Nuotion tuoksu leijui ilmassa pimeässä, lämpimässä kesäyössä. Kymmenet räiskyvät kokot saivat joen hehkumaan. Liekkien vana mutkitteli joen keskellä halki kaupungin.
WaterFire kosketti niin syvältä, että kokemusta on vaikea kuvata sanoin. Yritän silti, koska sanat ovat minulle tärkeitä.
En ole enää yksin. Tuon lauseen valitsisin, jos joutuisin tiivistämään muutamaan sanaan kaiken sen, mitä tunsin kulkiessamme käsi kädessä joen viertä ja katsellessamme veden pintaan heijastuvia liekkejä.
Viime vuosina olen matkustellut yksin kymmenissä maissa eri puolilla maailmaa. Olen kokenut paljon unohtumattomia asioita yksin. Se on saanut minut tuntemaan itseni itsenäiseksi ja vahvaksi – mutta aika ajoin myös riipaisevan yksinäiseksi.
WaterFire on juuri sellainen tapahtuma, johon yksin matkustaessani olisin ehdottomasti halunnut mennä, mutta joka olisi saanut minut kaipaamaan kipeästi viereeni omaa rakasta, joka kietoisi kätensä ympärilleni.
Nyt vierelläni oli ihminen, jonka tiesin haluavan jakaa kanssani paitsi vedessä tanssivien liekkien hehkun myös kaikki tulevien vuosien ikimuistoisimmat hetket.
Samaan aikaan savun tuoksu, palavien halkojen räksähtely ja liekeissä vaihtuvat värit toivat mieleeni muutakin. Kun saavuimme joen rantaan, siirryin yllättäen muistoissani Ukrainaan.
Olin odottanut muistumia lapsuuden juhannuskokoista tai nuoruuden mökkinuotioista, mutta tunsinkin olevani Kiovassa keskellä mielenosoitusta, joka saisi muutamaa viikkoa myöhemmin presidentti Janukovitshin pakenemaan hirsipalatsistaan. Muisto oli onnellinen. Keskeisintä siinä oli voimakas yhteenkuuluvuuden tunne.
Työmatka Kiovan mielenosoitusten keskelle oli yksi voimakkaimmista kokemuksistani koskaan. Olin paikalla, kun historian lehteä käännettiin. Tapasin ihmisiä, jotka uskoivat asiaansa niin paljon, että olivat valmiita kuolemaan sen puolesta. Pääsin näkemään, että uskalsin tehdä työni vaikka pelkäsin tarkk’ampujia, joiden tiedettiin tähdänneen toimittajia.
Viimeisenä iltana työparini johdatti minut aivan etulinjan tuntumaan, jossa mielenosoittajien ja mellakkapoliisin rivit kohtasivat. Hän oli valokuvaajana käynyt siellä jo useita kertoja ennenkin, mutta minä olin pysytellyt kauempana tapahtumien polttopisteestä, sillä se oli huono paikka haastattelujen tekemiseen. Viimeinen iltamme Kiovassa oli kuitenkin rauhallinen, ja työparini halusi jakaa kanssani sen hetken etulinjassa.
Mielenosoittajien autonrengasnuotiot tuprusivat sankkaa savua, jota olimme hengittäneet ja jonka nokea tallanneet jo useita päiviä. Juuri silloin kukaan ei rummuttanut uhkaavasti lyhtypylväitä eikä heitellyt kiviä. Yksi mielenosoittajista soitti kitaraa.
Hetki oli itkettävän kaunis. Mielenosoittajat olivat alusta alkaen kohdelleet meitä yhtenä heistä. Olimme osa meitä ympäröivää urheaa joukkoa ja samalla osa meitä kaikkia suurempaa tarinaa, jonka valtavuutta kukaan ei vielä silloin osannut aavistaa.
Voi olla, että muistan vastedes aina tuon hetken, kun haistan savun tuoksun. Jos niin on, olen siitä pelkästään onnellinen.
Kaiken muun lisäksi WaterFire muistutti minua Suomesta. Olen aina rakastanut Suomessa paitsi juhannuksen loputonta valoa myös elokuun öitä, joiden tunnelma on aivan erilainen kuin alkukesän yöttöminä öinä.
WaterFiressa oli samaa tunnelmaa kuin Suomen elokuussa ja varsinkin kuin Taiteiden yössä.
Osallistujilla oli mahdollisuus tukea tapahtumaa ostamalla paperilyhty, jonka sai sytyttää osaksi yhteistä valomerta. Lyhtyyn sai kirjoittaa kaikkien nähtäväksi viestin jollekulle rakkaalle ihmiselle.
Suomessa kynttilöillä ja niihin liitetyillä hyvin henkilökohtaisilla kirjoituksilla on pimeää kesäyötä valaissut Sytytä kynttilä ry, jonka ensimmäinen valotaidetapahtuma Helsingin vuoden 2002 Taiteiden yössä jätti minuun lähtemättömän jäljen.
Minulle WaterFire oli kaikkea tuota ja vielä paljon muuta. Elin uudelleen monia vanhoja, rakkaita muistoja, mutta kaikkein voimakkain oli tunne siitä, että meille syntyi yhdessä uusia.
Amerikkaa ymmärtämässä 