Rakkaat, vihatut tavarat

Olen aina kiintynyt esineisiin. Useimmilla tavaroillani on tarina, ja niistä luopuminen tuntuu siltä, kuin antaisin joka esineen mukana pois pienen palan itsestäni.

indian treasure box with audrey hepburn postcards and ikea lamp

Näitä esineitä olen pitkään katsellut viimeiseksi ennen nukkumaan menoa ja ensimmäiseksi herätessäni. Intiasta ostamani rasian ovat kuulemma tehneet Taj Mahalia rakentaneiden käsityöläisten jälkeläiset. Valmistustekniikan sanottiin olevan sama, jolla palatsi koristeltiin. Pinkin postikortin löysin Australian Yungaburrasta ja siinä on suosikkisitaattini, Audrey Hepburnin I believe in pink. Verhot ovat äitini tekemät.

Tavaroitaan rakastavan ihmisen ei kannattaisi muuttaa ulkomaille. Tai muuttaa ylipäätänsäkään. Parempi olisi ostaa suurensuuri talo ja täyttää se kaapeilla, joissa vuosi vuodelta karttuva aarrekokoelma olisi turvassa.

Vai onko sittenkin niin, että juuri tavaroitaan rakastavan ihmisen olisi syytä muuttaa toiselle puolelle maailmaa? Joutua käymään läpi jokikinen esine ja karsimaan, karsimaan, karsimaan. Opetella pakon edessä luopumaan.

Onko väärin rakastaa tavaraa?

Rough Guides and other guidebooks from my journeys around the world: Cuba, Argentina, Chile, Botswana, Bangkok, Cambodia, Vietnam, Caribbean, Nepal, Central America, Peru, Australia

Pitkien kaukomatkojeni opaskirjat aikajärjestyksessä. E-opaskirja on paljon paperista kätevämpi, mutta matkasta muistuttavaa sisustusesinettä siitä ei saa.

Elämme maailmassa, joka samaan aikaan opettaa rakastamaan tavaroita ja tuntemaan siitä syyllisyyttä. Meille on normaalia, että lapsella on lempileluja ja aikuisella suosikkivaatteita, että yksi tuntee onnea kirjoistaan ja toinen autostaan. Yhtä normaalia on ahdistua siitä, että säilytystila ei riitä tai siitä, että jatkuva kuluttaminen syö loppuun luonnonvarat.

Viime päivinä olen yrittänyt saada oman tavarasuhteeni jonkinlaiseen tasapainoon. Seitsemän päivän ajan olen lähes aamusta iltaan lajitellut omaisuuttani kolmeen ryhmään: mukaan otettaviin, Suomessa varastoitaviin ja eteenpäin annettaviin.

Se on ollut kerta kaikkiaan kamalaa.

Olen samaan aikaan ahdistunut tavaran määrästä ja rakkaista esineistä luopumisesta. Tunnen syyllisyyttä siitä, etten luovu riittävän paljosta, ja samaan aikaan suren pois antamiani muistoja.

Juuri nyt tuntuu, että tavarat ja niihin liittyvät ajatukset hallitsevat koko elämääni. Samuli laskee innolla päiviä siihen, että pääsemme elämään yhdessä, mutta minä vain mietin pakokauhun vallassa, ehdinkö tyhjentää kotini lennon lähtöön mennessä.

Muutan ylihuomenna Amerikkaan, ja tällä hetkellä tuntuu, etten ymmärrä sitä lainkaan.

handbag from El Salvador (made in Guatemala)

Samuli ehdotti, että valokuvaisin esineet, joista on vaikeaa mutta järkevää luopua. Idea on hyvä: muiston voi säilyttää, vaikka muistoesineestä luopuisikin. Tämä El Salvadorista ostamani olkalaukku sai lähteä, mutta haluan muistaa vastedeskin paikan, josta sen ostin. Muistan kuvan nähdessäni varmastikin aina myös sen, miten närkästyneitä käsityöläiset Guatemalassa olivat laukustani: miten siinä kehtasi lukea naapurimaan nimi, vaikka kyse oli aivan selvästi heidän maassaan tehdystä käsityöstä?

Läksiäiset

Vanhoja ystäviä, joita en ollut nähnyt vuosiin. Työkavereita, joita olen tottunut näkemään päivittäin. Läheisiä, joita on hirveä ikävä jo nyt.

Läksiäiset täyttivät eilen kotini tärkeillä ihmisillä. Kun viimeisetkin vieraat lähtivät, olo oli ensin tyhjä ja surumielinen. Nyt kuitenkin tilalle ovat tulleet onnellisuus ja kiitollisuus. Sydän tuntuu ylitsepursuavan täydeltä kun ajattelen sitä, miten moni kutsutuista tuli tai olisi halunnut tulla paikalle minua hyvästelemään.

Olen lapsesta saakka välittänyt syvästi kohtaamistani ihmisistä. Kannattelee todella pitkälle huomata, miten paljon ystäväni ja työkaverini välittävät vastavuoroisesti minusta.

Vuosi tai kaksi kuluu nopeasti. Sen totesimme useimpien kanssa hyvästejä jättäessämme. Yksi viimeisistä vieraista lausui ovella sanat, joihin läksiäisjuhla oli hyvä päättää:

”Se on lyhyt aika. Älä haaskaa sitä.”

Sitä neuvoa aion noudattaa ja yrittää ottaa Amerikan-kuukausistani kaiken irti.

läksiäiset kukkia

Ehdin nauttia saamistani kukista vielä muutaman päivän ennen lähtöäni.

Koalavuorossa eli viimeistä päivää töissä

Keksin viime vuonna termin koalavuoro. Se merkitsee viimeistä työpäivää työtoverien keskellä ennen muuttoa ulkomaille.

STT-Lehtikuva oli tuolloin lähettämässä ensimmäistä kertaa vakituisia toimittajiaan työkiertoon Australiaan. Koko työyhteisömme oli projektista innoissaan, ja moni halusi halata jokaista lähtijää näiden viimeisenä työpäivänä.

Lähtijöiden hyvästeleminen toi mieleeni koalat, joiden halaaminen on kuuluu monen turistin Australian-matkaohjelmaan. Halailtavana oleminen on eläintarhakoaloiden työtä, ja niillä on jopa lakisääteiset lepoajat, jotta ne eivät rasitu liikaa sylistä toiseen kiertämisestä.

Australiassa tehtävän työn olin jo nimennyt kenguruvuoroiksi. Hyvästelyhalausten täyttämän viimeisen työpäivän Helsingissä sopi siis olla koalavuoro.

koala hugging at Lone Pine Koala Sanctuary Brisbane

Minty-koalan työtä on olla turistien halittavana ja poseerata valokuvissa. Kuva on otettu Lone Pine Koala Sanctuaryssa Brisbanessa.

Viime vuonna katselin kaukokaipuun vallassa koalavuorolaisia, joita odotti suuri seikkailu maapallon toisella puolella.

Tänään olin itse koalavuorossa.

Se oli samaan aikaan ihanaa ja raastavaa.

On raskasta irrottautua työyhteisöstä, jossa ihmiset välittävät toisistaan sillä tavoin kuin meillä. Samalla kuitenkin olen valtavan onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla (ja saan jossain mielessä edelleen) olla osa niin läheistä ja lämminhenkistä työporukkaa. On ollut koskettavaa nähdä, miten vilpittömästi työkaverini ovat olleet iloisia puolestani ja innoissaan elämäni uudesta suunnasta ja samaan aikaan haikeita siitä, etten lähiaikoina olekaan läsnä työpaikallamme.

Kestää varmasti vielä kauan tajuta, etten liki puoleentoista vuoteen ole menossa töihin STT:n Helsingin-toimitukseen. Uudessa työssäni olen yksin. En ole enää vastuussa muista, mutta ympärilläni ei myöskään ole työyhteisöä, jossa kaikki kannattelevat yhdessä toisiaan.

Onneksi yhteyteni stt-lehtikuvalaisiin ei kuitenkaan katkea kokonaan. En ole irtisanoutunut vaan virkavapaalla, ja yhteistyö STT:n kanssa tulee olemaan myös freelancertyöni olennainen osa.

Silti työkavereita on ikävä jo nyt.

Sain työnantajalta kukkia ja toimitusjohtaja piti minulle läksiäispuheen.

Sain työnantajalta kukkia ja toimitusjohtaja piti minulle läksiäispuheen. Tällainen seinän kokoinen valokuvataulu koristaa avoneuvotteluhuonetta, jossa pidämme yhtä lailla päivittäiset uutiskokoukset kuin kakkukahvitkin.

Viimeistä kertaa mökillä

Rakkaiden ihmisten hyvästeleminen on ulkomaille muuttaessa vaikeinta, mutta haikeus nousee pintaan myös rakkaissa paikoissa.

Vietin viikonlopun vanhempieni kanssa Hangossa mökillä – viimeistä kertaa ennen muuttoa.

Saaristoa Hangossa Islands outside of Hanko Eastern Finland

Mökki on minulle hyvin tärkeä. Se on ollut osa elämääni pidempään kuin yksikään koti, jossa olen asunut. Olen jakanut siellä vanhempieni ja ystävieni kanssa lukemattomia merkityksellisiä läheisyyden hetkiä. Olen vetäytynyt sinne milloin käsittelemään sydänsuruja, milloin unohtamaan arjen stressin ja kiireen.

Saaristoa Hangossa Islands outside of Hanko Eastern Finland

Kesän viettäminen mökillä on minulle jotain pysyvää, muuttumatonta, jonka varaan olen lapsesta saakka voinut laskea.

Nyt en tiedä, tulenko ensi kesänä mökille.

Saaristoa Hangossa Islands outside of Hanko Eastern Finland

Lohdullista on kuitenkin se, että mökki pysyy paikallaan, vaikka en tulisikaan. Mökkeilykesiä tulee aina uusia, vaikka yksi jäisikin välistä.

Useita kertoja ulkomailla asunut ystäväni sanoi äskettäin, että Suomi ei katoa mihinkään, vaikka asuisikin välillä muualla. Siitä ajatuksesta aion pitää kiinni.

Saaristoa Hangossa Islands outside of Hanko Eastern Finland

Vaikeat jäähyväiset

Kerroin seitsemänvuotiaalle kummipojalleni, että olen muuttamassa Amerikkaan. Kenellekään muulle ei muutosta kertominen ole ollut yhtä vaikeaa.

Aikuisen maailmassa vuosi tai kaksi kuluu nopeasti. Seitsemänvuotiaalle se on lähes iäisyys.

Minun ja aikuisten läheisteni välillä kaikkein tärkeintä on jutteleminen. Vaikka kasvokkain puhuminen on kaikkein antoisinta, ajavat nettipuhelut, chat-keskustelut tai pitkät sähköpostit melkein saman asian.

Minun ja kummipoikani suhteessa korostuu yhdessä tekeminen. Leikimme legoilla, pelaamme lautapelejä, riehumme ulkona. Sitä ei voi videopuhelulla korvata.

Olemme viettäneet aikaa kahden kesken siitä saakka, kun hän täytti viisi – eli niin kauan, kuin hän muistaa.

Nyt se kaikki väistämättä muuttuu, vaikka kumpikaan meistä ei sitä tahtoisi.

Minulle oli selvää, että halusin kertoa huonon uutisen kummipojalleni itse. Vaikka teemme tavatessamme koko ajan jotain, kummallakin on tapana kertoa siinä sivussa toiselle elämänsä isoista ja tärkeistä asioista.

Keväällä kummipoikani esimerkiksi kyseli parisuhdekuulumisiani. Keskustelu meni suunnilleen näin:
Kummipoika: Miksei sulla ole ketään… (miettii hetken, miten asian sanoisi) …kehen mä voisin tutustua?
Minä: Itse asiassa mulla nykyään on.
Kummipoika: Mutta se erosi.
Minä: Mä en tarkoita nyt [eksäni nimi]. Oot ihan oikeassa siinä, että me erottiin. Mulla on uusi poikaystävä. Se haluaisi tosi paljon tutustua suhun, mutta se ei oo vielä voinut, koska se asuu eri maassa. Se asuu Amerikassa. Mutta sitten kun se tulee käymään Suomessa, te voitte tutustua.

Minulle ei siis ollut sinällään epäluontevaa ottaa puheeksi, että olen muuttamassa Samulin luo. Samantyyppisistä asioista puhumme muutenkin. Mutta pelkäsin, että kummipoikani kokisi lähtöni hylkäämiseksi.

Olin päättänyt kertoa uutiseni, kun viettäisimme vuotuisen perinteemme mukaisesti päivän Korkeasaaressa.

Karhu kylpee Korkeasaaressa. A bear bathing in Helsinki zoo (Korkeasaari), Finland

Karhut näyttäytyivät tämänvuotisella Korkeasaaren-reissullamme parhaiten. Pääsimme seuraamaan niiden ruokintaa samalla, kun itse söimme ravintola Karhussa.

Pohjustin asiaa muistuttamalla Samulin olemassaolosta positiivisessa valossa. Kummipoikani tasapainoili kiipeilytelinemäisellä aidalla ja olisi halunnut minun tekevän samoin. Kokeilin, mutta oli alusta alkaen selvää, ettei se ollut vahvin lajini.

Minä: Mä en oo koskaan ollut erityisen hyvä kiipeilemään, mutta mä tunnen sun lisäksi yhden toisenkin, joka on tosi hyvä kaikessa tällaisessa.
Kummipoika: Ai kenet?
Minä: Mun poikaystävän Samulin. Sen, joka asuu Amerikassa.
Kummipoika: Kuinka monta vuotta hän on?
Minä: [Samulin ikä].
Kummipoika: Sitten se on varmasti tosi hyvä, kun sillä on ollut niin paljon enemmän aikaa harjoitella kuin mulla.

Paluumatkalla lautassa tuli rauhallinen hetki, jossa sain viimein vaikean asiani sanottua.

Minä: Mä olen muuttamassa Samulin luo Amerikkaan.
Kummipoika (mielensä pahoittaneella äänellä): Ai sä muutat ulkomaille? Miksi?
Minä: Siksi kun Samulin pitää vielä asua siellä sen työn takia, ja me halutaan olla yhdessä. Mutta en mä mitenkään pysyvästi muuta. Vähän yli vuodeksi.
Kummipoika (samalla äänellä): Ai vuodeksi?
Minä: Joo. Mutta mä tulen käymään Suomessa, ja me voidaan nähdä silloin. Me tullaan Samulin kanssa molemmat jouluna Suomeen ja me voidaan tavata.

Tässä kohtaa kummipoikani vaihtoi puheenaihetta. Hetken päästä hän oli taas hyväntuulinen eikä enää palannut asiaan. En kuitenkaan kuvittele sen tarkoittavan, että hän olisi päässyt uutisestani yli tuosta vaan.

Toivon todella, että pystymme säilyttämään läheisen suhteemme ennallaan. Samalla pelkään, että välimme muuttuvat poissaoloni vuoksi etäisemmiksi.

Täytyy yrittää löytää uusia tapoja pitää yllä yhteyttä välillämme.

Ulkomaille muuttamisessa kaikkein raastavinta on rakkaiden, tärkeiden ihmisten taakse jättäminen.

Ihanat hiljaiset kodinkoneet

Me suomalaiset arvostamme hiljaisuutta. Monet muut kansat eivät. Sen olen tiennyt jo kauan, mutta en ollut ymmärtänyt, miten monessa asiassa se näkyy.

Se näkyy esimerkiksi kodinkoneissa.

Kun ostan Suomessa uuden kodinkoneen, valitsen yleensä sellaisen, jota mainostetaan erityisen hiljaiseksi. Olen tottunut siihen, että voin jättää astianpesukoneen yöksi päälle tai tehdä iltapalaksi tehosekoittimella smoothien naapureita häiritsemättä.

Bostonin-kodissamme kaikki laitteet mylvivät. Astianpesukone kannattaa käynnistää ulos lähtiessä, koska kotona ei sen käydessä kuule edes omia ajatuksiaan. Pyykkikoneen jyske kuuluu kellarista olohuoneeseen saakka.

Suurimman melukulttuurishokin koin, kun ostimme netistä tehosekoitinta. Luin kymmenien laitteiden markkinointikuvaukset, eikä yhdessäkään mainittu äänenvoimakkuudesta sanaakaan. Hiljainen moottori ei ilmeisesti ollut mainitsemisen arvoinen asia.

Löysimme tehosekoittimen, joka oli muiden valintaperusteittemme puolesta täydellinen. Kuten varmasti jo arvasitte, se ulvoo kuin pistetty sika. Minua hävettää joka kerta, kun käytän sitä, koska koen kiusaavani kohtuuttomasti yläkerrassa asuvaa vuokraisäntää. Vielä ikävämmältä tuntuu, jos Samuli on kotona kuuntelemassa laitteen sulosointuja.

Äänekäs amerikkalainen tehosekoitin

Bostonin-kotimme tehosekoitin on kivannäköinen mutta äänekäs.

Minun on helpompi ymmärtää kulttuurierot siinä, miten kovalla äänellä ihmiset keskustelevat tai minkälaisen äänimaiseman keskellä he haluavat syödä ravintolassa. Kodinkoneiden suhteen olen ihmeissäni. Kuvittelisin jokaisen haluavan mieluummin hiljaisemman kuin äänekkäämmän laitteen.

Onkohan amerikkalaisten kodeissa muutenkin niin paljon meteliä, ettei möyhkäävää astianpesukonetta edes huomaa? Ehkä kyse on ennemminkin siitä, että amerikkalainen kuluttaja ei edes tiedä, että hiljaisempiakin koneita on kehitetty – eikä siksi osaa hiljaisuutta vaatia.

Onnenhetkiä

Kaksi viime viikkoani Suomessa ovat olleet täynnä tärkeitä ihmisiä ja ihanaa kesätekemistä. Viime viikolla sain käytyä sekä Suomenlinnan kesäteatterissa että Kesäkino Engelissä, joihin olin halunnut jo vuosia, mutta en ollut saanut aikaiseksi lähteä. Viikon huipensi perinteinen mökkiviikonloppu kouluaikaisten ystävien kanssa.

Lähestyvä muutto patistaa tekemään nyt kaiken sellaisen, mikä aiemmin on jäänyt tekemättä siksi, että sen voisi tehdä koska vain. Toistaiseksi se on tuntunut hienolta. Päivät ovat olleet täynnä onnenhetkiä.

On the Suomenlinna fortress ferry just before summer rain. Suomenlinnan lautalla juuri ennen kesäistä sadetta.

Suomenlinnan lautalla matkalla kotiin kesäteatterista. Sade on juuri alkamassa ja ilta hämärtymässä, valo on erikoinen ja Helsinki kaunis.

Annamari Sipilä pakinoi eilen Helsingin Sanomissa mustan huumorin sävyttämään tyyliinsä ulkosuomalaisen Suomen-lomailusta ja kuvaili, miten ulkosuomalainen tapaa maanisessa tahdissa hirveän määrän ihmisiä, suorittaa kaikki asiaan kuuluvat keskustelut eikä enää illalla muista, keitä on nähnyt.

En samaistunut lainkaan. Minusta tuntuu ennemminkin, että ajan viettäminen Suomessa asuvien rakkaiden ihmisten kanssa on muuttunut vielä astetta merkityksellisemmäksi siksi, että tiedän asuvani kohta heistä kaukana. Tunnen entistäkin syvemmin onnea kaikesta siitä, mistä täällä pidän.

Ehkä kokemukseni on erilainen siksi, että Sipilä on asunut ulkomailla pitkiä aikoja, kun taas minä vasta aloittelen elämää Suomen ulkopuolella. Tai sitten olemme vain tässä asiassa erilaisia.

Jännitin etukäteen, voisinko nauttia Suomessa olosta niin paljon, etten enää haluaisikaan muuttaa. Sellaisesta ei kuitenkaan ole ollut merkkiäkään. Päinvastoin olen ollut lähdöstä nyt vielä innostuneempi kuin ennen heinäkuun lomaani Bostonissa. Muutto tuntuu nyt paljon todellisemmalta, kun pääsin jo uuden elämän alkuun lomani aikana.

Olen töissä vielä kolme viikkoa ja Suomessa kokonaisuudessaan neljä ja puoli. Aika menee varmasti todella nopeasti, mutta olen varma, että siihen mahtuu vielä monta mieleenpainuvaa hetkeä.

halloumi and eggplant burger home BBQ summer house

Itse suunniteltu halloumi-munakoisohampurilainenmökillä ystävien kanssa grillattuna ja mökkiterassilla nautittuna.