Junalla halki Mississipin

Helmikuisesta Syvän Etelän kiertomatkastani on vielä paljon kertomista, vaikka olenkin välillä kirjoittanut aivan muista aiheista. Tarkoitukseni on jatkaa muiden kirjoitusten lomassa tarinaa matkastani vaihe vaiheelta.

Vietettyäni muutaman päivän Memphisissä jatkoin matkaa kohti New Orleansia ja Mardi Gras -karnevaaleja. Olin päättänyt kulkea välin junalla, sillä onnistuin saamaan lipun kohtuuhintaan.

En ollut aiemmin matkustanut tässä maassa junalla, vaikka pidän junamatkoista. Itärannikolla juna on yleensä huonoin kulkupelivaihtoehto, sillä matka junalla maksaa suunnilleen saman kuin lentäen mutta kestää yhtä kauan kuin bussilla, johon saa lippuja todella halvalla.

Memphisissä useampi ihminen kehui junamatkaa New Orleansiin kauniiksi maisemareitiksi.

Se oli lievää liioittelua. Suuren osan matkasta maisemat eivät olleet mitenkään ihmeelliset. Näin paljon peltoja. Oli kuitenkin kiinnostavaa päästä katselemaan taas uutta osavaltiota.

Näkymät muuttuivat kiinnostavammiksi matkan loppua kohden. Mississipin pääkaupungista Jacksonista näki junan ikkunasta muun muassa osavaltion hallintorakennuksen State Capitolin. Se oli helppo tunnistaa, sillä kuten useimmissa capitoleissa, siinä on näyttävä kupoli.

New Orleansia lähestyessään rata kulki aivan veden tuntumassa, ja sain ensi kosketuksen Louisianan kuuluisiin rämeisiin.

Heikoin lenkki junassa oli ravintola, jonka valikoimat olivat surkeat ja annokset pahasti ylihinnoiteltuja. En ollut saanut ostettua kunnon eväitä, ja saavuinkin perille nälkäisenä kuin susi.

Ravintolaa lukuun ottamatta junamatka oli miellyttävä kokemus. Sain paikan näköalavaunusta, jonka paikat eivät ole myynnissä etukäteen, vaan joka on avoin kaikille matkustajille. Siellä oli mukava työskennellä ja katsella välillä ohi kiitäviä maisemia.

 

Advertisement

Uberillä Arkansasiin

Kuten aiemmin tunnustin, olen alkanut keräillä aika innokkaasti osavaltiopisteitä. Siksi innostun aina huomatessani, että jokin matkakohteeni on lähellä osavaltioiden rajaa.

Memphis sattuu olemaan niin tiiviisti rajan tuntumassa, että kaupunki on levinnyt Tennesseestä naapuriosavaltion Arkansasin puolelle. Raja kulkee Mississippi-joessa, ja sen toisella puolella on Länsi-Memphis-niminen kaupunginosa.

Harmi kyllä joen yli ei tällä hetkellä kulje kävelysiltaa, vaikka sellainen on suunnitteilla. Harkitsin seikkailua paikallisbussilla, mutta koska olin kaupungissa vain lyhyen aikaa ja taksien kanssa kilpailevat uberit ovat täällä kohtuuhintaisia, myös Uber-kyyti tuntui hyvältä vaihtoehdolta.

Siirtyessäni Elvis-motellista keskustan hotelliini satuin saamaan Uber-kuskikseni suunnilleen ikäiseni miehen, joka kertoi olevansa markkinointialan yrittäjä ja ajavansa Uberiä satunnaisesti päästäkseen ulos yhden hengen toimistostaan ja tavatakseen ihmisiä.

Kuski kyseli, mitä aioin Memphisissä tehdä ja nähdä, ja tunnustin hieman häpeillen kerääväni osavaltioita ja haaveilevani piipahduksesta Arkansasin puolella. Ajatus huvitti häntä, mutta hän innostui silti heti ajatuksesta, että veisi minut Länsi-Memphisiin saman tien.

”Mitään kiinnostavaa nähtävää siellä ei sitten ole. Länsi-Memphis on olennaisesti pelkkä rekkakuskien levähdyspaikka”, kuski taustoitti.

Päätimme ajaa yhtä siltaa joen yli, etsiä paikan, jossa voisin ottaa itsestäni valokuvan ja palata toista siltaa pitkin.

Länsi-Memphisissä ei tosiaankaan ollut mitään nähtävää. Kuski vakuutteli minulle, että Arkansasissa on hienojakin paikkoja, enkä toki epäile sitä. Siellä ei kuitenkaan ole mitään sellaista, minkä haluaisin ehdottomasti nähdä, ja olin jo varhaisessa vaiheessa tuominnut Arkansasin yhdeksi niistä osavaltioista, joissa matkustelemista en aio priorisoida.

Lopulta kuski pysäytti keskelle peltoa paikkaan, jonka lähettyvillä oli kuulemma tehty kuuluisa kolmoismurha. Se oli selvästi parasta, mitä hän pystyi Länsi-Memphisissä ”nähtävyydeksi” keksimään.

Osa teistä varmaan miettii, onko tällaisessa osavaltioiden keräilyssä mitään järkeä. Vastaan siihen, että ei – mutta se tuottaa silti minulle iloa. Pystyn myös keksimään ainakin yhden käytännön hyödyn, joka Arkansasin-retkestä minulle koitui: vastedes muistan paljon helpommin, että Arkansasin osavaltio on olemassa, ja jopa tiedän, missä se on.

Elvis elää ketjumotellissa ja muita tarinoita Memphisistä

Aidonkokoinen Elvis-patsas tervehtii vieraita sisääntuloaulassa. Seinät ovat täynnä Kuninkaan levyjä, levynkansia ja muita muistoesineitä. Nyt ei kuitenkaan olla Elvis-museossa vaan halvassa ketjumotellissa.

Odotin Memphisin-matkalta Elvis-tunnelmointia, mutta en osannut arvata, että se alkaisi jo ensimmäisen yön majapaikassani. Olin valinnut Days Inn -ketjun motellin yksinkertaisesti sillä perusteella, että se oli iltalennolla kaupunkiin saapuvan matkaajan kannalta parhaassa mahdollisessa paikassa: ihan lähellä lentokenttää ja aivan Elviksen Graceland-kartanossa toimivan museon vieressä.

Elvistely ei loppunut sisääntuloaulaan. Uima-allas oli kitaran muotoinen. Huonettani koristivat Kuninkaan kuvat. Yleisissä tiloissa soi tietystikin Elviksen musiikki.

Elättelin toiveita, että tapaisin matkani aikana henkeen ja vereen Elviksestä innostuneita faneja, mutta valitettavasti sekä motellissa että itse Gracelandissa näkemäni ihmiset vaikuttivat kaltaisiltani tavallisilta turisteilta. Kukaan ei kulkenut ympäriinsä Elvis-henkisessä asussa tai pyörtynyt onnesta päästessään töllistelemään Kuninkaan kotia.

Gracelandin sisustus oli hyvin erikoinen. En voi väittää, että kartano olisi mielestäni ollut erityisen viihtyisä, mutta yhtä kaikki oli hauskaa päästä näkemään se.

Suurimman vaikutuksen minuun teki autonäyttelyssä esillä oleva vaaleanpunainen Cadillac. Innostun harvoin autojen ulkonäöstä, mutta tämä auto sykähdytti vaaleanpunaista rakastavaa sieluani todella.

Jokaisesta museon osasta oli uloskäynti lahjatavaramyymälän kautta. Elvis-krääsän ihmettely oli aluksi viihdyttävää, mutta ennen pitkää se alkoi pursua korvista. Amerikkalaiset jos ketkä osaavat tuotteistamisen, ja erilaisia Elvis-tuotteita tuntui olevan loputtomasti.

Elvikseen kyllästyttyäni suuntasin keskustaan, josta olin varannut majoituksen kahdeksi jäljellä olevaksi yöksi. Siellä minua kiinnostivat mustien amerikkalaisten ihmisoikeustaistelusta kertova kansalaisoikeusmuseo, vanhanaikaisen näköiseksi kunnostettu Beale Street -katu livemusiikkiklubeineen ja alueen musiikkihistoriaan liittyvät museot.

Onnistuin käyttämään kansalaisoikeusmuseossa viisi tuntia. Loppuvaiheessa tuntui, että pääni räjähtäisi tiedosta.

Useimmat museovieraat suoriutuvat käynnistään toki paljon lyhyemmässä ajassa, mutta minusta tuntui tärkeältä yrittää ihan tosissaan opetella ja ymmärtää uuden kotimaani historiaa ja nykypäivää mustien yhteiskunnallisen aseman näkökulmasta, ja Memphisin museo on tietääkseni maan paras paikka siihen.

Museo on pystytetty taloon, jossa Martin Luther King Jr salamurhattiin. Talo oli siihen aikaan hotelli, jossa King yöpyi. Siellä pääsee näkemään huoneen, jossa hän vietti elämänsä viimeiset tunnit ja parvekkeen, jolla hän seisoi kohtalokkaan luodin osuessa häneen.

Musiikkimuseoista Rock and Soul Museumista ja Sun Studiosta en saanut läheskään yhtä paljon irti, mutta olen varma, että musiikista ja musiikin historiasta kiinnostuneille ne ovat hyvin antoisia vierailukohteita.

Sun Studiolla sai kokeilla Elviksen mikrofonia

Livemusiikin kuuntelu Beale Streetillä sen sijaan oli hauskaa. Minulle on tyypillistä suunnitella matkani yksityiskohtaisesti jo ennakkoon, mutta tätä osuutta en ollut suunnitellut, vaan kuulin sattumanvaraisia artisteja sattumanvaraisesti valituissa paikoissa. Varsinkin viimeisellä klubilla oli tosi hyvä tunnelma.

Memphisin-retkeni päätteeksi päädyin paikkaan, joka istui hyvin ajatukseeni matkustaa jännän ja oudon äärelle: kenties maailman kummallisimpaan pyramidiin.

Kaupungin keskustassa on valtava lasiseinäinen pyramidi, joka rakennettiin alun perin urheilutapahtumia ja konsertteja varten mutta joutui myöhemmin eläkkeelle, kun kaupunki sai uuden, isomman urheiluareenan. Nyt pyramidissa majailee Pro Bass Shops -erätarvikeliike, ja sinne on rakennettu suoranainen elämyspuisto.

Lasipyramidin sisällä virtaa jokia ja tönöttää puunrunkoja. Joissa ja lammikoissa elää oikeita kaloja ja jopa lauma alligaattoreita. Yhdellä pyramidin laidalla ryhmä täytettyjä eläimiä kiipeilee kallioilla.

Tämän kaiken keskellä on myynnissä erävarusteita, leluja ja muutakin sekalaista tavaraa. Pyramidissa on myös keilahalli, ampumarata, ravintola ja näköalatorni.

Sain taas lisää vahvistusta hypoteesilleni, että monet maailman kummallisimmista asioista tapahtuvat Yhdysvaltojen rajojen sisäpuolella.

Suuri Etelävaltioiden kiertomatka

Kaksi viikkoa sitten lähdin ensimmäistä kertaa elämässäni matkaan ilman paluulippua ja vailla kattavaa matkasuunnitelmaa. Nyt paluulippu on viimein ostettu, ja suunnitelmani ovat muutenkin täsmentyneet huomattavasti sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin matkareitistäni.

Päivitettynä matkakarttani näyttää tältä:

Matkatoimistojen nimeämistyyliä mukaillen päätin alkaa kutsua reissuni Murmelipäivän jälkeistä osuutta Suureksi Etelävaltioiden kiertomatkaksi. Mukana ovat jossain muodossa kaikki Etelävaltiot Kentuckya lukuun ottamatta.

Osaan osavaltioista olen tehnyt vain lyhyen piipahduksen.

Pohjois-Carolinan Charlottessa pääsin käymään lennonvaihdon yhteydessä matkalla Punxsytawneystä Memphisiin. Arkansasissa oli helppo käväistä Memphisistä käsin, sillä valtaosin Tennesseessä sijaitseva kaupunki jatkuu lännessä naapuriosavaltion puolelle.

Mississipin halki ajoin junalla.

New Orleansista käsin tein päiväretken Alabaman Mobileen, jota Globe Called Home -blogin Jenni oli suositellut.

Ennakkoon suunnittelemani osuuden jälkeen jatkoin lyhyelle työmatkalle Teksasin Houstoniin. Sen jälkeen piipahdin omaksi ilokseni Tuulen Viemää -maisemissa Atlantassa Georgiassa.

Nyt olen bussissa matkalla Georgian rannikkokaupunkiin Savannahiin. Sen jälkeen ohjelmassa on vielä Etelä-Carolinan Charleston. Niissä suurin osa ajasta kuluu työn merkeissä.

Tarkoitukseni on kirjoittaa matkan eri vaiheista vielä omat erilliset blogipostaukset, mutta toistaiseksi siihen ei ole vielä ollut tilaisuutta, kun kirjoittamiseen liikenevä aika on pitänyt käyttää töiden tekemiseen.

Kotiin Bostoniin palaan perjantai-iltana.

Boston tuntuu tämän matkan jälkeen varmasti vielä paljon enemmän kodilta kuin tähän saakka. Olen päässyt näkemään hyvin erilaista Amerikkaa, ja vaikka olen pitänyt monista matkakohteistani kovasti, en asuisi missään niistä mieluummin kuin Bostonissa.

Matka jännän äärelle, osa 2: Elvistä ja karnevaaleja

Lupasin aiemmassa Murmelipäivästä kertovassa postauksessani kirjoittaa kohta lisää helmikuun matkasuunnitelmistani. Lähden maanantaina ainakin kahden viikon kiertomatkalle, joka alkaa Punxsutawneyn Murmelipäivästä ja jatkuu siitä Memphisin kautta New Orleansin Mardi Gras -karnevaaleihin.

Memphisissä ehdin viettää kaksi kokonaista päivää. Ensimmäiseksi aion tutustua Elviksen Graceland-kartanoon, jossa toimii nykyään Elvis-museo. Haaveilen pääseväni siellä juttusille todellisten Elvis-fanien kanssa, jotka palvovat kuningasta ja ehkä jopa kieltäytyvät uskomasta hänen kuolleen – mutta on tietysti täysin tuurista kiinni, minkälaisia kanssamatkalaisia museoon sattuu minun vierailuni aikana tulemaan.

Paras mahdollisuus nähdä todellisia Elvis-faneja olisi osallistua Elviksen synnyinkylässä Tupelossa vuosittain kesäkuun alussa järjestettäville Elvis-festivaaleille, mutta valitettavasti ne taitavat jäädä minulta tänä vuonna väliin.

Kuvakaappaus Gracelandin Elvis-museon sivuilta.

Toinen minua erityisesti kiinnostava nähtävyys Memphisissä on rotuerottelun vastaisen taistelun historiaa avaava National Civil Rights Museum. Lisäksi yritän ehtiä käydä ainakin jossakin kaupungin lukuisista musiikkihistoriamuseoista ja ulkoilmamuseohenkiseksi restauroidulla Beale Streetillä.

Memphis on niin lähellä osavaltioiden rajaa, että vaikka suurin osa kaupungista sijaitsee Tennesseessä, kaupunki levittäytyy myös Mississippi-joen yli Arkansasin puolelle. Koska Arkansas ei ole muuten matkahaavelistallani lainkaan, minua houkuttaisi piipahtaa siellä hakemassa osavaltiopiste samaan tapaan kuin käväisin Marylandissä ollessani Washington DC:ssä.

Memphisistä New Orleansiin matkustan junalla Mississippin osavaltion halki. Olen aina pitänyt junamatkoista, joten on mielenkiintoista päästä kokeilemaan junaa myös Amerikassa.

Tämä nimenomainen matka kestää kahdeksan tuntia, joten siitä voi tulla hieman puuduttava, mutta minulla on paikka yläkerran vaunussa ja pääsen toivottavasti ihailemaan ikkunasta Mississippin maaseutua. Se on varmasti hyvin erilaista Amerikkaa kuin mikään, mitä olen nähnyt aiemmilla matkoillani.

New Orleansissa tapaan Samulin ja vietämme yhdessä muutaman päivän miniloman Louisianassa.

New Orleans on minun Amerikka-matkahaavelistani kärkipäässä, ja halusin erityisesti päästä näkemään sen Mardi Gras -karnevaalin aikana.

Kuvakaappaus Mardi Gras New Orleans -sivustolta.

Mardi Gras eli rasvainen tiistai on Louisianan versio laskiaistiistaista. Louisianalaiset ottavat karnevaalikaudesta kaiken irti: juhliminen jatkuu kuukauden verran loppiaisesta laskiaiseen. Tuona aikana kaupungissa järjestetään lukuisia paraateja ja syödään jatkuvasti erityistä karnevaalikakkua King Cakea.

Juhliminen huipentuu laskiaistiistaihin ja sitä edeltäviin viikonloppuun ja maanantaihin. Silloin nähdään suurimmat paraatit ja kaupunkiin saapuu eniten matkailijoita.

Muissa osavaltioissa kuin Louisianassa asuvien amerikkalaisten yleinen käsitys Mardi Grasista tuntuu olevan, että se on hullu ja villi, ehkä vähän pelottavakin juhla. New Orleansin asukkaat itse puolestaan todistelevat blogeissa ja lehtijutuissa, että suurin osa karnevaalista on lapsiperheille sopivaa harmitonta ilonpitoa. Rietastelu ja ryypiskely keskittyvät heidän mukaansa turistien suosiman French Quarterin alueelle, jossa ei edes kulje paraateja, koska vanhankaupungin kadut ovat siihen liian kapeita.

Pidän todennäköisenä, että paikallisten kuvaukset ovat lähimpänä totuutta. Aika näyttää, minkälaisen käsityksen me Mardi Grasista saamme.

Varmaa on, että kaupunki on tuolloin tupaten täynnä ihmisiä. Laskiaissunnuntaina jotkut menevät jo varhain aamulla varaamaan itselleen kadulta hyvän paikan iltakuudelta alkavaa paraatia varten.

Meidän Mardi Gras matkasuunnitelmamme on ymmpärtääkseni aika epätyypillinen. Ajattelimme nimittäin lähteä viikonlopuksi kokonaan pois New Orleansista ja kierrellä Louisianan maaseutua.

Äkkiseltään voi tuntua kummalliselta jättää vapaaehtoisesti väliin osa hienoimmista paraateista. Tämä saattaa kuitenkin olla ainoa kerta, kun kumpikaan meistä käy Louisianassa, ja osavaltiossa on muutakin kiinnostavaa nähtävää kuin New Orleans.

Arvelen myös, että paraatien katsominen väentungoksessa muuttuu aika nopeasti puuduttavaksi. Niin paljon kuin haluankin nähdä Mardi Grasin, en oikein usko, että nauttisin paraatireitin varrella seisoskelusta erityisen paljon enää neljäntenä peräkkäisenä päivänä.

Mikäli sää sallii, olemme menossa sunnuntaiaamuna suolle kahdeksankymppisen entisen alligaattorinmetsästäjän kanssa, joka vetää nykyään turisteille luontoretkiä. Jos retki toteutuu, olen ihan varma, että saamme siitä paljon enemmän irti kuin yhdestä ylimääräisestä paraatipäivästä.

Muutenkin matkasta tulee paljon monipuolisempi, kun vietämme osan ajasta kaupungin ulkopuolella.

Lisäksi säästämme aika paljon rahaa siinä, ettemme majoitu New Orleansissa kuin kaksi yötä neljästä. Majoitusten hinnat ovat nimittäin luonnollisestikin pilvissä karnevaalin huipentuessa. Halvimmat löytämäni majoitukset lähelläkään New Orleansin keskustaa maksoivat pari sataa yöltä, kun maaseudulla voi yöpyä muutamalla kympillä.

Karnevaaliriemu katkeaa lukemani mukaan kuin seinään, kun kello lyö kaksitoista tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Silloin alkaa vakava paaston aika, jonka vastapainoksi ovat alun perin kehittyneet niin Mardi Gras, Rion sambakarnevaalit kuin Suomen laskiainenkin.

Keskiviikkona kaupunki on autio ja tyhjä. Laskiaistiistain jälkeinen tuhkakeskiviikko on Louisianassa vapaapäivä, joten kaupat ja monet ravintolat ovat kiinni. Useimmat turistit lähtevät heti karnevaalien päättyessä.

Samulikin palaa tuolloin Bostoniin. Minun matkani muuttuu työmatkaksi, jonka seuraavat kohteet ja päivät ovat vielä jossain määrin auki. Palaan niihin myöhemmin, kun tiedän tarkemmin, mitä olen tekemässä.

Matka jännän äärelle, osa 1: Murmelipäivä

Ensi viikolla lähden kiertämään maata kummallisuuksien perässä. Tämä matka jos mikä antaa varmasti uusia näkökulmia amerikkalaiseen sielunmaisemaan.

Ohjelmassa on ihmeellistä kansanperinnettä Pennsylvanian maaseudulla, Elviksestä intoilua Memphisissä ja Mardi Gras -karnevaalihumua New Orleansissa. Mikäli säät suosivat, pääsemme Samulin kanssa myös kahdeksankymppisen entisen alligaattorinmetsästäjän kanssa Louisianan soille.

Reittini kulkee täältä maan koilliskulmasta koko ajan etelämmäs ja keskemmälle maata. Samuli liittyy seuraani Louisianassa.

Jotta tästä kirjoituksesta ei tulisi suhteettoman pitkä, kerron nyt alkajaisiksi pelkästään ensimmäisestä matkakohteestani Pennsylvanian maaseudulla, ja palaan muihin kohteisiini lähipäivinä.

Pienenpieni Punxsutawneyn kylä Pennsylvaniassa täyttyy kerran vuodessa tuhansista turisteista, jotka haluavat osallistua Murmelipäivä-rituaaliin.

Ruutukaappaus sivulta groundhogday.org

Murmelipäivänä Phil-niminen murmeli ennustaa, tuleeko kevät aikaisin vai myöhään. 1800-luvulta peräisin olevan rituaalin ympärille on kehitelty parhaaseen amerikkalaiseen tyyliin monipäiväinen festivaali, johon liittyy hassunhauskoihin teemavaatteisiin pukeutumista ja monenlaista ohjelmaa kaikenikäisille.

Alkuperäisen uskomuksen mukaan kevään sään voi päätellä siitä, näkeekö murmeli helmikuun toisen päivän aamuna kolostaan ulos tullessaan varjonsa vai ei. Kyse oli siis sääolosuhteiden tarkkailemisesta luonnossa.

Nykyisin Murmelipäivän ylintä valtaa käyttävät silinterihattuihin ja frakkeihin pukeutuneet miehet, joille julkkismurmeli Phil kuiskaa ennustuksensa kansalle ilmoitettavaksi.

Murmelipäivä on niin suosittu, että h-hetken näkeminen vaatii käytännössä lähes kokonaisen yön valvomisen.

Se on tavallaan hyväkin, sillä Punxsutawneyn keskustassa on tasan yksi majapaikka, joka sekin on vain muutaman huoneen kokoinen B&B. Automatkan päässä on lisäksi muutamia isompia motelleja ja hotelleja, mutta niidenkin mahdollisuudet majoittaa kaupunkiin kerran vuodessa tulviva turistilauma ovat rajalliset.

Kun päätapahtuma on keskellä yötä, majapaikan saaminen ei ole mitenkään välttämätöntä. Herätä pitäisi joka tapauksessa aamukahden aikoihin.

Sitä ennen voi torkahtaa muutaman tunnin Punxsutawneyn kunnan kerhotilan lattialla, jonne pääsee iltakymmenestä alkaen muutaman dollarin maksusta.

Luin Murmelipäivään valmistautumisesta muun muassa paikallislehden blogista. Siellä kerrottiin, että kun ovet tapahtumakentälle aamukolmelta avataan, paikalla on yleensä jo satoja ihmisiä jonottamassa.

Ilmainen bussikuljetus keskustasta tapahtumapaikalle alkaa kulkea kolmelta, ja alue on suljettu tapahtuman ajaksi autoilta. Ennen kolmea jonottamaan tulevien ainoa vaihtoehto on kävellä lähes 2,5 kilometrin matka ylämäkeen.

Amerikkalaisille paljon lyhyempikin kävely on jo valtava ponnistus, joten satojen ihmisten valmius kävellä tuollainen matka ylämäkeen keskellä yötä kertoo paljon siitä, miten omistautuneita Murmelipäivän osallistujat ovat.

Phil-murmelin ennustus kuullaan kello 7.25. Ihmiset siis seisoskelevat ja odottavat murmeli-ihmettä keskellä yötä Pennsylvanian talvessa viitisen tuntia.

Jotta heillä olisi kivaa, alueella on aamukolmesta saakka festivaaliohjelmaa: musiikki- ja tanssiesityksiä, ilotulitus ja muuta mukavaa.

Suomalaisen silmissä ehkä kaikkein yllättävintä on se, että alkoholin juominen tapahtuma-alueella on kokonaan kiellettyä. Ei siinä vielä mitään, että tuhannet ihmiset haluavat seisoa yöllä viisi tuntia pakkasessa keskellä maaseutua hassuissa asuissa yhden murmelin vuoksi – kaiken huipuksi he ovat valmiita tekemään sen selvin päin!

Kun kuulin tapahtumasta, ensimmäinen ajatukseni oli, että haluaisin osallistua. Lapsena näkemäni Päiväni Murmelina -elokuvan käsittämätön festivaali ei ollutkaan elokuvakäsikirjoittajien keksintöä vaan todellinen vuotuinen juhla. Tietenkin haluaisin nähdä sen omin silmin!

Samulia puolestaan ei vaikuta harmittavan lainkaan se, ettei hän töiltään ehdi mukaan – eikä ihme. Me ihmiset olemme erilaisia. Kaikkien silmät eivät ala loistaa innostuksesta, kun toinen sanoo ”Eikö olekin sekopäisintä, mitä olet ikinä kuullut?”

Minun alkavat. Maltan tuskin odottaa Murmelipäivää!