Olen aina kiintynyt esineisiin. Useimmilla tavaroillani on tarina, ja niistä luopuminen tuntuu siltä, kuin antaisin joka esineen mukana pois pienen palan itsestäni.
Näitä esineitä olen pitkään katsellut viimeiseksi ennen nukkumaan menoa ja ensimmäiseksi herätessäni. Intiasta ostamani rasian ovat kuulemma tehneet Taj Mahalia rakentaneiden käsityöläisten jälkeläiset. Valmistustekniikan sanottiin olevan sama, jolla palatsi koristeltiin. Pinkin postikortin löysin Australian Yungaburrasta ja siinä on suosikkisitaattini, Audrey Hepburnin I believe in pink. Verhot ovat äitini tekemät.
Tavaroitaan rakastavan ihmisen ei kannattaisi muuttaa ulkomaille. Tai muuttaa ylipäätänsäkään. Parempi olisi ostaa suurensuuri talo ja täyttää se kaapeilla, joissa vuosi vuodelta karttuva aarrekokoelma olisi turvassa.
Vai onko sittenkin niin, että juuri tavaroitaan rakastavan ihmisen olisi syytä muuttaa toiselle puolelle maailmaa? Joutua käymään läpi jokikinen esine ja karsimaan, karsimaan, karsimaan. Opetella pakon edessä luopumaan.
Onko väärin rakastaa tavaraa?
Pitkien kaukomatkojeni opaskirjat aikajärjestyksessä. E-opaskirja on paljon paperista kätevämpi, mutta matkasta muistuttavaa sisustusesinettä siitä ei saa.
Elämme maailmassa, joka samaan aikaan opettaa rakastamaan tavaroita ja tuntemaan siitä syyllisyyttä. Meille on normaalia, että lapsella on lempileluja ja aikuisella suosikkivaatteita, että yksi tuntee onnea kirjoistaan ja toinen autostaan. Yhtä normaalia on ahdistua siitä, että säilytystila ei riitä tai siitä, että jatkuva kuluttaminen syö loppuun luonnonvarat.
Viime päivinä olen yrittänyt saada oman tavarasuhteeni jonkinlaiseen tasapainoon. Seitsemän päivän ajan olen lähes aamusta iltaan lajitellut omaisuuttani kolmeen ryhmään: mukaan otettaviin, Suomessa varastoitaviin ja eteenpäin annettaviin.
Se on ollut kerta kaikkiaan kamalaa.
Olen samaan aikaan ahdistunut tavaran määrästä ja rakkaista esineistä luopumisesta. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten luovu riittävän paljosta, ja samaan aikaan suren pois antamiani muistoja.
Juuri nyt tuntuu, että tavarat ja niihin liittyvät ajatukset hallitsevat koko elämääni. Samuli laskee innolla päiviä siihen, että pääsemme elämään yhdessä, mutta minä vain mietin pakokauhun vallassa, ehdinkö tyhjentää kotini lennon lähtöön mennessä.
Muutan ylihuomenna Amerikkaan, ja tällä hetkellä tuntuu, etten ymmärrä sitä lainkaan.
Samuli ehdotti, että valokuvaisin esineet, joista on vaikeaa mutta järkevää luopua. Idea on hyvä: muiston voi säilyttää, vaikka muistoesineestä luopuisikin. Tämä El Salvadorista ostamani olkalaukku sai lähteä, mutta haluan muistaa vastedeskin paikan, josta sen ostin. Muistan kuvan nähdessäni varmastikin aina myös sen, miten närkästyneitä käsityöläiset Guatemalassa olivat laukustani: miten siinä kehtasi lukea naapurimaan nimi, vaikka kyse oli aivan selvästi heidän maassaan tehdystä käsityöstä?
Amerikkaa ymmärtämässä 