Urheilijoiden voitonparaati eli amerikkalaisten ”torilla tavataan”

Amerikkalaisia on ihan hirveän paljon.

On ihan eri asia tietää, että suomalaiset ovat pieni kansa kuin elää aivan valtavan kansan keskellä ja nähdä, mihin kaikkeen ihmisten määrä vaikuttaa.

Tällä viikolla pääsin näkemään, miten se vaikuttaa voitokkaiden urheilijoiden kunniaksi järjestettävään kansanjuhlaan.

Kun Bostonin joukkue Patriots voitti sunnuntaina amerikkalaisen jalkapallon mestaruuden, Bostonin pormestari kutsui saman tien Twitterissä fanit kansanjuhlaan joukkueen kotiinpaluuta juhlimaan. Suuri voitonparaati järjestettäisiin arkipäivänä yhdeltätoista aamulla.

Olin ihmeissäni. Miksi työntekoa yli kaiken ihannoivat amerikkalaiset halusivat juhlia urheilijoitaan keskellä työpäivää?

Kenties siksi, että ihmisjoukon koko olisi millään tapaa hallittavissa.

Kun Patriotsin voitonjuhlaparaati järjestettiin keskellä päivää kammottavassa, kylmässä räntä- ja vesisadesäässä, siihen osallistui satojatuhansia ihmisiä.

Vertailun vuoksi: Kun suomalaiset vuonna 1995 kokoontuivat Kauppatorille juhlimaan historiansa ensimmäistä jääkiekon MM-kultaa virka-ajan jälkeen kauniissa kevätsäässä, paikalla oli kymmeniätuhansia ihmisiä.

Kansalaisten määrä saattaa selittää osaltaan myös sen, miksi amerikkalaiset juhlivat asiaa kuin asiaa järjestämällä paraatin: pitkän paraatireitin varrelle mahtuu paljon enemmän juhlijoita kuin yksittäiselle torille tai aukiolle.

Kun paikalle tulee satojatuhansia faneja, sekään ei toki riitä. Vain innokkaimmat ja onnekkaimmat saavat hyvän näkymän.

Boston Globen mukaan tuhansia innokkaita oli jo aamuyhdeksän aikaan asemissa paraatireitin varrella. Itse tulin paraatireitin loppupään tienoille vähän yhdentoista jälkeen, ja aluksi näytti siltä, etten pääsisi näkemään yhtään mitään.

Minulla on kuitenkin usein tuuria mitä ihmeellisimmissä asioissa.

Löysin kohtalaisen siedettävän katselupaikan ja jäin siihen odottamaan. Noin puolen tunnin odottelun jälkeen edestäni poistui iso seurue, ja pääsin monta askelta eteenpäin. Noin puoli tuntia sen jälkeen suoraan edessäni oleva pikkupoika pyysi äidiltään päästä kotiin. Siitä puolisen tuntia myöhemmin myös pojan isoveli luovutti, ja myös perheen isä joutui lähtemään ennen paraatin alkua.

Yhtäkkiä olinkin todella hyvällä paikalla rauta-aidan vieressä, jonka alapuomille saattoi kiivetä paraatin alkaessa.

Siinä vaiheessa olin odottanut ensin räntä- ja sitten vesisateessa puolitoista tuntia ja olin jokseenkin vakuuttunut, ettei kokemus olisi kaiken vaivan arvoinen. En kuitenkaan ollut valmis luovuttamaan kesken, varsinkaan kun olin saanut niin hyvän paikan.

Kanssani aidan viereen oli päässyt suunnilleen ikäiseni nainen, joka myös oli paikalla yksin. Seuraava puolituntinen kului huomattavasti aiempia rattoisammin hänen kanssaan jutellen.

Sitten paraati vihdoin ajoi alas katua!

Bostonin perinteiden mukaisesti urheilusankarit ajoivat ankkoina tunnetuilla DUKW-mallisilla uivilla sotakuorma-autoilla. Ankat kuuluvat arjessakin Bostonin katukuvaan, sillä niillä järjestetään suosittuja turistikiertoajeluita.

Oli hienoa olla osa valtavaa, hurraavaa massaa, joka kohosi hurmokseen nähdessään palvomansa sankarit.

Silti täytyy sanoa, etten todennäköisesti menisi vastaavanlaiseen paraatiin enää uudestaan, vaikka siihen tarjoutuisi tilaisuus. Kahden tunnin odotus sietämättömässä kelissä oli kova hinta maksettavaksi muutamasta hurmioituneesta minuutista.

Tuntuisi varmasti erilaiselta, jos penkkiurheilu ylipäätänsä ja Patriots erityisesti olisivat minulle tärkeämpiä asioita.

Eräs fani selitti paraatin jälkeen metrossa kiihkeästi ystävilleen, että päivä oli ollut hänen elämänsä paras.

– Sain nähdä Tom Bradyn luonnossa ja hengittää samaa ilmaa kuin hän!

Itse en keksi ainuttakaan ihmistä, jonka näkeminen vilahdukselta paraatiauton lavalla tekisi päivästäni elämäni parhaan.

Tämän Patriots-fanin pekonipuku sai paljon ihailua osakseen. ”Oletko rapeaa vai pehmeää pekonia”, aloitti moni ventovieras keskustelun pekonimiehen kanssa.

Super Bowl – amerikkalaisen jalkapallon tuskaa ja riemua

Kun Bostonin joukkue New England Patriots voitti amerikkalaisen jalkapallon mestaruuden helmikuussa 2015, olin juuri rakastunut Bostonissa asuvaan mieheen, joka seuraa lajia innokkaasti.

Laji oli minulle täysin vieras, mutta joukkueeseen minulla oli pienenpieni henkilökohtainen side: Ensitreffeillämme Islannissa rakkaani oli lahjoittanut minulle Patriots-fanipiponsa.

Elimme etäsuhteessa ja myötäelimme toistemme elämää minkä pystyimme. Loppuottelu Super Bowl pelattiin kuitenkin Suomen aikaa yöllä, mikä vaikeutti hengessä mukana olemista.

Lupasin nukkua Patriots-pipo päässä.

Pidin lupaukseni, ja heräilin pitkin yötä lukemaan viestejä, joissa rakkaani selosti minulle pelin kulkua. Ottelu oli hyvin tasainen, joten kummankin joukkueen fanit seurasivat sitä kiihkon vallassa alusta loppuun saakka.

Kun minun oli aika herätä töihin, Patriots oli hallitseva mestari. Oli aika lunastaa toinenkin lupaukseni: Kulkisin fanipipo päässä koko päivän.

Pipoa ihmetteli päivän mittaan moni – sekä ne, jotka eivät tienneet mitään amerikkalaisesta jalkapallosta, että ne, jotka tunsivat lajin mutta eivät olisi uskoneet minun piittaavan siitä.

Ruokakaupassa kohtasin lajin innokkaan fanin, joka tuli onnellisena juttelemaan minulle.

Kun muutin Bostoniin, yritin oppia ymmärtämään, mistä lajissa oli kyse. Se oli todella vaikeaa. En millään meinannut päästä sisään sen saloihin, vaikka Samuli selitti minulle kärsivällisesti kerran toisensa jälkeen, mitä ruudulla kulloinkin tapahtui.

Vasta tällä kaudella alkoi tuntua, että ymmärsin lajista edes jonkin verran.

Ensimmäisen helmikuuni Amerikassa vietin matkoilla, enkä päässyt katsomaan Super Bowlia Samulin kanssa. Olin tavallaan helpottunut, kun Patriots ei päässyt loppuotteluun lainkaan. Muuten olisi tuntunut, että olisin jäänyt paitsi jostain olennaisesta.

Tänä sunnuntaina näin ensimmäisen Super Bowl -otteluni. Patriots oli mukana – ja vahva ennakkosuosikki.

Menimme Samulin kanssa hyvissä ajoin kivaan sporttibaariin, jossa on hyvä ruoka ja aivan käsittämättömän kokoiset, useista näytöistä rakennetut tv-ruudut.

Olimme baarissa kaksi tuntia ennen ottelun alkua – ja jouduimme jonottamaan pöytää. Oli epäselvää, saisimmeko pöytää ainakaan ennen ensimmäisen puoliajan päättymistä, olivathan useimmat ihmiset baarissa nimenomaan Super Bowlia varten.

Onnistuimme kuitenkin saamaan baarista viimeiset istumapaikat, ja baaritiskille saattoi tilata ruokaakin. Jättiruudut eivät näkyneet baarituoleiltamme hirveän hyvin, mutta pelin alkaessa ne olisi luultavasti voinut siirtää parempaan paikkaan.

Meillä oli kuitenkin onnea. Juuri kun ruokamme tuli, sain myös tiedon, että pöytämme oli vapaana. Paikka oli yksi baarin parhaista: pöydästä oli suora näkymä jättiruutujen täyttämälle seinälle, ja se sijaitsi sopivan kaukana ruuduista niin, että niiden valtava koko ei häirinnyt.

Ruoka oli todella hyvää. Monissa amerikkalaisissa sporttibaareissa on monipuolinen ruokalista, jossa on paljon muutakin kuin pubiruokaa. Söimme syksyistä punajuuri-bataatti-omenasalaattia ja thaityylisiä mustekalarenkaita.

Pelin alkaessa yleisö oli hurmoksessa. Suosionosoitukset täyttivät baarin aina, kun Patriotsin sankari, pelinrakentaja Tom Brady vilahti ruudussa.

Ottelun kunniavieraana oli presidentti George Bush vanhempi vaimonsa Barbaran kanssa. Presidentti heitti kolikon, joka ratkaisi, kumpi joukkue aloittaisi pelin.

Pian tunnelma kuitenkin synkkeni. Patriotsin peli kulki huonommin kuin miesmuistiin. Nuorista ja kokemattomista pelaajista koostuva vastustajajoukkue Atlanta Falcons rökitti kokeneista konkareista koostuvaa Patriotsia oikein olan takaa.

Puoliajan lähestyessä totesimme, että peli oli jo menetetty. Falcons johti niin monella pisteellä, ettei koko Super Bowlin historiassa yksikään niin vahvaan johtoasemaan päässyt joukkue ollut hävinnyt ottelua.

Päätimme lähteä kotiin.

Halusin kuitenkin nähdä vielä puoliaikashown, joka on tärkeä osa SuperBowl -instituutiota. Tänä vuonna esiintyjänä oli Lady Gaga.

Lady Gaga veti samantyyppisen näyttävän erikoistehosteshown, joista hänen konserttinsakin tunnetaan. Hän muun muassa lenteli paikasta toiseen katosta roikkuvien vaijerien varassa.

Toisen puoliajan alkaessa ajoimme synkkinä kotiin. Kuuntelimme autoradiosta otteluselostusta ja kuulimme Falconsin kasvattavan johtoaan entisestään.

Kotona emme enää seuranneet peliä lainkaan. Olin kirjoittamassa blogikirjoitusta presidentin virkaanastujaistanssiaisista, kun ulkoa yhtäkkiä kuului äänekästä huutoa. Se kuulosti riemunkiljahduksilta.

Katsoin äkkiä netistä uutiset. Peli oli mennyt jatkoajalle!

Emme ole tilanneet kotiin kaapelikanavia, joten emme voineet vain avata televisiota ja katsoa pelin viimeisiä minuutteja. Samuli etsi ottelulähetyksen netistä, mutta kun saimme sen näkyviin, jatkoaika oli juuri päättynyt.

Patriots oli voittanut.

Aluksi harmitti ihan hirveästi. Jos olisimme sinnitelleet baarissa, olisimme päässeet näkemään historiallisen ottelun suorana ja riemuitsemaan voitosta ison fanijoukon ympäröimänä. Olisin kovasti halunnut kokea sen.

Pääsin harmistani yli, kun perehdyimme netin uutissivustojen ja pelivideoiden kautta toisen puoliajan kulkuun. Peli oli kääntynyt Patriotsin eduksi vasta aivan viime metreillä.

Jos olisimme katsoneet pelin baarissa, olisi suurin osa illasta kulunut koko ajan kasvavan synkkyyden vallassa. Riemun hetki olisi ollut todella lyhyt. Toki epäuskoisten fanien riemu olisi ollut sitäkin suurempaa, mutta kokonaisuudessaan ilta olisi silti ollut synkkä.

Ulkoa kuului kovaäänistä riemunmylvintää, ja kävin katsomassa ikkunoista, olisiko kansaa kaduilla samaan tapaan kuin Helsingissä silloin, kun Suomi viimeksi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Asuin silloin Kalliossa, eikä minun tarvinnut kuin astua kerrostaloni alaovesta ulos, niin olin osa riemukasta kansanjuhlaa.

En kuitenkaan nähnyt kadulla ketään. Kaikki mylvintä tuli erään naapuritalon takapihan puoleiselta parvekkeelta, jonne on suora näkymä meidän takapihamme parvekkeelta. Naapureilla oli ollut ottelunkatselujuhlat, ja koko porukka näytti kerääntyneen parvekkeelle juhlimaan.

Astuin ulos parvekkeelle ja huusin hetken riemunhuutoja yhteen ääneen humalaisten naapureiden kanssa. He kutsuivat minua liittymään seuraan, mutta en tunne talon asukkaita enkä halunnut mennä vieraiden ihmisten kotiin. Palasin sisään.

Yritin selvittää netistä, kokoontuvatko bostonilaiset tällaisissa tilanteissa kaupungille samaan tapaan kuin helsinkiläiset Kauppatorille. Ilmeisesti sellaista perinnettä ei täällä ole. Paikallismedian jutut juhlivasta kansasta oli kaikki tehty sporttibaareissa.

Tiistaina luvassa on täkäläinen versio torilla tapaamisesta: paraati kotiin palaavan joukkueen kunniaksi. Käsittämätöntä kyllä se on kello 11 aamulla, jolloin suurin osa ihmisistä on töissä.

Kirjoitin juuri eilen, että amerikkalaiset ovat todella hyviä rakentamaan historialliselta tuntuvia hetkiä ja kokemaan kollektiivista hurmosta. Olin kuvitellut, että tämä taito näkyisi paitsi politiikassa myös urheilussa.

Minusta alkaa kuitenkin vaikuttaa vahvasti siltä, ettei täällä oteta merkittävästä urheiluvoitosta irti yhtään niin paljon kuin Suomessa.

Amerikkalaiset taitavat olla liian tottuneita voittamaan.