Vieras maa muuttuu varkain kotimaaksi

Viikonloppuma tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Moni Suomen-läheinen on ihmetellyt, olenko todella ollut poissa jo niin kauan. Minusta itsestäni kuitenkin tuntuu, että olen asunut täällä jo todella pitkään.

Tunne johtuu siitä, että en enää koe olevani vieraassa maassa. Vähitellen ja huomaamatta vieras on muuttunut tutuksi, uusi ja outo kodiksi.

moving to Boston from Helsinki at Helsinki Airport Helsinki-Vantaan lentokentällä muuttamassa Bostoniin

Kun kaksi vuotta sitten nousin Helsinki-Vantaalla lennolle muuttaakseni Bostoniin, kaikki nykyisessä elämässäni oli vielä uutta ja vierasta.

Luin vuosipäiväni kunniaksi vanhoja blogikirjoituksiani ja muistelin, miltä elämä täällä aluksi tuntui.

Lukiessani muistin elävästi, miten uuvuttavaa oli opetella uusiksi kaikki arjen rutiinit ja yrittää sopeutua uuden kulttuurin tavoille. Nyt kuitenkin päältä ladattavat pyykinpesukoneet, huonosti järjestetty jätehuolto ja kaikki muut ameriikan ihmeet ovat olleet arkeani jo niin kauan, etten enää tule edes ajatelleeksi verrata niitä niiden suomalaisiin vastineisiin.

Myös sosiaaliset taitoni alkavat olla sillä tasolla, etten jatkuvasti tunne olevani kuin kala kuivalla maalla.

Hain hiljattain vapaaehtoistyöntekijäksi erään amerikkalaisen järjestön viikonloppuleirille, ja järjestön edustaja haastatteli minua puhelimessa. Puhelu oli lähes pelkkää kohteliaisuusfraasien pallottelua, ja sen päätteeksi haastattelija sanoi suoraan halunneensa lähinnä vain testata, että pystyisin jutustelemaan mukavia. Se oli olennaista, sillä hakemani vapaaehtoistehtävä on puhdasta asiakaspalvelua.

”Sinä olet mahtava”, hän totesi lopuksi periamerikkalaiseen tapaan. Olin läpäissyt testin, ja minut valittiin vapaaehtoisten joukkoon.

Haastattelija tuskin tuli ajatelleeksi, että hyvin erilaisten kohteliaisuuskäytäntöjen kulttuurista tulevalle maahanmuuttajalle testin läpäiseminen oli itse asiassa aikamoinen saavutus. Itse kuitenkin ymmärsin olla itsestäni ylpeä. Olin osannut jutustella kuin aito amerikkalainen.

Me at Democratic National Convention DNC 2016 Philadelphia Pennsylvania

Amerikkalaisten kansallisylpeys on tehokkaan koneíston tietoisesti rakentamaa – ja siksi hyvin tarttuvaa.

Hienoa oli myös huomata, että pitkään pelkäämäni autolla ajaminen on alkanut tuntua oikeastaan aika normaalilta.

Kun olin toissa viikolla työmatkalla Valkoisessa talossa, pääsin työskentelemään suomalaisen uutiskuvaajakollegani kanssa, joka oli varta vasten matkustanut Washingtoniin Helsingistä. Teimme hänen kanssaan autolla juttumatkan pääkaupungin naapuriosavaltioon Virginiaan.

Kun kirjoittava ja kuvaava journalisti matkustavat kahdestaan autolla, tapana on yleensä aina, että kuvaaja ajaa. Se on perusteltua, sillä kuvaajat käyttävät työssään autoa paljon enemmän kuin kirjoittavat toimittajat, ja heillä on siksi hyvä rutiini ajamiseen myös vieraassa maassa.

Meidän Virginian-matkallamme minä ajoin suuren osan ajasta. Sitä en olisi vielä vuosi sitten osannut kuvitella, mutta nyt se tuntui täysin luontevalta. Minä olin kotimaassani, kollegani taas vieraalla maalla. Hän kärsi pahasta aikaerorasituksesta, minä taas olin kotikaupunkini aikavyöhykkeellä.

Juttelimme autossa ulkomailla ajamisesta ja tajusin aiempaa selvemmin, ettei täällä ajaminen ole tuntunut minusta ulkomailla ajamiselta enää pitkään aikaan.

Trying on Patriots Day Hat at Lexington Massachusetts

Isänmaanystävän päivänä käytetään kolmikolkkahattua.

Kotiutumisen näkee selvästi myös siitä, että vuodenaikojen vaihtuminen tuo mieleen aiemmat vuodet täällä.

Kun tunnen ilmassa syksyn kirpeyden, ajattelen lähestyvää upeaa ruskaa ja kirkkaan aurinkoisia syyspäiviä, maissisokkeloita ja kurpitsapeltoja. Odotan innolla suosikkisyysherkkujani kuten omenamunkkeja ja kurpitsapiiraan mausteilla maustettuja erikoiskahveja. Alan suunnitella Halloween-naamiaisasuani ja kiitospäivän viettoa.

Monista amerikkalaisista vuodenkulkuun liittyvistä ilmiöistä ja perinteistä on jo tullut niin vahvasti osa elämääni, että ne tuskin katoavat mielestäni kokonaan sittenkään, kun asumme taas Suomessa. Varsinkin Suomen syksyn pimeydessä kaipaan varmasti aina Uuden-Englannin syksyn valoa ja värejä.

Kun asuu ulkomailla riittävän pitkään, saa toisen kotimaan. Se on suuri lahja, joka kuitenkin väkisinkin tuo mukanaan myös surua. Kun useampi kuin yksi paikka tuntuu kodilta, siitä seuraa väistämättä, että missä ikinä asuukin, on jollain tapaa ikävä kotiin.

 

Mainokset

Amerikkalainen ajokoe

Minulla on nyt amerikkalainen ajokortti.

En meinaa millään uskoa sitä. Olen stressannut kortin hankkimisen eri vaiheista niin valtavasti, että on vaikea käsittää, että kaikki se stressi on nyt ohi.

Ensin piti päntätä suuret määrät tarpeetonta tietoa ja haalia kaikenlaista todistusaineistoa. Sitten piti käyttää päivä kafkamaisessa ajoneuvohallintavirastossa. Sen jälkeen piti saada aika ajokokeeseen ja saada käsiinsä kokeeseen soveltuva auto.

Sitten piti vielä päästä läpi itse kokeesta. Niin paljon stressiä kuin matkan varrella oli ollutkin, kaikkein eniten stressasin ajokoetta.

Ensimmäinen inssiajoni aikoinaan Suomessa oli traumaattinen kokemus, ja sain kortin vasta kolmannella yrittämällä. Pelkäsin todella paljon, että olisin vanhojen traumojeni vuoksi amerikkalaisessa ajokokeessani niin hermostunut, että tekisin jonkin tyhmän virheen, jonka vuoksi koe hylättäisiin.

Yritin sanoa itselleni, että tilanne olisi tällä kertaa aivan erilainen. Minulla on ollut ajokortti jo 18 vuotta – yhtä pitkään kuin olin ollut elossa silloin, kun menin ensimmäiseen inssiini Suomessa. Olen ollut ensimmäisen inssini jälkeen monenlaisissa hermostuttavissa tilanteissa ja oppinut hallitsemaan hermojani.

Silti koe jännitti.

Lähdimme Samulin kanssa kotoa hyvissä ajoin, jotta varmasti ehtisimme kokeeseen ajoissa, vaikka juuttuisimme ruuhkaan matkalla. Ruuhkat eivät olleet pahoja, joten ehdimme ajella rauhassa koepaikan ympäristössä ja tutustua alueeseen. Ajokoe kestää täällä vain muutamia minuutteja, joten tiesin, ettei inssi voisi viedä minua kovin kauas tapaamispaikalta.

Samuli näytti minulle reitin, jonka oli itse ajanut omassa kokeessaan aikoinaan. Se vaikutti helpolta: pieniä, rauhallisia katuja asuintalojen välissä. Stop-merkkejä oli paljon, mutta muuten reitillä ei vaikuttanut olevan sudenkuoppia.

Päinvastaisessa suunnassa aivan tapaamispaikan lähellä oli kuitenkin kaksi liikenneympyrää. Se ei ehkä kuulosta pahalta – jos ei ole ajanut Massachusettsissa. Liikenneympyrät ovat Massachusettsin erikoisuus, ja ne ovat tosiaankin erikoisia: valtavia, monikaistaisia liikennekaaoksia, joissa kanssa-autoilijat voivat tehdä aivan mitä sattuu.

Muistin kyllä autokoulukirjan säännöt monikaistaisessa ympyrässä ajamisesta, mutta niiden soveltaminen käytännössä ei useinkaan ole minulle helppoa – varsinkaan, kun useimmat täkäläiset autoilijat eivät niitä noudata.

Kyselin Samulilta, oliko hänen inssinsä ollut syntyperäinen amerikkalainen vai maahanmuuttaja. Minulla ei toki ole mitään maahanmuuttajia vastaan, olenhan itsekin maahanmuuttaja, mutta toivoin inssiksi Uudessa Englannissa syntynyttä ja kasvanutta perusjenkkiä, joka ääntäisi englantia minulle tutulla aksentilla ja jonka kulttuurille ominainen tapa rupatella mukavia saisi minut rentoutumaan. Samuli ei kuitenkaan muistanut, kuka hänelle oli kokeen pitänyt.

Pysäköin tapaamispaikalle hyvissä ajoin ennen kokeen alkua. Inssi oli jo paikalla ja aloitti kokeen saman tien.

Inssini oli maahanmuuttaja, jolla oli voimakas synnyinseutunsa aksentti ja kaurismäkeläisen lakoninen puhetapa.

Aluksi inssi tarkisti, että auton vilkut ja torvi toimivat. Hän seisoi auton ulkopuolella ja huusi minulle ohjeita tarpeettoman kovalla äänellä, joka vaikutti tylyltä, vaikka äänenvoimakkuuden tarkoitus varmastikin oli vain auttaa minua kuulemaan ohjeet.

Sitten hän istui autoon ja lateli lakonisella tyylillään lisää ohjeita, joiden tarkoitus jäi minulle epäselväksi. Hän sanoi esimerkiksi, että minun pitäisi peruuttaessa kääntää kunnolla päätä ja katsoa ulos takaikkunasta sen sijaan, että katsoisin sivupeileistä. Kysyin, halusiko hän minun peruuttavan, mutta kuulemma se ei ollut tarkoitus. En ymmärtänyt, mitä hän halusi.

Syntyperäinen amerikkalainen olisi varmaankin hänen asemassaan rupatellut tähän tapaan: ”Annan sinulle nyt seuraavaksi muutamia ohjeita tätä ajokoetta varten. Jossain vaiheessa koetta aion pyytää sinua peruuttamaan, ja kun teen niin, on tärkeää, että käännät päätäsi kunnolla ja katsot ulos takaikkunasta. Jos katsot vain sivupeileistä, minun on vaikea olla varma, että tosiaankin katsot taakse.”

Vaikka olen suomalainen, en todellakaan ole mikään kaurismäkeläinen viestijä, ja olisin saanut ajatuksesta paljon paremmin kiinni, jos se olisi selitetty minulle laveaan amerikkalaiseen tyyliin.

Kun oli aika lähteä liikenteen sekaan, olin todella hermostunut. Niin hermostunut, että unohdin käsijarrun päälle.

Inssi reagoi tilanteeseen yhdellä sanalla. ”Neiti”, hän puhutteli minua moittivalla äänellä, ja jätti lauseen lopun roikkumaan ilmaan. En ehtinyt ymmärtää, mistä oli kyse, kun Samuli jo pelasti tilanteen sanomalla englanniksi, että käsijarru oli päällä.

Minä vapautin käsijarrun ja inssi moitti Samulia lempeästi mutta tiukasti. Sponsori ei saa auttaa ajokokelasta.

Pyysin unohdustani anteeksi ja sanoin olevani hermostunut. ”Rentoudu vain”, inssi töksäytti. Katsoin häntä ja totesin, että lakonisuudestaan huolimatta hän ei vaikuttanut epäystävälliseltä.

Lähdimme ajamaan, ja suureksi helpotuksekseni reittimme vaikutti olevan sama kuin Samulilla aikoinaan. Kuljimme poispäin pelottavista liikenneympyröistä niille hiljaisille pikkukaduille, jotka olin aiemmin ehtinyt ottaa haltuun.

Aloin rentoutua. Ajoimme muutaman korttelin, pysäköimme kadun varteen ja peruutimme pienen matkan. Kun lähestyimme stop-merkkiä, inssi jopa mainitsi merkistä erikseen sen sijaan, että olisi testannut, huomaisinko sen.

Hämmennyin vielä kerran inssin ääntämyksestä, kun hän käytti liikennevaloista ilmausta ”set of lights”. En ollut varma, oliko hän sanonut ”second lights” viitatakseen suoraan edessämme olleiden valojen takana parin korttelin päässä näkyviin toisiin valoihin. Hän oli kuitenkin antanut ohjeensa sen verran hyvissä ajoin, että ehdin kysyä, mitä hän tarkoitti ja kääntyä oikeista valoista.

Muutaman minuutin päästä olimme liikenneympyröihin johtavalla tiellä. Aloin juuri hermostua uudestaan, kun inssi käskikin minun kääntyä ja pysäköidä tapaamispaikan pihaan. Toivoni heräsi: koe taisi olla jo ohi!

Pysäköityäni inssi alkoi kaikessa hiljaisuudessa täytellä lomaketta ja lyödä siihen leimoja. Koe oli selvästikin ohi, mutta olinko päässyt sen läpi? Arvelin päässeeni, sillä alun käsijarru-unohdusta lukuun ottamatta en ollut tehnyt virheitä. Tuntui kuitenkin hyvin omituiselta, ettei inssi sanonut mitään.

Tässä tilanteessa jopa jäyhä suomalainen olisi hymyillyt ja onnitellut. Amerikkalaisen hymy olisi ulottunut korvasta korvaan.

Inssi ojensi minulle ajo-opetuslupapaperini, jossa oli leima. Hän sanoi ajokortin tulevan postissa ja paperin kelpaavan ajokorttina siihen saakka. Hän ei vieläkään onnitellut tai sanonut suoraan, että olin suoriutunut kokeesta.

Koe oli kutenkin ohi, ja inssi poistui kadulle odottamaan seuraavaa kokelasta. Minulla oli epätodellinen olo.

Vähän todellisemmalta kaikki alkoi tuntua, kun sain viikon päästä ajokortin postissa.

Massachusettsissa ajokortti on voimassa vajaat viisi vuotta kerrallaan niin, että uusimispäivä on omana syntymäpäivänä. Joka toisella kerralla uusimisen voi hoitaa netissä, mutta joka toisella kerralla täytyy jonottaa toimistossa uutta valokuvaa ja näöntarkastusta varten.

Näillä näkymin en siis ole hetkeen joutumassa uudelleen ajokorttitoimiston jonoon. Siitä on syytä olla kiitollinen; jos asuisimme esimerkiksi Washington DC:n ympäristössä Marylandissä, joutuisimme käymään toimistossa kerran vuodessa.

En kuitenkaan osaa enää kahdeksantoistavuotiaan lailla riemuita ajatuksesta, etten enää koskaan elämässäni joutuisi ajokokeeseen. Kuka tietää, vaikka muuttaisimme vielä joskus johonkin toiseen maahan, jossa joudun hankkimaan sikäläisen ajokortin.

Se ajatus on kuitenkin kaukainen. Tässä ja nyt minulla on ajokortti.

Voin käydä itsekseni autolla kaupassa tai vaikka vuokrata yksin auton työmatkalla. Voin myös lakata kantamasta passiani mukana kaikkialla. Voin lentää kotimaanlentoja pelkällä ajokortilla, eikä minua koskaan enää käännytetä baarin ovelta tai viinakaupan kassalta siksi, että passi on unohtunut kotiin.

Siitä tunnen melkein yhtä suurta iloa kuin kahdeksantoistavuotiaana, kun sain näyttää uudenuutukaista ajokorttiani ensimmäisiä kertoja baarin ovella tai Alkon kassalla.

Massachusetts Drivers Licence

Amerikkalaista ajokorttia hankkimassa, osa 3

Kun pääsin viime vuonna läpi täkäläisestä kirjallisesta ajokokeesta, kuvittelin sen olevan puoli voittoa. Byrokraattinen painajainen ei kuitenkaan loppunut siihen.

Seuraava vaihe oli ajokoeajan varaaminen ajoneuvohallintaviraston nettipalvelussa. Prosessin aiempia vaiheita seuranneille lukijoille ei varmaankaan tule yllätyksenä, ettei palvelun käyttäminen ollut erityisen helppoa.

Nettipalvelussa oli aluksi sivukaupalla kysymyksiä: henkilötiedot, opetusluvan tiedot, eliluovuttajaksi ryhtyminen, lääketieteelliset taustatiedot. Vasta kaikkiin kysymyksiin vastattuaan pääsi varauskalenteriin ­– jossa ei ollut vapaita aikoja.

Ainoat vapaat ajat olivat yli tunnin ajomatkan päässä suur-Bostonin ulkopuolella. Ei auttanut kuin päättää palata järjestelmään myöhemmin uudestaan ja toivoa, että sinne olisi lisätty uusia aikoja.

Seuraavalla käynnillä selvisi, että kysymyksiin täytyi vastata joka kerta uudelleen. Järjestelmä osasi kyllä tallettaa aiemmat vastaukset, mutta jos valitsi talletusvaihtoehdon, myös varauskalenteri jämähti jumiin niihin päiviin, jotka olivat ensimmäisellä käynnillä olleet valittavissa. Kalenteriin myöhemmin lisätyt uudet päivät sai näkyviin ainoastaan aloittamalla istunnon alusta.

Kävin järjestelmässä päivästä toiseen, kunnes sain viimein kotimme läheltä ajan parin kuukauden päähän.

Sitten minulle tuli työmatka juuri sille päivälle. Peruin ajan ja aloitin kalenterin kärkkymisen alusta.

Lopulta sain uuden ajan kotimme lähelle ­– taas parin kuukauden päähän, mutta sentään toivomalleni viikonpäivälle perjantaille. Viikonpäivä oli olennainen siksi, että en voinut mennä kokeeseen yksin. Samulin täytyi tulla mukaan.

Täällä ajokokelaalla on oltava mukanaan sponsori: aikuinen, jolla on saman osavaltion ajokortti. Koska ajokokeet ovat aina virka-aikaan, sponsori joutuu ottamaan vapaata töistä. Se on täkäläisessä työkulttuurissa paljon vaadittu, ja meillä maahanmuuttajilla onkin monesti vaikeuksia löytää sponsoria.

Minä olin onnekas, kun minulla oli sponsoriksi kelpaava puoliso. Moni muuttaa tänne yksin tai samaan aikaan puolisonsa kanssa, jolloin kummallakaan ei ole täkäläistä ajokorttia. Onnekasta oli myös se, että Samulin työnantaja sallii perjantaisin etätyön ja antaa työntekijöilleen etäpäivinä jonkin verran liikkumavaraa sen suhteen, mihin aikaan päivästä he työnsä tekevät.

Kun minulla oli ajokoeaika, aloin stressata autosta.

20161102_102003

Ajokoe tehdään täällä omalla autolla. Meillä on nykyään jopa kaksi autoa, mutta en voinut tehdä koetta kummallakaan niistä.

Samulilla on käsivaihteinen Mustang, joka olisi ajoneuvohallintaviraston puolesta kelvannut ajokoeautoksi. En kuitenkaan osaa ajaa käsivaihteilla erityisen hyvin. Olen toki ajanut niillä aikoinaan Suomessa autokoulussa ja inssiajossa – mutta en juurikaan sen jälkeen. Minulla ole koskaan ollut omaa autoa, vaan olen lainannut tarvittaessa autoa vanhemmiltani, jotka suosivat automaattivaihteita.

Sitten muutin tänne automaattivaihteisten autojen luvattuun maahan, jossa suurin osa ihmisistä ei ole koskaan koskenutkaan käsivaihteisiin – ja tajusin, että puolisollani oli käsivaihteinen muskeliauto.

Yritin parhaani oppia ajamaan Mustangilla, mutta moottori sammui minulta kaupunkiajossa jatkuvasti, ja muutenkin tein toistuvasti tyhmiä virheitä vaihteiden kanssa. Mikä pahinta, vaihteiden kanssa sählääminen vei huomiotani. Boston on maanlaajuisesti tunnettu huonosti ajavista ja käyttäytyvistä kuljettajista, ja huomio olisi todellakin pitänyt keskittää vaihteiden sijasta muun liikenteen seuraamiseen.

Lopulta päätimme päästää Mustang-paran pahasta ja hankkia toisen auton, jolla osaisin ajaa. Sen jälkeen en ole Mustangin rattiin istunut, enkä todellakaan aikonut palata sen kuskinpenkille ajokoetta varten. Jännitin koetta todella paljon, ja pidin todennäköisenä, etten hermostuksissani suoriutuisi kokeesta käsivaihteisella autolla.

Toinen automme on ylhäällä kuvassa näkyvä seikkailunsininen Volvo, jolla ajan mielelläni. Se ei kuitenkaan kelvannut ajokoeautoksi.

Kuten monissa uusissa autoissa, Volvossamme ei ole perinteistä käsijarrukahvaa kuljettajan ja pelkääjän paikan välissä, vaan käsijarrua käytetään kuljettajan vasemmalla puolella olevasta vivusta. Ajokoeautolta vaaditaan pelkääjän ulottuvilla olevaa käsijarrua, jotta inssi voi pysäyttää auton, jos kokelas on aiheuttamassa vaaratilanteen.

Lisäksi Volvossamme on peruutuskamera ja monenlaisia turvalaitteita, jotka eivät ole sallittuja ajokokeessa. Ne olisi kenties saanut pois päältä, mutta käsijarrun siirtäminen ei ollut mitenkään mahdollista.

Suunnittelin vuokraavani auton, mutta siinäkin nousi seinä vastaan. Ajokokeen saa tehdä vuokra-autolla vain siinä tapauksessa, että saa autonvuokrausfirmalta firman viralliselle kirjepaperille painetun todistuksen siitä, että on saanut luvan käyttää autoa ajokokeessa.

Koska minulla on eurooppalainen ajokortti, olisin vuokra-autofirmojen puolesta saanut kyllä vuokrata heiltä auton ja tehdä sillä ajokokeen. Virallisen todistuksen hankkiminen osoittautui kuitenkin todella hankalaksi. Autonvuokrauspisteiden työntekijöillä ei ole valtuuksia kirjoittaa sellaista, vaan kirje olisi pitänyt saada ylemmältä taholta. Jätin yhteen firmaan soittopyynnön, johon ei ikinä vastattu.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi auton lainaaminen ystäviltä. Olin siinä käsityksessä, että kaikki ystävämme kulkivat päivittäin töihin autoillaan, ja pelkäsin, ettei kukaan pystyisi lainaamaan autoaan.

Yksi ystävämme oli kuitenkin raskaana, ja hänen laskettu aikansa oli sopivasti viikkoa ennen ajokoettani. Jos vauva syntyisi ajallaan, hän ei varmaan tarvitsisi autoa kokeeni aikana.

Uskoin jo tämän ratkaisevan ongelmani, mutta en ollut ottanut huomioon yhtä olennaista seikkaa: ystäväni auto on suhteellisen uusi, eikä siinäkään ollut vaaditunlaista käsijarrua.

Sitten kuitenkin onneksi kävi ilmi, että toinen ystävämme kulkee töihin metrolla. Hänen autonsa oli riittävän vanha ja turvalaitteeton mutta kuitenkin automaattivaihteinen, ja hän auttoi minua mielellään.

Minulla oli vihdoin koeaika, sponsori ja auto. Enää ei tarvinnut kuin päästä läpi kokeesta.

Jotta tästä tekstistä ei tulisi suhteettoman pitkä, kerron kokeesta huomenna erikseen.

Amerikkalaista ajokorttia hankkimassa

Nyt kun olen asunut Yhdysvalloissa yli vuoden, en saa enää ajaa autoa suomalaisella ajokortillani, vaan tarvitsen täkäläisen kortin.

Se tarkoittaa, että joudun samaan kirjalliseen kokeeseen ja inssiajoon kuin amerikkalaisteinit, jotka hankkivat ensimmäistä ajokorttiaan.

Olen stressannut asiasta todella paljon.

Kortti olisi tietystikin kannattanut hankkia hyvissä ajoin ennen kuin ajo-oikeuteni suomalaisella kortilla päättyi. Järkevintä olisi ollut hoitaa asia pian muuton jälkeen, jotta olisin saanut heti käyttööni täkäläisen henkilötodistuksen, eikä minun olisi tarvinnut kantaa passiani mukana kaiken aikaa.

En kuitenkaan pystynyt olemaan järkevä. Olin aivan liian ahdistunut.

Aluksi stressasin pelkästään ajokokeesta. Pääsin aikoinaan Suomessa inssiajosta läpi vasta kolmannella yrittämällä, ja ensimmäinen yritys oli todella karmaiseva kokemus. Kun vihdoin sain suomalaisen ajokorttini, riemuitsin kaikkein eniten siitä, etten koskaan enää joutuisi kokemaan mitään vastaavaa.

Myöhemmin kuitenkin kirjallinen koe alkoi tuntua vielä isommalta taakalta. Koetta varten luettava materiaali on täynnä asioita, joiden ulkoa opettelemisessa ei ole mitään järkeä, ja oli vaikea tietää, mitkä kirjan luvut kokeen läpäisemiseksi tarvitsisi osata.

Yksi kirjan luku esimerkiksi käsittelee ajokortin hankkimiseen tarvittavaa byrokratiaa ja yksi auton rekisteröimistä. Tuntui epätodennäköiseltä, että niistä kysyttäisiin kokeessa, mutta periaatteessa kysymyksiä voisi tulla mistä päin kirjaa tahansa.

Kysymykset olisivat monivalintoja, joten niissä keskityttäisiin todennäköisesti numeeriseen tietoon, liikennemerkkeihin ja muuhun hyvin konkreettiseen ja yksityiskohtaiseen tietoon.

Yritin käyttää järkeäni sen suhteen, minkälaista turhaa tietoa pänttäisin.

Opettelin ison liudan jaloissa mitattuja etäisyyksiä, jotka eivät yhdisty mielessäni millään tavalla todelliseen elämään. Tiedän nyt, että ajovaloja täytyy käyttää, jollei ilman valoja näe 500 jalan päähän, ja että on laitonta ajaa tai pysäköidä 800 jalkaa lähemmäksi tulipaloa.

Nyt vain pitäisi tietää, kuinka pitkä matka jalka on. Tai kyetä arvioimaan tuon suuruusluokan etäisyyksiä edes metreissä.

Samulin kokeessa oli kysytty esimerkiksi nuorten kuljettajien rangaistuksista. Niitä oli kirjassa runsaasti. Pänttäsin taulukon toisensa jälkeen.

Tiesittekö, että alle 18-vuotias nuori voi menettää korttinsa 60 päiväksi, jos hän jää kiinni ajamisesta yöllä klo 0.30-5? Kannattaisi tietää, jos haluat amerikkalaisen ajokortin.

Arvatkaa, kuinka monta vastaavanlaista kohtaa kirjan taulukoissa oli.

Kokeen lisäksi stressasin dokumenteista, jotka ajokokeeseen piti ottaa mukaan. Tarvitsisin todisteen Massachusettsissa asumisesta, syntymäajastani ja siitä, miltä nimikirjoitukseni näyttää. Ajokoekirjassa oli tarkka lista siitä, mitkä dokumentit mihinkin kohtaan hyväksyttäisiin.

Listaa lukiessani ymmärsin todella selvästi, miten vähän olen integroitunut uuden kotimaani yhteiskuntaan.

Minulla ei ole amerikkalaista veroilmoitusta, autovakuutusta, pankkitiliä, shekkivihkoa, palkkakuittia, asuntolainaa, sosiaaliturvailmoitusta, todistusta äänestäjäksi rekisteröitymisestä, kutsua valamiespalveluun, todistetta väestölaskentaan osallistumisesta eikä aseenkantolupaa. Minulla ei ole edes kaasu-, sähkö-, puhelin- tai lämmityslaskua, sillä ne kaikki tulevat Samulin nimellä.

Samulin ansiosta olen säästynyt todella paljolta byrokratialta, mistä olen syvästi kiitollinen. Samalla minusta on kuitenkin tullut vain puolittainen yhteiskunnan jäsen, joka on todella monessa arkisessa asiassa riippuvainen puolisostaan.

Hetken jo pelkäsin, etten voisi saada koko ajokorttia, koska en saisi kasaan vaadittavia dokumentteja.

Kun sain paniikkini tukahdutettua ja luin listaa rauhallisemmin, kävi ilmi, ettei kaikki toivo ollut menetettyä.

Toukokuisen auto-onnettomuutemme ansiosta minulla oli postissa tulleita sairaalalaskuja, joilla saattaisin voida todistaa asuvani Massachusettsissa.

Laskun piti olla alle kaksi kuukautta vanha, mutta onneksi suomalaisen matkavakuutusyhtiöni amerikkalainen yhteistyökumppani on vitkutellut laskujen maksamisessa, ja olin saanut postissa hiljattain maksumuistutuksen. Toivoin sen kelpaavan, vaikka se ei ollutkaan alkuperäinen lasku.

Syntymäaika olisi helppo todistaa, sillä siihen kelpaisi suomalainen passi. Nimikirjoitus oli kuitenkin taas vaikeampi. Passia ei voi käyttää kuin yhteen kohtaan kolmesta, joten nimikirjoituksen todistaminen sen avulla ei ollut mahdollista.

Nimikirjoituksen sai todistaa esimerkiksi sosiaaliturvakortilla. Ajattelin ensin suomalaisen kela-kortin tyyppistä muovikorttia, mutta sitten muistin asuvani nykyään maassa, joka on monissa asioissa Suomea pahasti kehityksestä jäljessä. Sosiaaliturvakorttihan tarkoitti sosiaalitoimiston antamaa pahvinpalaa, johon on kirjoitettu sosiaaliturvatunnus. Sellainen minulla oli!

Sosiaaliturvatunnuksen hankkiminen oli ainoa byrokraattinen asia, jonka olin siihen mennessä saanut hoidettua. Hankin sen osin juuri siksi, että tiesin tarvitsevani sen ajokorttia varten. Nyt siitä olisi tuplasti hyötyä, kun itse tunnuksen lisäksi voisin käyttää korttia.

En ollut edes kirjoittanut pahvinpalaan nimeäni. Toisin kuin Suomessa, täällä sosiaaliturvakorttia ei saa pitää mukana lompakossa. Kirjoitin nimeni viivalle, ja yhtäkkiä minulla oli todiste nimikirjoituksestani.

Dokumentit olivat kasassa, ja pääni oli täynnä turhaa tietoa. Päätin olevani valmis kirjalliseen kokeeseen.

Kerron koekokemuksesta lisää seuraavassa kirjoituksessani.

Road Trip Las Vegas Nevada

Ajelulla Las Vegasissa toukokuun roadtripillämme. Automatkailu  Yhdysvalloissa on hetkittäin hohdokasta, mutta mukaan mahtuu myös paljon puuduttavia ajokilometrejä. Niitä varten minullakin on tärkeää olla ajokortti, vaikka en arjessa autolla liikkuisikaan.

 

Juhannus kaukana Suomesta

Kayaking on Charles River Boston Massachusetts

Bostonin-elämässämme meillä ei ole mahdollisuutta mökkeilyyn, mutta melontaretkillä Charles-joella pääsemme sentään veden äärelle.

Hyvää juhannusta kaikille! Meillä täällä on tänään aivan tavallinen arkipäivä.

Ulkosuomalaisille iskee ymmärtääkseni koti-ikävä erityisen herkästi juuri juhannuksena. Facebook ja Instagram pahentavat asiaa: jos seuraa suomalaisten ystäviensä elämää säännöllisesti sosiaalisessa mediassa, ei keskikesän juhlaa ole minkäänlaista mahdollisuutta unohtaa.

Juhannus ja joulu ovat niitä harvoja hetkiä vuodessa, jolloin tuntuu, että kaikki suomalaiset tekevät tahoillaan samoja asioita ja elävät jaettua kokemusta.

Ulkosuomalaisena on helppo kuvitella, että juuri nyt kaikki maailman suomalaiset minua lukuun ottamatta ovat mökillä grillaamassa ja nauttimassa yöttömästä yöstä.

Tiedän kuitenkin hyvin, että se on vain tunne. Tosiasiassa moni viettää juhannuksen töissä – myös minun alallani. Vapaalla olevista kaikilla ei ole mökkiä tai muuta paikkaa, jossa he pääsisivät helposti juhannustunnelmaan. Jotkut eivät syystä tai toisesta lähde mökille, vaikka sellainen olisikin.

Ajattelin etukäteen, ettei juhannus ulkomailla herättäisi minussa haikeutta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen juhannuksen poissa Suomesta. Espanjassa asuessani en muistaakseni edes huomannut juhannuksen tulevan ja menevän. Joskus olen ollut juhannuksena matkoillakin.

Olen viettänyt Suomessa monta ihanaa ja ikimuistoista juhannusta – mutta myös monta synkkää ja ikävää. Kahtena viime juhannuksena mökkipaikkakunnallamme oli niin hirveä sää, ettei keskikesän juhla juuri juhlalta tuntunut.

Lisäksi tämä viikko on siitä erityinen, että vanhempani ovat ensimmäistä kertaa kylässä täällä meidän luonamme Bostonissa.

Nyt Facebookia selaillessani huomasin silti tuntevani haikeuden piston sydämessäni. Tänä juhannuksena sää näyttäisi olevan hyvä, ja moni facebook-kaverini oli jakanut idyllisiä mökkimaisemakuvia. Niitä katsoessani kuulin melkein korvissani kuikan huudon ja tunsin nenässäni kokon ja saunan tuoksun.

Onneksi tiedän, että meillekin tulee vielä monta Suomi-juhannusta.

Tervetuloa uuteen kotiin

Kun astuin uuden kotini kynnyksen yli, näin ensimmäiseksi kymmeniä ilmapalloja, joiden värit loistivat lattialla olevan tunnelmalampun valossa muuten pimeässä huoneessa.

Se oli Samulin tervetulotoivotus minulle. Oli ihanaa aloittaa elämä uudessa kodissa sillä, että toinen oli nähnyt vaivaa ilmaistakseen, miten iloinen oli tulostani.

Floor lamp makes balloons glow in a dark room

Samuli oli paitsi järjestänyt minulle hienon ilmapalloyllätyksen myös kuvannut sitä ennen tuloani kaikessa rauhassa järjestelmäkameralla. Otin itse saavuttuani pikaisesti pari kuvaa, joihin en ollut tyytyväinen, mutta minulla ei ollut lennon jälkeen voimia keskittyä kuvaamiseen sen enempää. Kun tänään aloin käsitellä ilmapallokuvia blogia varten ja harmittelin tyytymättömyyttäni niihin, rakkaani otti esiin valikoiman toinen toistaan hienompia kuvia ja käsitteli minulle tällaisen.

Lauantaina luvassa oli vielä toinen yllätys. Samuli oli kutsunut kylään kolme läheisintä täkäläistä ystäväänsä, joihin minäkin olen jo ehtinyt tutustua, ja vietimme yhdessä tervetuliaisjuhlia.

Olen todella onnekas, kun tunnen uudesta kotikaupungistani jo valmiiksi neljä ihmistä, jotka ovat odottaneet muuttoani.

Lauantai tarjosi myös odottamattoman mahdollisuuden tutustua uuden kotikatuni asukkaisiin. Osa asukkaista oli järjestänyt korttelijuhlat, joihin kaikki täällä asuvat olivat tervetulleita.

Heinäkuussa täällä ollessani huomasin, että monet katumme asukkaat tuntevat toisemme hyvin. Heillä on tapana istuskella kotiensa etukuisteilla retkituoleissa ja rupatella keskenään.

Silloin väki vaikutti kuitenkin aika sisäänpäin lämpiävältä. Yritin moikkailla heitä ohi kulkiessani, mutta he eivät tuntuneet erityisen innokkailta vastaamaan tervehdykseen.

Korttelijuhlissa henki oli täysin päinvastainen. Yksi niiden tarkoituksesta oli auttaa kadun asukkaita tutustumaan toisiinsa, ja siellä kaikki juttelivat mielellään uuden tulokkaan kanssa.

Nyt tunnen monta naapuria niin hyvin, että heidän kanssaan on varmastikin luontevaa jäädä hetkeksi juttelemaan, jos näkee heidät istumassa kuistillaan.

Ainakin toistaiseksi tänne kotiutuminen  on ollut yllättävänkin helppoa.

Welcome to Your New Home cake from Whole Foods

Matkalla kohti uutta elämää

Odotan parhaillaan Helsinki-Vantaalla lentoani Reykjavikin kautta Bostoniin. Kuvittelin, että tässä kohtaa viimeistään alkaisi tuntua siltä, että olen muuttamassa pois Suomesta. Odottamaani haikeuden tunnetta ei kuitenkaan vieläkään ole tullut.

moving to Boston from Helsinki at Helsinki Airport Helsinki-Vantaan lentokentällä muuttamassa Bostoniin

Ehkä se iskee lentokoneessa.

Tai sitten sitä ei missään vaiheessa tule.

Ajattelin, että vaikein hetki olisi se, kun huonekaluni haettaisiin pois. Koska nykyisistä huonekaluistani suurin osa ei ole tulossa minun ja Samulin yhteiseen Suomen-kotiin, olin päättänyt luopua muun muassa sohvistani, kirjahyllyistäni ja ruokapöydästäni.

Nyt kuitenkin kotini on todennäköisesti menossa vuokralle kalustettuna, joten huonekalut saivatkin jäädä paikoilleen. Vuokralaista ei ole vielä löytynyt, mutta työkaverini avulla löysin kiinteistövälittäjän, joka on erikoistunut vuokraamaan kalustettuja asuntoja Suomeen työkomennukselle muuttaville.

Samuli arveli, että vaikeinta olisi, kun sulkisin kotioven perässäni. Se ei kuitenkaan tuntunut miltään.

Tämänhetkinen suunnitelma on, että muutamme Samulin kanssa parin vuoden sisällä Helsinkiin minun asuntooni. Vaikka suunnitelmat voivat aina muuttua, olen päättänyt pitää tässä elämäni taitekohdassa vakaasti kiinni ajatuksesta, että niin juuri me teemme.

Tarkoitus oli sisäistää ajatus niin hyvin, että kotioven sulkeminen tuntuisi samalta kuin mille tahansa vähän pidemmälle matkalle lähtiessä. Se onnistui täydellisesti.

Myös läheisimpien ystävien hyvästelemisen arvelin olevan raskasta. Sekin meni kuitenkin kevyemmin kuin odotin. Yhteys välillämme on aina ennenkin säilynyt, vaikka joku meistä on asunut välillä ulkomailla tai vaikka emme kaikissa elämäntilanteissa ole Suomessa asuessammekaan ehtineet tavata hirveän usein.

Vaikeinta oli halata vanhempia hyvästiksi lentokentällä.

Toinen yllätys on ollut se, etten juurikaan jännitä uuden elämänvaiheen aloittamista. Oikeastaan ei tunnu, että olisin aloittamassa uutta elämää. Ennemminkin palaan Bostonin-elämääni, jonka sain heinäkuussa jo hyvään alkuun.

Palaan Amerikan-kotiini. Siellä minua odottaa malttamattomana mies, joka rakastaa minua eri tavoin kuin kukaan koskaan aiemmin.

Ei kai tässä oikeastaan ole mitään syytä olla hermostunut.