelle.

Hyvää juhannusta kaikille! Meillä täällä on tänään aivan tavallinen arkipäivä.

Ulkosuomalaisille iskee ymmärtääkseni koti-ikävä erityisen herkästi juuri juhannuksena. Facebook ja Instagram pahentavat asiaa: jos seuraa suomalaisten ystäviensä elämää säännöllisesti sosiaalisessa mediassa, ei keskikesän juhlaa ole minkäänlaista mahdollisuutta unohtaa.

Juhannus ja joulu ovat niitä harvoja hetkiä vuodessa, jolloin tuntuu, että kaikki suomalaiset tekevät tahoillaan samoja asioita ja elävät jaettua kokemusta.

Ulkosuomalaisena on helppo kuvitella, että juuri nyt kaikki maailman suomalaiset minua lukuun ottamatta ovat mökillä grillaamassa ja nauttimassa yöttömästä yöstä.

Tiedän kuitenkin hyvin, että se on vain tunne. Tosiasiassa moni viettää juhannuksen töissä – myös minun alallani. Vapaalla olevista kaikilla ei ole mökkiä tai muuta paikkaa, jossa he pääsisivät helposti juhannustunnelmaan. Jotkut eivät syystä tai toisesta lähde mökille, vaikka sellainen olisikin.

Ajattelin etukäteen, ettei juhannus ulkomailla herättäisi minussa haikeutta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen juhannuksen poissa Suomesta. Espanjassa asuessani en muistaakseni edes huomannut juhannuksen tulevan ja menevän. Joskus olen ollut juhannuksena matkoillakin.

Olen viettänyt Suomessa monta ihanaa ja ikimuistoista juhannusta – mutta myös monta synkkää ja ikävää. Kahtena viime juhannuksena mökkipaikkakunnallamme oli niin hirveä sää, ettei keskikesän juhla juuri juhlalta tuntunut.

Lisäksi tämä viikko on siitä erityinen, että vanhempani ovat ensimmäistä kertaa kylässä täällä meidän luonamme Bostonissa.

Nyt Facebookia selaillessani huomasin silti tuntevani haikeuden piston sydämessäni. Tänä juhannuksena sää näyttäisi olevan hyvä, ja moni facebook-kaverini oli jakanut idyllisiä mökkimaisemakuvia. Niitä katsoessani kuulin melkein korvissani kuikan huudon ja tunsin nenässäni kokon ja saunan tuoksun.

Onneksi tiedän, että meillekin tulee vielä monta Suomi-juhannusta.

”Koska häät pidetään?”

Amerikkalaiset eivät harrasta pitkiä kihlauksia. Kun viittaan Samuliin sanalla sulhanen, minulta kysytään aina, koska häät ovat. Kysyjiä kummastuttaa, kun kerron, että tähtäämme kesään 2018.

”Ei meillä ole mikään kiire naimisiin”, aloitan aina, ja näen ihmetyksen kysyjän silmissä.

”Haluamme pitää häät Suomessa, koska sukulaiset ja lähes kaikki ystävämme ovat siellä, ja on ihan hirveän paljon helpompaa järjestää häitä Suomessa sitten, kun asumme taas siellä.”

Siinä vaiheessa kysyjä yleensä raapii päätään, mutta hänen silmiinsä syttyy edes jonkinmoinen ymmärryksen valo – tai ainakin hän tajuaa, että olisi kohteliasta teeskennellä ymmärtäneensä selityksen.

Joskus jatkan vielä, ettei suomalaisessa kulttuurissa ole mitenkään tavatonta olla kihloissa pitkään. Se yleensä rauhoittaa kysyjän. Kaikkihan tietävät, että ulkomaanelävillä on kummallisia tapoja. Ei niitä onneksi tarvitsekaan ymmärtää.

Getting engaged in Boston

Kulttuuriero Suomeen on todella iso. Suomessa muistan parikymppisenä miettineeni, ettei ystävien kihlausuutisista voinut vielä päätellä mitään siitä, mistä oli kysymys.

Jotkut menivät kihloihin ja alkoivat heti suunnitella häitä. Toiset kihlautuivat ilmaistakseen toisilleen ja muulle maailmalle sitoutumistaan toisiinsa ja päätöstään mennä jonain päivänä naimisiin, mutta eivät aikoneet edetä siitä pidemmälle vielä pitkään aikaan. Kolmansille kihlaus oli itsessään riittävä tapa sitoutua toisiinsa loppuelämäksi, kun avioliittoinstituutio ei tuntunut itselle sopivalta.

Aina kihlausuutista ei edes tullut. Ainakin yksi ystäväpariskuntani jätti piti sitä turhana välivaiheena ja siirtyi avoliitosta suoraan naimisiin.

Täällä kihlaus tuntuu olevan aina hääjärjestelyjen lähtölaukaus, ja kihlaukset kestävät muutamasta kuukaudesta vuoteen tai korkeintaan puoleentoista.

Se on toki yleistä Suomessakin. Jos asuisimme juuri nyt Helsingissä emmekä Bostonissa, se olisi varmaan ollut sitä meillekin.

Minulle on kuitenkin hyvin tärkeää paitsi viettää häät Suomessa myös asua Suomessa niitä järjestäessämme.

Haluan jakaa perheeni ja vanhojen, rakkaiden ystävieni kanssa paitsi itse hääpäivän myös häiden odottamisen ja valmistelemisen. Haluan nauttia tärkeän päivän odotuksesta yhdessä heidän kanssaan ja tukeutua heihin, jos järjestelyt stressaavat.

Niin täälläkin kyllä tehdään: vietetään polttareita ja morsiuskutsuja, kokoonnutaan yhteen askartelemaan hääkoristeita tai vieraille jaettavia muistolahjoja.

Ehkä amerikkalaiset eivät ole ymmärtäneet minua siksi, että olen sanonut häiden järjestämisen olevan helpompaa Suomessa asuessa. Se on täysin totta, mutta amerikkalaisten voi olla sitä vaikea ymmärtää.

Täällä vietetään paljon niin sanottuja lomakohdehäitä (destination wedding). Niiden idea on, että hääpari valitsee hääpaikakseen minkä tahansa itselleen mieluisan lomakohteen, johon sekä he että häävieraat matkustavat häitä viettämään.

Paikan päällä tehtävät järjestelyt ulkoistetaan tällaisissa tapauksissa ilmeisesti usein hääsuunnittelijalle. Siksi amerikkalaisesta voi tuntua oudolta ajatukselta, että häiden järjestäminen Suomeen olisi Bostonista käsin hankalaa.

Puerto Rico Vieques natural beach

Puerto Rico on suosittu lomakohdehääpaikka. Trooppisista rantaparatiisihäistä haaveilevalle amerikkalaiselle se on hyvä valinta, koska se kuuluu Yhdysvaltoihin ja sinne on siksi helppoa ja suhteellisen edullista matkustaa. Itärannikolla asuville se on myös varsin lähellä kotia. Kuva on Puerto Ricoon kuuluvalta Viequesin saarelta.

Lomakohdehäät ovat mielestäni mielenkiintoinen konsepti. Sellaisten järjestäminen käy järkeen varsinkin siinä tapauksessa, että monet häävieraista joutuisivat joka tapauksessa matkustamaan häiden takia kauas kotiseudultaan.

Amerikkalaisten lyhyet lomat vaikuttavat varmasti siihen, että lomakohdehäistä on tullut täällä niin suosittuja.

Jos vuosilomaa on vaikkapa viikko, yhdenkin lomapäivän käyttäminen läheisen häihin pääsemiseksi vaikuttaa koko vuoden lomasuunnitelmiin dramaattisesti. Jos matka häihin on vuoden ainoa lomareissu, on todella ihanaa, jos häät pidetään yhdessä maan viehättävimmistä lomakaupungeista, jossa on aina halunnut päästä käymään – eikä esimerkiksi kurjistuvassa teollisuuskaupungissa, jossa ei ole mitään nähtävää.

Joskus lomakohdehäitä järjestetään kuitenkin myös siksi, etteivät kaikki kutsuvieraat saapuisi paikalle.

Päädyin taannoin juttelemaan häistä ventovieraan amerikkalaisnaisen kanssa, kun odotimme vierekkäin pääsyä ulos lentokoneesta. Hän oli suunnilleen ikäiseni, ja hänen häänsä olivat olleet hiljattain. Ne oli vietetty kotipaikkakunnalla.

”Olisi vain pitänyt järjestää lomakohdehäät”, nainen huokasi minulle. ”Olisi ollut paljon kivemmat juhlat ilman kaiken maailman rasittavia sukulaisia. Lomakohteeseen he eivät varmaan olisi pystyneet tulemaan.”

En oikein tiennyt, mitä sanoa. Minun häähaaveissani on aina ollut kaikkein tärkeintä se, että kaikki minun ja puolisoni tärkeimmät ihmiset pääsisivät juhlimaan päivää kanssamme.

Washington DC, kirsikankukat ja presidentti

Päiväretkeä Washington DC:hen voinee pitää aika onnistuneena, jos onnistuu sen aikana sekä näkemään kaupungin kuulut kirsikankukat että tapaamaan presidentin.

cherry blossoms Washington DC Jefferson Memorial

Sellaisen työmatkan tein toissa viikolla. Presidentti tosin oli Suomen eikä Yhdysvaltojen, kuten tämän maan pääkaupungista puhuttaessa ensimmäiseksi ajattelisi.

Ennen Amerikkaan muuttoani olin kuullut monet kerrat puhuttavan Japanin kirsikankukkajuhlista, mutta vasta tänne tultuani sain tietää, että kirsikankukat ovat suuren juhlan aihe myös Washington DC:ssä.

Tokion pormestari lahjoitti viime vuosisadan alussa Yhdysvaltojen pääkaupungille kirsikkapuita, jotka ympäröivät kaupungin keskustassa muistomerkkien reunustamaa Tidal Basin -tekoallasta. Lahjaa ja Yhdysvaltojen ja Japanin suhteita kunnioitetaan vuotuisella kirsikankukkafestivaalilla, ja suuri määrä ihmisiä matkustaa ihailemaan kukkivia puita.

cherry blossoms Washington DC Tidal Basin Washington Monument

Olin jo joulukuisesta DC:n-vierailustani lähtien haaveillut matkustavani keväällä kaupunkiin kirsikankukkia katsomaan.

Kukkaloisto kestää vain muutamia päiviä, ja matka Japaniin juuri oikeaan aikaan olisi Suomessa asuessa aika hankala järjestää.  Bostonista DC:hen on huomattavasti helpompi matkustaa lyhyelläkin varoitusajalla.

Tänä vuonna kirsikkapuut kuitenkin puhkesivat täyteen loistoonsa viikolla, jolloin matka pääkaupunkiin ei mitenkään mahtunut kalenteriini. Olin jo alistunut ajatukseen, etten pääsisi näkemään niitä, mutta sitten minulle sattuikin tulemaan työmatka  DC:hen.

cherry blossoms Washington DC me at Tidal Basin Jefferson Memorial

Presidentti Sauli Niinistö oli Yhdysvalloissa presidentti Barack Obaman isännöimässä ydinturvakonferenssissa, ja minulle myönnettiin hänen kanssaan kahdenkeskinen haastattelu.

Olin ainoa suomalaistoimittaja, joka oli tuona päivänä saamassa presidentiltä oman haastattelun, ja olin tietysti siitä todella innoissani. Innostustani matkasta ei lainkaan vähentänyt se, että oli mahdollista, että pääsisin samalla reissulla näkemään kirsikankukkiakin.

Matkani oli viikon sen jälkeen, kun puiden kukkiminen oli saavuttanut huippunsa. Oli täysin tuurista kiinni, ehtisivätkö kaikki herkät kukat pudota puista jo siihen mennessä, kun saapuisin kaupunkiin.

Minulla on kuitenkin usein aika hyvä onni. Säät suosivat siinä määrin, että kun pääsin Tidal Basinin luo, kukkia oli vielä aika hyvin jäljellä, vaikka monet niistä olivatkin jo pudonneet.

Cherry Blossoms Washington DC

Sää oli ihana, ja ehdin nautiskella kukkivasta kaupungista muutaman tunnin ennen kuin oli aika valmistautua illan haastatteluuni presidentin kanssa.

Haastattelukin meni mitä mainioimmin. Sen jälkeen koitti matkan stressaava vaihe, kun aloin kiireellä kirjoittaa juttuja samalla, kun tein matkaa lentokentälle ja lensin kotiin.

Tein presidentin haastattelusta Suomen aamuun nettijutun, jonka voi lukea täältä. Lisäksi kirjoitin seuraavan päivän lehtiin pidemmän juttupaketin, jonka pääsee lukemaan täältä.

Kaikkien tekstien piti olla valmiina Suomen aamupäivään mennessä, ja päätin lopulta kirjoittaa kaiken valmiiksi ennen kuin menisin nukkumaan. Työpäivästä tuli todella pitkä, mutta onneksi päivä oli myös kaiken vaivan arvoinen.

Ensimmäinen loma Suomessa

Vietimme Samulin kanssa joulun Suomessa. Se oli ensimmäinen Suomen-lomani Bostoniin muuton jälkeen.

Jännitin jonkin verran sitä, miltä tuntuisi olla Helsingissä kyläilemässä. Helsinki on kuitenkin minun kaupunkini, mutta nyt minulla ei olisi siellä omaa kotia, vaan nukkuisin milloin lapsuuden huoneessani vanhempieni luona, milloin ystävien sohvalla.

Olin myös hieman huolissani siitä, että lomakalenterissamme olisi aivan liian paljon ohjelmaa. Minulla oli mahdollisuus viettää Suomessa kokonaiset kaksi viikkoa, mutta Samulin loma kestäisi vain viikon, ja tuo yhteinen viikko oli sovittu täyteen menoja jo syksyllä.

Hetkittäin muistin jopa viimekesäiset pohdintani siitä, samaistuisinko joskus vielä Helsingin Sanomien Annamari Sipilän pakinaan ulkosuomalaisen Suomen-vierailusta  ja huomaisin, että ennen niin rakkaiden ystävien tapaamisesta olisi tullut pelkkää suorittamista.

Playing Room Escape at InsideOut Escapes in Helsinki

Yksi Suomen-lomamme ohjelmanumeroista oli käydä pelaamassa Room Escapea eli pakohuonepeliä ystävien kanssa suosikkipaikassamme InsideOut Escapesissa. Kuva on InsideOutin Facebook-sivulta.

Ainoastaan keskimmäinen huoli oli aiheellinen.

Sukulaisten ja ystävien kodeissa yöpyminen tuntui täysin luontevalta. En pysähtynyt missään vaiheessa tosissani pohtimaan sitä, ettei minulla enää ole Helsingissä omaa paikkaa.

En olisi edes ehtinyt pohtia sellaista, sillä ohjelmaa oli todellakin aivan liikaa. Varsinkin yhteisellä lomaviikollamme tuntui, ettemme ehtineet missään välissä nukkua kunnolla.

Yöstä toiseen kertyvä univelka kiristi pinnaani ja aiheutti turhia riitoja niinä harvoina hetkinä, kun olimme kahdestaan esimerkiksi ajaessamme kyläilypaikasta toiseen. Onneksi saimme riidat kuitenkin nopeasti sovittua – ehkä siksi, ettei pidempään riitelyyn ollut aikaa.

Tiukasta ohjelmastamme huolimatta perheen ja ystävien kanssa vietetyt hetket olivat kiireettömiä. Ehdimme pysähtyä ja olla läsnä, käydä keskusteluja niin isoista kuin pienistäkin asioista, leikkiä ja pelata sekä lasten että aikuisten kanssa.

Sipilän kuvaamasta suoritusilmiöstä en nähnyt merkkiäkään sen enempää omassani kuin Samulinkaan käytöksessä, vaikka Samuli on sentään asunut poissa Suomesta jo neljä vuotta.

Itse olin ollut poissa vasta kolme kuukautta, ja se osoittautui todella lyhyeksi ajaksi kolmekymppisen elämässä. Minusta aika tuntui pitkältä, koska minulle oli tapahtunut niin paljon. Olin opetellut elämään uudessa maassa, mennyt kihloihin, opetellut uudenlaisen työn ja matkustellut monissa uusissa paikoissa.

Useimpien ystävieni elämässä sama aika oli kuitenkin kulunut kuin hetkessä. Moni vaikutti niin kiireiseltä, ettemme välttämättä olisi saaneet tavattua toisiamme yhtään useammin, vaikka olisin asunut Suomessa.

Tuntui melkein, kuin aika Suomessa olisi pysähtynyt poissaoloni ajaksi. Selvimmin ajan kulun huomasi siitä, miten ystävien lapset olivat kasvaneet.

Old Porvoo waterfront Finland great daytrip from Helsinki

Ennen Samulin tuloa kävin ystäväporukalla päiväretkellä Vanhassa Porvoossa, joka on aina yhtä viehättävä matkakohde.

Loman lähestyessä loppuaan huomasin jännittäväni jonkin verran myös paluuta Bostoniin. Tuntuisiko yksinäiseltä olla taas kaukana läheisistä, joiden seurassa olin juuri viettänyt tiiviisti aikaa? Tuntuisiko Somervillen-kotimme kodilta?

Nämäkin huolet osoittautuivat turhiksi. Oli ihanaa päästä taas omaan sänkyyn. Ylisosiaalisten kahden viikon jälkeen teki hyvää olla taas välillä itsekseen. Erityisen ihanaa oli olla taas vaihteeksi Samulin kanssa kahdestaan.

Kotiinpaluu olisi varmasti tuntunut hyvin erilaiselta, jos asuisin Amerikassa yksin. Nyt kun saan elää saman katon alla rakkaani kanssa, ei ole pelkoa siitä, ettei koti tuntuisi kodilta.

Kuka saa olla kaksikielinen?

Teini-ikäisenä väittelin ystäväni kanssa kiihkeästi siitä, millä perusteella ihmisellä on oikeus kutsua itseään kaksikieliseksi.

Olin tuolloin asunut koko elämäni Suomessa yksikielisen perheeni kanssa. Kuten monet ikätoverini, vietin kuitenkin suuren osan vapaa-ajastani amerikkalaisia tv-sarjoja ja elokuvia katsellen ja amerikkalaista musiikkia kuunnellen. Lisäksi luin usein englanninkielisiä kirjoja.

Ajattelin suuren osan ajasta englanniksi. Halusin tehdä niin, koska se sai elämän tuntumaan hohdokkaammalta ja vähemmän arkiselta. Olin tehnyt niin jo vuosia ja se kävi minulta täysin luontevasti.

Pidin itseäni kaksikielisenä.

Ystäväni ei moista hyväksynyt. Hänen mielestään kaksikielisiä olivat vain lapsena rinnakkain kaksi kieltä oppineet ja ehkä mahdollisesti pitkään ulkomailla asuneet.

Käsitin hänen syyttävän minua aiheettomasta itseni kehumisesta. Ja sehän on tunnetusti synti, jota me suomalaiset emme katso hyvällä.

Aavistelin, että ystäväni ei ollut yksin mielipiteensä kanssa 1990-luvun Suomessa. Jatkoin kaksikielisen identiteettini vaalimista salassa, enkä koskaan enää maininnut siitä ääneen kenellekään.

Täällä Amerikassa kaikki on toisin.

Täällä kutsun estoitta itseäni kolmikieliseksi, ja sekin on turhaa suomalaista vaatimattomuutta. Amerikkalaiset ymmärtävät monikielisyyden sen verran laajasti, että viisikielinen olisi oikeammin sanottu.

Amerikkalaisten monikielisyyden käsitteestä kertoo paljon eräällä täkäläisellä nettikeskustelupalstalla näkemäni kysymys: ”Kuinka sanotaan espanjaksi, että olen kolmikielinen ja espanja on kolmas kieleni?” Suomalainen ajattelisi, että jos tuota joutuu kysymään, ei tarvitse koko lausetta.

Maria Duenas El Tiempo entre Costuras libro

Pohdimme Samulin kanssa suomalaisuuksissamme ihan vakavissamme, voisinko mennä espanjankielisille tarkoitettuun lukupiiriin. Kun hankin lukupiirin tämän kuun kirjan ja näin sen sivumäärän, tulin kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että espanjankielistä teeskenteleviä tuskin tulee ryhmän tapaamisiin ongelmaksi asti.

Tuntuu todella hyvältä kuvata kieli-identiteettini ääneen sellaisena, kuin sen itse koen. Vielä hienommalta tuntuu kuitenkin se, että täällä minun on mahdollista elää aidosti kolmikielistä elämää eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Kahden viime viikon aikana olen käynyt luovan kirjoittamisen ryhmässä, kahdessa improvisaatioteatteriryhmässä ja lukupiirissä. Olen kirjoittanut englanniksi novelliluonnoksen ja näytellyt improvisoituja kohtauksia. Olen kaikkien muiden kiireitteni ohessa lukenut espanjaksi 600-sivuisen romaanin ja käynyt siitä kaksituntisen keskustelun, jossa äänessä oli vuoron perään ihmisiä Latinalaisen Amerikan kaikilta laidoilta.

Kaikki tuntui yhtä luontevalta ja helpolta kuin samojen asioiden tekeminen suomeksi. Se on minulle monikielisen identiteetin ydin.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

Minun maailmani on aina rakentunut sanoista. Kysymys kielestä ja identiteetistä tuntuisi varmaankin toisenlaiselta, jos sattuisin kuulumaan niihin ihmisiin, joiden maailma rakentuu vahvimmin vaikkapa kuvista tai musiikista.

Toisin kuin jos olisin saanut monikielisyyden syntymälahjana, kaikki sanat minun sanoista rakentuvan maailmani ytimessä ovat suomea.

Rakastan sitä, että tässä maassa puhutaan juuri niitä kahta kieltä, jotka koen äidinkieleni lisäksi omikseni.

Vähintään yhtä paljon rakastan kuitenkin sitä, että illalla kotona voin puhua rakkaalleni kieltä, jota olen osannut niin kauan kuin muistan ja joka kutsun sieluni syvimmäksi kieleksi.

Minulle juuri se tekee tästä unelmieni kolmikielisen elämän.