Metrolla Marylandiin

Nyt se on pakko tunnustaa: olen alkanut kerätä osavaltioita. Haluaisin käydä Amerikassa asuessani mahdollisimman monessa osavaltiossa.

Arvelinkin, että näin kävisi. Olen lapsesta saakka laskenut maita, joissa olen käynyt, ja aikuisena niin sanottu maapisteiden keräileminen muuttui intohimoiseksi. Olen käynyt 73 eri maassa, ja mietin matkoja suunnitellessani aina, miten saisin mielekkäästi mukaan mahdollisimman monta maata.

Kun aloin suunnitella muuttoa Amerikkaan, ajatus osavaltioiden laskemisesta alkoi heti houkuttaa. Haaveilin hetken jopa ottavani tavoitteeksi jokaisessa osavaltiossa käymisen, mutta tulin pian siihen tulokseen, ettei se olisi järkevää ajan- tai rahankäyttöä.

Yritin sanoa itselleni, että kävisin vain niissä osavaltioissa, joissa olisi kiinnostavaa nähtävää.

Washington DC:ssä vieraillessani sorruin kuitenkin puhtaaseen osavaltiopistekeräilyyn: Matkustin metrolla Marylandiin ihan vain saadakseni listalleni yhden osavaltion enemmän.

DC eli District of Columbia on kaikkien osavaltioiden ulkopuolella oleva pääkaupunkialue. Sen metroverkko ulottuu kahteen sitä ympäröivään osavaltioon, joissa asuu iso joukko pääkaupungissa työskenteleviä ihmisiä.

Toinen näistä osavaltioista on Virginia, jossa kävin katsomassa John F. Kennedyn hautaa ja Pentagonia. Toinen on Maryland. Etsin Rough Guide to the USA -opaskirjastani ja internetistä tietoa Marylandin nähtävyyksistä, mutta metroverkon alueella ei vaikuttanut olevan mitään kiinnostavaa nähtävää.

Lopulta päätin sallia itselleni järjettömän metroajelun, jonka ainoa olemassaolon oikeutus olisi uuden osavaltion näkemisen tuottama mielihyvä. Valitsin sattumanvaraisesti Capitol Heights -nimisen paikan, johon pääsi hotellini ohitse kulkevalla metrolinjalla.

Capitol Heights ei todellakaan ollut metromatkan arvoinen. Metroaseman vieressä ei ollut mitään muuta kuin bussipysäkkejä ja asuintaloja. Ainoat vähänkään mielenkiintoiset seikat olivat kaupungin alkukirjaimet kukkapenkissä, jossa oli masentavia kuolleita kukkia, ja aidanpätkään isoin kirjaimin kirjoitettu kaupungin nimi – jossa oli kirjoitusvirhe.

Otin selfien kyltin vieressä ja aloitin pitkän metromatkan takaisin hotellille. Tunsin itseni aika typeräksi. Vaikka olen juossut maapisteiden perässä jo vuosia, olin aina aikaisemmin onnistunut näkemään retkilläni jotain mielenkiintoista. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun retkeltä ei karttunut mukaan mitään muuta kuin piste.

Olen kuitenkin sillä tavalla sekaisin, että kun pääsin jälkikäteen värittämään Marylandin osavaltiokartastani, se tuntui niin hyvältä, että retki taisi sittenkin olla tekemisen arvoinen.

Advertisement

Kerrankin jokin sujui helposti – ainakin melkein

Sain hankittua julkisen liikenteen matkakortin. Se onnistui melkein helposti.

Lähimetroasemamme Davis ja sen absurdi lehmäkoristeinen tuuliviiri. Vaikka Bostonin metroon viitataan virallisesti amerikkalaisella sanalla subway, sen symboli on T-kirjain, josta minulle tulee ensimmäisenä mieleen Lontoon metron lempinimi tube. Täällä metroa kutsutaan T-kylttien mukaan loogisesti ja yksinkertaisesti sanalla T. Minulle ei ole selvinnyt, mistä kylttien T-kirjain tulee.

Ensin etsin matkakorttipistettä metroasemilta. Käyttämilläni asemilla ei sellaista ollut, mutta kertalippuautomaateissa mainostettiin, että liikennelaitoksen nettikaupasta saisi valmiiksi ladatun Charlie Cardin.

Automaateissa voi ladata matkakorttia, mutta uusia kortteja niistä ei saa.

Menin siis nettikauppaan. Siellä minulle selvisi, että olin ymmärtänyt mainokset väärin. Verkossa sai kyllä ladattua kortilleen rahaa, mutta uusia kortteja sieltä ei voinut tilata.

Uusia kortteja saisi ilmeisesti vain palvelupisteestä, joita on koko Bostonin ja sen ympäryskuntien alueella yksi.

Palvelupiste oli helpossa paikassa: yhdellä isoista asemista, jotka ovat kotiamme lähimmän metrolinjan varrella. Kun lähestyin sitä, näin jo kaukaa kymmeniä ihmisiä istumassa ja seisomassa palvelupisteen lähettyvillä. Lähempänä näin, että palvelupisteen ovelle oli erikseen jono.

Jonossa oli vain muutamia ihmisiä. Ehkäpä näkemäni kymmenet ihmiset odottivat jotain aivan muuta. Toiveikkaana asetuin jonoon.

Olin todella iloinen siitä, että olin saanut täkäläisen puhelimen ennen matkakorttipisteelle tuloa. Kännykkänetistä on ehkä kaikkein eniten iloa silloin, kun jonottaa tai odottaa yksinään.

Kun jono eteni, tajusin, että sen päässä odotti vasta pääsy palvelupisteen ovesta sisään. Kukin pääsi vuorollaan sisään, jutteli ovella seisovan asiakaspalvelijan kanssa hetken ja siirtyi sitten näkemieni kymmenien ihmisten joukkoon odottamaan pääsyä palveluluukulle.

Yhden luukun periaate ei tosiaan vaikuta olevan amerikkalaisille tuttu käsite, kuten jo viisumihaastattelussa totesin.

Jatkoin silti jonottamista. En todellakaan aikonut maksaa jokaisesta metromatkastani 50:tä senttiä ylimääräistä vain siksi, ettei minulla ollut matkakorttia.

Davisin kehystetty tähtilippu. Samanlainen taitaa olla kaikilla asemilla.

Kun pääsin ovesta sisään, minua odotti iloinen yllätys: uuden matkakortin sai heti käteen ovella seisovalta asiakaspalvelijalta! Pyysin toista korttia Samulille ja sekin onnistui yhtä helposti.

Varoin nuolaisemasta ennen kuin tipahtaa. Seuraavaksi täytyisi varmaankin jonottaa luukulle antamaan henkilötietonsa, jotta kortti voitaisiin aktivoida käyttöön. Miten muuten liikennelaitos voisi varmistaa, ettei useampi ihminen käytä samaa kuukausilippua?

”Jos et halua jäädä jonottamaan, voit ladata korttisi automaatissa”, kortin ojentanut nainen opasti hymyillen.

Mysteeriksi jäi, miksi kaikki ne kymmenet ihmiset jonottivat siellä.

Kävelin pois kevyin askelin. Kerrankin jokin oli onnistunut helposti! Sitten aloin miettiä, miten monta vaihetta tähänkin oli tarvittu.

Käsitykseni helposta on tainnut muuttua aika dramaattisesti tänne tuloni jälkeen.

En ole vielä oppinut luottamaan siihen, hahmotanko oikein metron suunnat Inbound (sisäänpäin) ja Outbound (ulospäin). Onneksi niiden vieressä lukee aina myös pääteasemat, jotka minun on ollut helpompi oppia.