Kihlasormusostoksilla Amerikan malliin

Olin teinitytöstä saakka haaveillut amerikkalaistyylisestä kihlasormuksesta. En osannut aavistaakaan, että asuisin joskus Amerikassa saati sitten menisin siellä kihloihin, mutta kuvittelin aina kihlasormukseni samankaltaiseksi kuin amerikkalaisissa tv-sarjoissa.

Kun Samuli oli kosinut minua Havaijilla, aloimme miettiä, millaiset sormukset haluaisimme.

Amerikassa miehet eivät käytä kihlasormusta lainkaan. Heidät rengastetaan vasta alttarilla. Meille oli kuitenkin selvää, että haluaisimme suomalaiseen tapaan kihlasormuksen kummallekin.

Samuli löysikin pian jotain itselleen sopivaa. Bostonissa asuva koruseppä tekee Minter & Richter Designs -tuotemerkillä titaanista mittatilaustyönä näyttäviä, monivärisiä sormuksia, jotka näyttivät juuri Samulin tyylisiltä.

My fiances engagement ring

Samulin sormus.

Minulla oli vaikeampaa. Huomasin itsessäni vakavia bridezillan eli hirviömorsiamen piirteitä: tuntui, että vain täydellinen olisi kyllin hyvää. Olen odottanut niin monta vuotta sitä, että minäkin saisin kokea kihlat ja häät, että paineet ovat ehtineet kasvaa turhan suuriksi.

Teki kuitenkin hyvää tiedostaa asia jo tässä vaiheessa, jotta voin yrittää taistella hirviökäytöstä vastaan. Huumori on siihen yksi hyvä keino. Kehitimme Samulin kanssa bridezilla-sanalle suomennoksen morviö. Asioita ei vain voi ottaa ihan hirveän vakavasti, kun toinen nimittelee vieressä morviöksi.

Morviön tarmolla ryhdyin etsimään täydellistä kihlasormusta. Katsoin netistä tuhansia kihlasormusten kuvia. Keskityin pääasiassa amerikkalaisten jalokivikauppojen nettisivuihin, mutta vertailun vuoksi katsoin myös muutamaa suomalaista sivustoa. Se vahvisti ajatukseni siitä, että haluaisin ostaa sormukseni Amerikasta.

Amerikassa kihlasormus on paljon näyttävämpi kuin vihkisormus. Se käy minusta järkeen, sillä toisin kuin vihkisormusta, sitä on tarkoitus käyttää yksinään.

Amerikkalaisilla tuntuu olevan hyvin tarkkarajainen käsitys siitä, miltä kihlasormuksen kuuluu näyttää. Kihlasormusta etsivälle esitellään kaupoissa yksinomaan valkokultaisia timanttisormuksia, jossa on yksi isompi keskustimantti ja mahdollisesti pienempiä timantteja sen ympärillä.

Kuvien perusteella oli kuitenkin hirveän vaikea tietää, miltä sormukset näyttäisivät sormessa. Ihastuin kuvassa erääseen sormukseen ja olin jo lähes varma, että juuri sen haluaisin. Se oli kuitenkin ihan uutta mallia, eikä sitä ollut sovitettavissa yhdessäkään myymälässä.

Ainoa tapa nähdä sormus oli tilata se myymälään, joten teimme niin. Meille luvattiin, että kaupan voisi purkaa, jos emme pitäisi sormuksesta.

Jouduimme odottamaan sormusta yli viikon. Katselin sen kuvaa joka päivä ja kuvittelin, miltä se näyttäisi.

Kun vihdoin sain odottamani sormuksen käsiini, se oli hirveä pettymys. Sormus vaikutti huonolaatuiselta eikä näyttänyt alkuunkaan samanlaiselta kuin olin kuvitellut. Aloin melkein itkeä keskellä ison kauppakeskuksen käytävällä olevaa avointa jalokivimyymälää, jonne ohikulkijat kurkistelivat sisään.

diseappointing Angel Sanchez engagement ring

Pettymyksen tuottanut sormus.

Samuli lohdutti ihanasti morviötään, vaikka pahan mieleni syy oli todella typerä. Kun olin vähän toipunut, päätimme jatkaa etsintöjä samassa kauppakeskuksessa olevassa toisessa liikkeessä, jossa olin edellisellä vierailullamme nähnyt jotain alustavasti kiinnostavaa.

Sovittelimme toisen liikkeen sormuksia ja löysimmekin yhden, josta pidimme molemmat. Kyseessä oli vähemmän tunnetun seattlelaisen Valina-suunnittelijabrändin sormus, johon oli tarkoitus ostaa keskustimantti erikseen.

Se on tavallista Amerikassa: monet kihlasormukset myydään ilman keskustimanttia, jotta asiakas voi valita omalle kukkarolleen sopivan kiven. Timantti on sormuksen selvästi kallein osa, ja sen kokoa ja ominaisuuksia vaihtamalla voi vaikuttaa kokonaisuuden hintaan merkittävästi.

Olin kuitenkin yhä liian pettynyt ollakseni varma mistään.

Katsottuani ainakin kahdeksantuhatta kuvaa netistä olin halunnut uskoa, että tiesin, mistä pidin ja mistä en. Kun huomasin, ettei kuvien perusteella tehtyihin arvioihin voinutkaan luottaa, taustatyöltäni putosi pohja.

Muutaman päivän asiaa sulateltuani päätin lähteä itsekseni seikkailemaan Bostonin keskustan jalokiviliikkeisiin.

Kauppoja kiertäessäni huomasin, että olin alkanut kiintyä yhdessä valitsemaamme sormukseen. Vertasin kaikkea näkemääni siihen, ja yhdessä valittu sormus voitti joka vertailun. Silloin olin valmis tekemään päätökseni.

Kierrokseni johdatti minut Bostonin keskustassa olevaan kahdeksankerroksiseen taloon, jonka nimi on Bostonin jalokivikauppiaiden rakennus. Se oli hämmästyttävä paikka: kaikki liiketilat ovat jalokivi- ja arvokorukauppiaiden hallussa. Osa kaupoista on tukkuliikkeitä, mutta osassa palvellaan myös vähittäiskauppa-asiakkaita.

Eräs jalokivikauppiaiden rakennuksen liikkeistä edusti Valina-merkkiä, ja kävi ilmi, että voisimme tilata yhdessä valitsemamme sormuksen sieltä edullisemmin kuin kauppakeskuksen tavallisesta kaupasta.

Timantitkin olisivat kuulemma edullisempia, koska jalokivikauppiaat kilpailevat keskenään kiihkeästi. Lisäksi hintoja piti kuulemma alhaisempana se, että koko rakennus oli jalokivikauppiaiden omistama, eikä heidän tarvinnut maksaa vuokraa liiketilastaan.

Päätimme tilata sormuksen sieltä.

Timantin ostamista varten varasimme ajan erikseen. Kun saavuimme yhdessä liikkeeseen, asiakaspalvelijamme Aaron oli ottanut meille esiin valikoiman sovitun kokoluokan timantteja. Joukossa oli eri laatu- ja hintaluokan kiviä.

 

Aaron sekoitti timantit ja lähetti meidät tutkimaan niitä eri valoissa tietämättä, minkä hintainen mikin niistä oli. Pääsimme jonkinmoiseen yksimielisyyteen timanttien kauneusjärjestyksestä. Sen jälkeen Aaron kertoi hinnat. Vaikka emme tienneet timanteista juuri mitään, olimme äänestäneet halvimmat timantit huonoimmiksi!

evaluating diamonds in different lighting at DePrisco Boston Jewelers Building

Myymälän eri kohdissa oli erilaiset valot. Kiersimme erilaisten lamppujen luona arvioimassa, mikä timanteista oli kaunein.

Vähiten kauneimpina pitämämme timantit karsittiin joukosta, ja sama harjoitus toistettiin vielä kahdesti eri olosuhteissa. Kerran jalokivet olivat sormenjälkien ja pölyn peitossa, kerran juuri puhdistuskoneesta otettuja.

Olin timantteja järjestäessämme lähes varma, ettemme erottaisi parempilaatuisia heikompilaatuisista, mutta toisin kävi. Kaikkien esittelykierrosten perusteella suosikiksemme noussut timantti oli yksi joukon hienoimmista.

Samuli evaluating diamonds for engagement ring at DePrisco Boston Jewelers Building

Aaron opetti meidät tutkimaan kiviä luupilla.

Vasta sitten saimme sovitella timantteja sormukseen.

Suosikkitimanttimme oli isompi kuin olin sormukseeni ajatellut, ja olin jo aikeissa karsia sen sillä perusteella. Samuli oli kuitenkin toista mieltä.

Rakkaastani oli alkanut tuntua kaupassa voimakkaasti siltä, että kihlasormukseni timantin pitäisi olla yhtä harvinaislaatuinen ja ihmeellinen kuin minä hänen silmissään.

Ei sellaiseen tietenkään voi sanoa vastaan. Valinta oli sillä selvä.

Päätöstä helpotti se, että laadukas timantti oli hyvä investointi. Niiden arvo ei laske vuosien kuluessa. Amerikkalaiset rakastavat timantteja, ja kilpailu pitää niiden hinnat alhaisempana kuin esimerkiksi Suomessa. Jalokivikauppiaiden rakennuksessa pystyimme tekemään amerikkalaisittainkin hyvät kaupat.

Aaronia varmasti huvitti se, että timantti oli mielestäni liian iso. En usko, että hänen liikkeessään asioivat morsiamet kovin usein yrittävät ylipuhua sulhasiaan pienemmän kiven kannalle.

Pelkään hieman sitä, saavatko jotkut suomalaiset sormukseni perusteella väärän käsityksen minun ja Samulin arvomaailmasta. Se ei ole amerikkalaisittain millään muotoa pröystäilevä, mutta suomalainen sormuskulttuuri on sen verran erilainen, että se saattaa suomalaisten silmissä vaikuttaa sellaiselta.

En haluaisi kenenkään ajattelevan, että raha on meille elämässä tärkeintä, sillä se ei pidä alkuunkaan paikkaansa.

Emme pyrkineet ostamaan mahdollisimman kallista sormusta. Meille tärkeää oli löytää jotain, mikä tuntuisi kummastakin meistä erityiseltä.

Kun katson sormustani, en ajattele sen hintaa. Ajattelen sitä, että minulla on viimein onni rakastaa ihmistä, jolle juuri minä olen maailman ihmeellisin ja ihanin ja joka haluaa koko maailman tietävän sen.

my beautiful engagement ring

Mainokset

Kiitospäivän illallinen

Kiitospäiväjuhlat ystävämme luona olivat juuri sellaiset kuin odotinkin: ensin laitettiin tuntikausia ruokaa, sitten syötiin yhdessä ja loppuilta maattiin täpötäysien vatsojen kanssa sohvalla ja rupateltiin rennosti.

making thanksgiving dinner

Juhlien emäntä, ystävämme Erika valmistamassa papuvuokaa

Tarjolla olivat kuulemma kaikki perinteiset ruokalajit. Pääruokapöydässämme oli muun muassa kalkkunaa ja sen kastiketta, perunamuusia, niin sanottua kalkkunan täytettä, vihreistä pavuista tehtyä vuokaa ja bataattivuokaa. Jälkiruokana olivat tekemäni kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiiraat sekä kurpitsakääretorttu.

thanksgiving dinner table

Kalkkunaa ei tosin ollut valmistettu klassisesti kokonaisena uunissa, vaan se oli kypsennetty vesihauteessa.

Perunamuusi oli hyvin samantyyppistä kuin Suomessa, paitsi että voin ja maidon lisäksi perunasoseeseen oli lisätty tuorejuustoa. Se oli ilmeisesti muusin valmistaneen perheen oma perinne eikä joka kodin tapa valmistaa perunamuusia kiitospäiväpöytään.

Kalkkunan täyte oli aina ollut minulle suuri mysteeri. Luin aiheesta nettireseptejä muutama vuosi sitten ja opin, ettei juuri kukaan täytä nykyisin kalkkunaa täytteellä, vaan se valmistetaan erikseen. Kalkkuna kypsyy varmemmin ja tasaisemmin, kun sen sisällä ei ole täytettä. Kalkkunan sisällä kypsennettynä täyte saattaa pahimmassa tapauksessa jäädä raa’aksi ja olla täynnä salmonellabakteereja, jotka se on imenyt itseensä kalkkunan sisuksista.

Käytännössä täyte on eräänlainen leipävanukas. Kuulemma osa amerikkalaisista haluaa sen olevan pehmeää ja vanukasmaista, osa taas rapeaa. Meidän juhlissamme tehtiin rapeaa kalkkunan täytettä tällä reseptillä ja paistettiin se muffinivuuissa, jotta rapeaa pintaa tuli mahdollisimman paljon.

Täytteen olennaiset ainesosat vaikuttavat olevan leipä, voi ja kananmuna. Se ei aina ole makeaa, mutta usein siihen sekoitetaan makeita ainesosia. Meidän reseptissämme makeutta oli maissijauhomuffineissa ja karamellisoiduissa sipuleissa. Jotkut laittavat sekaan esimerkiksi kuivattuja hedelmiä.

Täytteen makeus oli kuitenkin hyvin maltillista verrattuna bataattivuokaan, jossa neljää kupillista itsessään makeaa bataattia makeutettiin kokonaisella kupillisella sokeria.

Minulle kokonaan uusi mutta herkullinen tuttavuus oli vihreistä pavuista ja herkkusienistä tehty vuoka, jonka päällä oli leivitettyä sipulia.

string bean casserole thanksgiving dinner

Kiitospäivään kuuluu, että ruokapöydästä noustessa on pahasti ylensyönyt olo. Samaa voi sanoa suomalaisesta joulusta, mutta minulle kiitospäiväateriasta tuli selvästi voipuneempi olo kuin suomalaisesta jouluateriasta koskaan.

Kaikki johtui sokerista. En kerta kaikkiaan pysty syömään sokeria amerikkalaisten tahdissa voimatta huonosti.

Tunsin syöneeni liikaa makeaa jo ennen kuin edes aloitimme jälkiruokia.

thanksgiving dinner plate

Suomessa työkavereillani oli tapana kutsua minua kolmen jälkiruuan Mariaksi, sillä söin työporukan ravintolailloissa lähes poikkeuksetta kaksi – ja kerran jopa kolme – erilaista jälkiruokaa. Itse tekemiäni kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiiraita en kuitenkaan pystynyt edes maistamaan kaikkia kerralla niiden makeuden vuoksi.

Pystyin arvostamaan piiraitani kunnolla vasta seuraavana päivänä kotona, kun pohjalla ei ollut kokonaista kiitospäivän ateriaa. Silloinkin ne olivat mielestäni liian makeita.

Kurpitsapiirasvertailun voitti tuoreesta kurpitsasta tehty piiras. Sen maku oli aidompi ja kurpitsaisempi. Tölkkikurpitsatäyte oli vielä makeampaa kuin tuorekurpitsatäyte.

Olimme Samulin kanssa yhtä mieltä siitä, että valitsemani piirasreseptit olivat hyvin onnistuneet, mutta että suomalaiseen makuun kaikista ohjeista kannattaisi vähentää sokerin määrää. Piirastaikinasta jättäisin sen pois kokonaan. Kurpitsa- ja pekaanipähkinätäytteisiin sitä tarvitaan jonkin verran, mutta käyttäisin sitä selvästi vähemmän kuin viimeksi.

Tekisin myös sekä taikinaa että kurpitsatäytettä vähemmän kuin ohjeessa, mikäli pyrkisin tekemään noin kahdeksan hengen piiraan ohjeen mukaiseen yhdeksän tuuman vuokaan. Nyt yli jääneistä taikinasta ja täytteistä syntyi kokonainen ylimääräinen piiras – ja vieläpä yhdeksäntuumaista suurempaan vuokaan.

Pekaanipähkinäpiirasta teen varmasti uudestaankin ja jatkan reseptin kehittelemistä, sillä pidämme Samulin kanssa siitä molemmat todella paljon. Kurpitsapiiraasta en ole vielä vakuuttunut, onko se minusta niin hyvää, että jaksaisin uudelleen valmistaa sitä alusta alkaen itse.

Kokonaisuudessaan kiitospäivän ateria muistutti hyvin paljon Suomalaista jouluateriaa. Jäinkin miettimään, kuinka monessa perheessä tai suvussa kiitospäivä- ja jouluillallisen valmistaa sama ihminen tai sama pieni porukka. Niin paljon kuin rakastankin jouluruokien tekoa yhdessä äitini kanssa kaikkien perinteittemme mukaisesti, tuntuisi todella uuvuttavalta tehdä samantyyppinen ruuanlaittorupeama kuukauden välein joka vuoden lopussa.

Moottoripyöräilevän luurangon maaninen nauru

Koko tämän viikon sain kuunnella kotitoimistossani kummituksen ulvontaa ja pahaenteistä naurua. Naapurilla on ilmeisesti Halloween-koriste, joka ääntelee aina, kun joku kulkee ohi.

Halloween decorations: a skeleton riding a motorbike in Somerville Massachusetts near Boston

Robottinaurun säestyksellä töitä tehdessä kävin muutaman kerran mielessä, että maltan tuskin odottaa, että Halloween olisi ohi. Muuten olen kuitenkin nauttinut täysillä naapureiden Halloween-intoilusta.

Halloween decorations white which and black monster on a porch Somerville Massachusetts

Muutamat kotikatumme ja lähikortteleiden asukkaat ovat todella panostaneet Halloween-koristeluun. Etupihat ja -kuistit ovat käyneet päivä päivältä näyttävämmiksi.

Halloween decorations life-size zombie butler robot on a porch Somerville Massachusetts

Halloweenista eivät ole innoissaan pelkästään lapset. Monet Halloween-etupihat ovat selvästi aikuisen suunnittelemia. Jo syyskuun alussa eräs lähikorttelien asukki esitteli korttelijuhlissa kännykästään valokuvaa todella karmivasta aidonkokoisesta keinussa istuvasta zombiepikkutytöstä, jonka oli hankkinut Halloweenia varten.

Halloween decoration skeleton buried in fron yard Somerville Massachusetts

Minun olisi tehnyt mieli heittäytyä täysillä täkäläiseen kulttuuriin ja koristella etupihamme niin näyttävästi kuin suinkin vain olisin osannut. Yläkerrassa asuva vuokraisäntämme ei kuitenkaan valitettavasti ole senhenkinen ihminen, jolta tekisi mieli edes kysyä, saanko muuttaa etupihan yliampuvaksi Halloween-teemapuistoksi.

Halloween decorations Somerville Massachusetts

Useimmilla pihoilla ei ole koristeita lainkaan, mutta toisilla niitä on sitten senkin edestä.

Samuli on kertonut, ettei kotimme ovella ole kahtena viime Halloweeninä käynyt ainuttakaan lasta karkkia tai kepposta huutelemassa. Vuokraisäntämme on asunut tässä talossa lapsesta saakka, ja ilmeisesti naapuruston perheet tietävät, ettei tämän talon etukuistille kannata tulla keppostelemaan.

Halloween playhouse Somerville Massachusetts

Haaveilen silti siitä, että ensi vuonna meilläkin olisi omat koristeet. Sijoittelen ne vaikka asuntoon sisälle, jos piha ei ole käytettävissä. En ole koskaan viihtynyt syrjästäkatsojan roolissa; heittäydyn paljon mieluummin täysillä mukaan.

Tänä iltana pääsen onneksi tekemään niin, sillä emme aio viettää Halloweenia kotona vuokraisäntämme pimeän etukuistin suojissa. Olemme menossa karkittamaan naamioasuisia lapsia ystäväpariskuntamme luo, jonne odotetaan suurta keppostelijaryntäystä

Perinteisiä, kaiverrettuja kurpitsalyhtyjä on täällä harvemmilla etukuisteilla kuin odotin. Kun lyhtyjä on, ne ovat yleensä suurella vaivalla tehtyjä.

Perinteisiä, kaiverrettuja kurpitsalyhtyjä on täällä harvemmilla etukuisteilla kuin odotin. Kun lyhtyjä on, ne ovat yleensä suurella vaivalla tehtyjä.

Ilta jatkuu saman pariskunnan järjestämissä aikuisten Halloween-juhlissa, joiden teemana on 80-luvun päättäjäistanssit (80’s prom) ja joissa leikitään murhamysteeriroolileikkiä. Kerron jälkikäteen lisää :).

Halloween carved pumpkin jack-o-lantern throws up Somerville Massachusetts

Kun kaikki on vähän erilaista

Tarvitsin opetusvideon, jotta osasin laittaa pyykinpesuainetta pyykkikoneeseen.

Siihen tiivistyy hyvin se, miksi olen ollut viime aikoina aika väsynyt ja saanut aikaan vähemmän kuin yleensä: Aivan kaikki on täällä vähän erilaista. Ei kovin paljon mútta kuitenkin sen verran, että mikään ei mene rutiinilla.

Pyykinpesukoneessa ei ole peruainelokeroa. Se on kai täällä kohtalaisen tavallista. Samuli kertoi päätelleensä, että kone kuuluu käynnistää ennen kuin laittaa vaatteet koneeseen. Päältä ladattava kone alkaa käynnistyksen jälkeen hitaasti täyttyä vedellä, minkä jälkeen sekaan voi laittaa vaatteet ja pyykinpesuaineen.

En ollut vakuuttunut. Tuntui hulluudelta katsella käynnissä olevaa pyykkikonetta avoimesta luukusta. Pelkäsin, että se alkaisi pyöriä ennen kuin ehtisin sulkea luukun ja vedet ja vaatteet lentäisivät ympäri kellaria.

Pyykinpesuainevalmistajan opetusvideolla kuitenkin vakuutettiin, että juuri näin on tarkoitus toimia. Kone käynnistetään ja rummun annetaan täyttyä puolittain vedellä. Sitten lisätään pyykinpesuaine, joka sekoittuu rumpuun yhä tulevan virtauksen voimasta veteen hyvin. Lopuksi asetellaan rumpuun vaatteet.

Tein ohjeen mukaan. Asettelin vaatteet rumpuun huolella, sillä Samuli oli varoittanut, että painon jakautuminen epätasaisesti saisi koko koneen pomppimaan, enkä halunnut nähdä amerikkalaisen pyykinpesukoneen hyppivän kiukkuisena tasajalkaa. Samalla stressasin siitä, olinko liian hidas ja ehtisikö rumpu alkaa pyöriä ennen kuin olisin valmis.

How to add detergent to an american washing mashine? Miten lisätä pesuainetta päältä ladattavaan amerikkalaiseen pyykinpesukoneeseen?Voitin kilpajuoksun aikaa vastaan. Helpottuneena suljin luukun ja lähdin yläkertaan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että pesupallo olisi kätevä. Muistan lapsuudestani pesupallojen markkinoille tulon, mutta ne menivät pois muodista ennen kuin aloin itse opetella pyykinpesua, joten en ole koskaan tottunut niitä käyttämään. Olin aina ihmetellyt, miksi pesuaine olisi parempi annostella palloon kuin pesuainelokeroon. Nyt luulin keksineeni vastauksen: pallot oli tietysti tarkoitettu näihin primitiivisiin koneisiin, joissa pesuainelokeroa ei ole.

Olin ilmeisesti pahemman kerran väärässä. Yritin etsiä googlella pesupalloteorialleni vahvistusta, mutta löysinkin Australiaan muuttaneen suomalaisen Olli Nevalaisen Melanooma-blogista päinvastaista tietoa. Nevalainen oli lukenut pesupallojen syntyhistoriaa kertovan artikkelin, jonka mukaan ne kehitettiin nimenomaan Euroopan markkinoille.

Amerikkalaiset pesuaineet eivät kuulemma sekoittuneet veteen tasaisesti, kun niitä annosteli pesuainelokeron kautta, ja pesupallon oli tarkoitus saada sivusta ladattava kone käyttäytymään enemmän päältä ladattavan tavoin, jotta amerikkalaista pyykinpesuainetta voitaisiin myydä Euroopassa sellaisenaan.

Se siitä ideasta. Sivusta ladattavaan koneeseen tarkoitettu pesupallo ei päältä ladattavassa koneessa välttämättä edes kallistuisi riittävästi valuttaakseen kaiken pesuaineen rumpuun, eikä pesuaine varmasti leviäisi veteen yhtä tasaisesti kuin ennen vaatteita lisättynä.

Minun on varmaan parasta vain alistua noudattamaan opetusvideon amerikkalaisen kotirouvan ohjeita ja totuttava seisomaan koneen vieressä kyttäämässä oikeaa hetkeä täyttää se.

Seuraavalla kerralla ajattelin kokeilla käyttää myös huuhteluainetta. Siitä tuleekin sitten aivan uusi seikkailu.

Odottamista ja odottamatonta

Sana viisumihaastattelu sai minut kuvittelemaan ison, tyhjän salin, jossa kolme tiukkailmeistä virkailijaa istuisi pöydän takana tenttaamassa minua ja itseni seisomaan pöydän eteen. Sitten otin mielikuvituksesta järjellä niskalenkin ja päädyin ajattelemaan pankkineuvojan työhuonetta muistuttavaa lasikoppia, jossa minäkin saisin istua ja kysymyksiä esittäisi vain yksi virkailija.

Sain ajan maanantaiaamuksi kello 8.10. Mielikuvaharjoittelin, miten menisin silloin virkailijan työhuoneeseen ja juttelisimme ehkä vartin tai kaksikymmentä minuuttia. Hän kyselisi aikeistani kuin suojeleva isä, jolta sulhasehdokas on pyytänyt tyttären kättä.

Todellisuus oli toisenlainen.

Lähetystön portilla oli monta ihmistä jo ennen aamukahdeksaa. Osalla oli minun laillani aika 8.10, osalla vasta 8.30. Saimme ilmoittautua ovenvartijalle ja antaa hänelle passimme, mutta sen jälkeen emme voineet muuta kuin odotella ulkona. Onneksi oli aurinkoinen aamu.

On my way to US visa interview in Kaivopuisto, Helsinki, Finland

Olin pukeutunut viisumihaastattelua varten tummaan housupukuun. Moni muu näytti tulleen haastatteluun t-paidassa ja farkuissa tai jopa shortseissa, mutta minulla oli rauhallisempi olo muodollisemmassa asussa.

Kelloni näytti jo kymmentä yli, mutta ketään ei vieläkään ollut päästetty sisään. Lopulta turvatarkastus avattiin. Meidät kutsuttin ovesta yksi kerrallaan, ja sekä tavarat että meidät läpivalaistiin kuin lentokentällä. Luulin pääseväni sen jälkeen virkailijan luo, mutta sisään pääseminen merkitsikin vain, että oli tullut aika odottaa lisää.

Luottamukselliset lasikoppikeskustelut sai unohtaa saman tien. Meidät kutsuttiin yksi kerrallaan luukulle kolme. Luukulla käytävä keskustelu kuului osittain odotushuoneeseen.

Hetkeä myöhemmin ihmisiä alettiin kutsua myös luukulle kaksi – samoja ihmisiä, jotka oli aiemmin kutsuttu kolmoselle. Amerikkalaiset eivät kai ole kuulleet yhden luukun periaatteesta.

Luukun kolme virkailija otti vastaan hakemuspaperit. Osan vaadituista liitteistä hän antoi heti takaisin. Vain tärkeimmät paperit pääsivät seuraavaan vaiheeseen.

Sitten sain odottaa lisää. Samassa huoneessa luukkujen kanssa oli kuuden tuolin odotustila, jossa istuessa kuuli selvästi kaikki luukuilla käytävät keskustelut.

Hermostuneena odottaminen ei koskaan ole mukavaa, mutta pakotin itseni ajattelemaan mukavia asioita ja pysymään tyynen rauhallisena. Tämä ei olisi vielä mitään. Pahinta olisi odottaa viikko tai jopa kymmenen päivää, että passini saapuisi lähipostiini ja saisin tietää, olisiko viisumi myönnetty.

Luukun kaksi virkailija otti sormenjälkeni. Hän varmisti, etten aio tehdä töitä amerikkalaisille yrityksille. Vakuutin, että aion kirjoittaa suomenkielisiä juttuja suomalaisille mediataloille. Siihen kysymykset siltä erää loppuivatkin.

Istuin odottamaan luukkua yksi. Sitä ei ollut vielä avattu.

Aiempia luukkuja olivat miehittäneet suomalaiset virkailijat, jotka puhuivat meille suomalaishakijoille suomea, mutta ykkösluukulla keskustelut käytiin amerikanenglanniksi. Minulle ei selvinnyt, kenen kanssa puhuin, mutta kyseessä oli selvästi korkea-arvoisempi henkilö kuin aiemmat. Nyt vaikeat kysymykset varmaan alkaisivat.

Ei sittenkään. Kysymykset olivat samoja, joihin olin jo vastannut lomakkeessa. Niillä ehkä vain testattiin, että olin se, kuka sanoinkin olevani ja muistin, mitä olin aiemmin itsestäni kertonut. Mies halusi tietää, ottaisinko asemapaikakseni jonkin tietyn kaupungin muttei kysynyt, miksi olin valinnut juuri Bostonin.

Kysymykset loppuivat muutaman jälkeen ja mies alkoi selittää, mihin saakka viisumini olisi voimassa. Se tuntui ennenaikaiselta mutta nyökyttelin silti. Saisin kuulemma muuttaa maahan jo kuukautta ennen viisumin alkamispäivää. Nyökyttelin edelleen. Kai nämä asiat piti kertoa jo tässä vaiheessa, vaikka en vielä tiennyt, saisinko koko viisumia.

Sitten mies kuitenkin pudotti päivän uutispommin: ”Viisumihakemus on nyt siis hyväksytty. Saat passisi takaisin postissa muutamassa päivässä.” Hakemus oli hyväksytty saman tien! En joutuisikaan istumaan muurahaispesässä kymmentä päivää!

”Onko se nyt siis varmaa?”, kyselin. ”Voinko kertoa jo kaikille, vai voiko vielä tapahtua jotain, mikä estäisi minua saamasta viisumia?” Kuulemma voisin kertoa koko maailmalle.

En meinannut hymyni takaa nähdä tietä ulos lähetystöstä. Minulla oli viisumi! Enää mikään ei voisi estää minua toteuttamasta unelmaani.

US journalist and media visa Yhdysvallat USA journalistiviisumi viisumi

Kun passini muutaman päivän päästä tuli postissa, tuijottelin viisumia pitkän aikaa, hymyilin hömelösti itsekseni ja aloin vähitellen käsittää, että olin todellakin muuttamassa Amerikkaan.

Heinäkuun neljänneksi New Yorkiin

Pääsen heti uuden elämäni ensimetreillä suoraan amerikkalaisen isänmaallisuuden ytimeen: viettämään Yhdysvaltojen kansallispäivää eli heinäkuun neljättä.

4th of July 2014 fireworks in Boston

Heinäkuun neljännen ilotulitus Bostonissa 2014. Kuva: Samuli Lindén.

Googlettelimme Samulin kanssa, missä juhlapäivää vietetään kaikkein suurieleisimmin, ja tulimme siihen tulokseen, että parhaat kaupungit olisivat New York, Washington D.C. ja Boston. Kaikkein suurin ja tunnetuin ilotulitus vaikuttaa olevan New Yorkissa, joten minun teki mieli lähteä pyhäviikonlopuksi sinne. Se sopi hyvin myös Samulille, joka on jo ehtinyt viettää yhden heinäkuun neljännen pääkaupungissa ja yhden Bostonissa.

Ostimme saman tien junaliput ja varasimme hotellin.

Kuulisin mielelläni teiltä blogin lukijoilta vinkkejä ja ehdotuksia siitä, mitä meidän kannattaisi New Yorkissa tehdä. Jos jollakulla on kokemusta kaupungista nimenomaan heinäkuun neljäntenä, myös käytännön neuvot juhlapäivän viettämisestä ovat erittäin tervetulleita.

Perusasiat meillä on tiedossa. Olemme kumpikin käyneet NYC:ssä kahdesti aiemmin, joskin minun molemmat vierailuni olivat viime vuosituhannen puolella. Harrastan matkaopaskirjojen lukemista, ja minulla on jo Rough Guiden tablettisovellus täynnä alleviivauksia. Ilotulituksenkatsomisohjeita olen lukenut muun muassa Mommy Poppins -blogista. Teillä on kuitenkin varmasti paljon sellaista tietoa, jota opaskirjoissa ei ole.

4th of July 2013 fireworks in Washington DC

Heinäkuun neljännen ilotulitus Washington DC:ssä 2013. Kuva: Samuli Lindén.

Asun paikassa, josta voi tehdä helposti ja edullisesti viikonloppumatkan New Yorkiin. Ottaa aikansa, ennen kuin se iskostuu kunnolla tajuntaan.

Vaaleanpunaisten kukkien kaupunki

Kun näin tulevan kotikaupunkini ensimmäistä kertaa, kaikkialla oli vaaleanpunaisena kukkivia puita.

Somerville_magnolias_bloomingSamuli oli pyytänyt minua tulemaan toukokuussa, jotta näkisin kaupungin juuri sellaisena. Kevät on kuulemma kauneinta aikaa sekä Bostonissa että sen naapurikaupungissa Somervillessä, jossa meidän on tarkoitus asua.

Lentoja ostaessa oli täysin mahdotonta ennustaa, onnistuisiko ajoitus. Kukat ovat kauneimmillaan vain muutaman päivän, joten juuri oikeaan aikaan paikalle pääseminen oli yhtä vaikeaa kuin matkustaa Japaniin kirsikankukkia juhlimaan.

Boston oli kuitenkin selvästikin päättänyt toivottaa minut tervetulleeksi. Ensimmäisenä kukkivat magnoliat puhkesivat kukkaan juuri sopivasti paria päivää ennen saapumistani ja muut puut seurasivat lomani aikana perässä. Aurinko paistoi ja lämpötilat olivat kuin kauneimpina suomalaisina kesäpäivinä.

Boston_Mt_Auburn_cemetery_Cambridge_magnolias_blooming_close_up

Sain seudusta parhaan mahdollisen ensivaikutelman, kuten Samuli tietysti oli toivonutkin.

Tulevina kuukausina luvassa on ensin tuskallista kuumuutta ja myöhemmin palelemista talossa, jonka lämmitys reistailee. Nyt voin kuitenkin vielä ajatella olevani muuttamassa vaaleanpunaisten kukkien kaupunkiin.

Sailboats_Charles_River_Esplanade_Boston

Charles_River_Esplanade_Boston

Maria_Annala_Cahrles_River_Esplanade_Boston