Äkkilähtö tapahtumien keskipisteeseen

Uutistyössä parasta ja pahinta on se, että päivän uutiset voivat koska tahansa panna kaikki suunnitelmat uusiksi. Niin kävi myös tänä sunnuntaina, kun alle kolmekymppinen mies ampui floridalaisessa homobaarissa 49 viatonta ihmistä ja itsensä.

Kun uhrien määrä ja tapahtuneen merkitys alkoivat sunnuntai-iltapäivänä valjeta, aloin heti miettiä, pitäisikö minun matkustaa Orlandoon.

STT pyysi kuitenkin minua aivan ensimmäiseksi seuraamaan ampumisuutisia amerikkalaisista tiedotusvälineistä ja kirjoittamaan uutisia niiden tietojen pohjalta. Suomessa oli tulossa yö, ja kahden hengen yömiehitykseen kaivattiin vahvistusta.

Se oli mielenkiintoinen työvuoro. Uutta tietoa tuli jatkuvasti ja kirjoitettavaa riitti. Samalla yritin kuitenkin selvittää, lähettäisikö jompikumpi uutismedia-asiakkaani minut Orlandoon.

Uutistoimittaja pyrkii aina kun mahdollista tapahtumien keskipisteeseen.

Aikaero vaikeutti esimiesten kiinni saamista. Vuoroni loppuun mennessä olin saanut kiinni toisen asiakkaista ja kuullut, että he eivät lähettäisi minua matkaan. Toista ei ollut enää toivoakaan saada kiinni ennen Suomen aamua.

Jotta juttumatkalle kannattaisi ylipäänsä lähteä, paikalle olisi päästävä niin pian kuin mahdollista. Ensimmäinen vaihtoehto olisi aamukuudelta lähtevä lento, jolla olisin perillä jo yhdeksän aikoihin.

Ehdotin matkaa toiselle asiakkaalle sähköpostilla ja yritin mennä hetkeksi nukkumaan. Torkuin ja pidin silmällä sähköposteja. Aamukahdelta näin odottamani viestin: asiakas halusi minun hyppäävän aamukuuden koneeseen!

Ostin saman tien lennon ja aloin pakata. Kun kaikki oli valmista, ehdin yrittää nukkua vielä puolisentoista tuntia ennen lentokentälle lähtöä.

Kun saavuin aamulla Orlandoon, minulla ei vielä ollut minkäänlaista suunnitelmaa siitä, mitä seuraavaksi tekisin. En ollut koskaan käynyt Floridassa enkä tiennyt Orlandosta mitään.

Otin taksin ja pyysin kuljettajaa ajamaan Pulse-yökerhon osoitteeseen.

Edellisen illan vuorossani olin kuitenkin nähnyt jonkin uutissivuston maininneen hotellin, johon uhrien omaiset olivat kokoontuneet. Taksimatkan aikana onnistuin löytämään tarvitsemani tiedon: New York Times oli kertonut hotellin nimen! Annoin taksikuskille uuden osoitteen.

Hotellin piha oli autio ja tyhjä. Se ei vaikuttanut ollenkaan lupaavalta. Yhdessä pihan nurkassa näin kuitenkin naisen, jolla oli tv-kamera ja mikrofoni. Kenties kollega osaisi auttaa.

Nainen osoittautui kanadalaiselle uutiskanavalle työskenteleväksi amerikkalaistoimittajaksi – ja hyvin avuliaaksi. Hän tiesi kertoa, että omaisille oli alkamassa tilaisuus muutaman korttelin päässä olevassa vanhustentalossa, johon oli perustettu kriisikeskus. Hän osasi antaa minulle jopa tarkan osoitteen.

Kiiruhdin paikalle ja näin heti, että olin tullut oikeaan osoitteeseen. Vanhustentalon edessä oli kymmeniä toimittajia ja uutiskuvaajia.

Kaikki seisoskelivat tai istuivat maassa odottamassa. Omaiset olivat sisällä kriisikeskuksessa, eikä kukaan tiennyt, koska he tulisivat ulos tai haluaisivatko he puhua meille.

Aurinko paahtoi, lämpöä oli yli 30 astetta ja ilmassa oli ukkosta. Odottelimme helteessä hyvän tovin. Juttelin muutaman kollegan kanssa.

Yhtäkkiä luoksemme saapui nainen, joka jakoi kaikille halukkaille jääkaappikylmiä vesipulloja ja coca-colatölkkejä. Hän kertoi olevansa valokuvaaja ja asuvansa viereisessä talossa. Hän tunsi sympatiaa meitä kohtaan ja halusi auttaa tarjoamalla juotavaa. Hän toivotti meidät myös tervetulleeksi kotiinsa vessaan.

Muutaman kerran odottelu keskeytyi siihen, että kriisikeskukseen saapui lisää omaisten seurueita. Suurin osa omaisista ei ymmärrettävästi halunnut puhua meille. Yksi seurue lausui muutaman sanan, mutta sen ympärille kerääntyi nopeasti niin valtava lauma toimittajia, että vain ensimmäisenä paikalle ehtineet kuulivat, mitä he sanoivat.

Pari kertaa pääsimme juttelemaan myös paikalle vapaaehtoisina tulleiden auttajien kanssa. Se oli hienoa. Auttajista kirjoittamalla toimittaja voi muistuttaa lukijoitaan siitä, että hirveyksistä huolimatta maailmassa on paljon hyviä ihmisiä. Se on kriisin keskellä yksi lohdullisimmista ajatuksista.

Auttajia riitti niin paljon, että meillekin kävi moni jakamassa eväitä ja vesipulloja. Se oli koskettavaa. Olin pelännyt, että meihin toimittajiin suhtauduttaisiin vihamielisesti.

Aloin huomata, että espanjantaidoistani olisi tällä juttumatkalla paljon hyötyä. Orlandon ampumisen uhreista lähes kaikki olivat latinoita, ja monet toimittajille puhumaan tulleista ihmisistä olivat espanjankielisiä. Paikalla oli myös paljon espanjankielistä mediaa, joka teki haastatteluja espanjaksi.

Englanninkieliset amerikkalaistoimittajat jättäytyivät suosiolla kauemmaksi kuullessaan haastateltavan puhuvan espanjaa, mikä helpotti kuuloetäisyydelle pääsemistä meille, jotka pystymme sillä kielellä työskentelemään.

Yksi auttajista oli imaami, joka kertoi uhrien omaisten suhtautuneen hyvin positiivisesti hänen läsnäoloonsa, vaikka omaisista valtaosa oli kristittyjä tai ateisteja ja vaikka ampuja oli julistanut toimivansa Isisin nimissä. Olin hyvin iloinen kuullessani, ettei omaisten keskuudessa ollut näkynyt merkkejä muslimivihasta.

Odottelimme taas pitkän tovin. Sitten ensimmäinen omaisten seurue poistui kriisikeskuksesta.

Siinä vaiheessa osalla kollegoista karkasi hieman mopo käsistä. Deadlinet alkoivat lähestyä, ja juttuihin olisi ollut pakko saada materiaalia.

Yksi kriisikeskukseen vapaaehtoisina tullut kristitty ryhmä oli erikoistunut rakentamaan ihmismuureja omaisten ja toimittajien välille. He tekivät sen hyvin ammattimaisen oloisesti.

Omaiset kävelivät suuren vapaaehtoisten lauman keskellä niin, että heitä oli vaikea edes nähdä saatika sitten valokuvata. Vapaaehtoisilla oli tuimat ilmeet ja päättäväinen askel. He selvästi pitivät mediaa vastustajanaan.

Ensimmäisen seurueen perään juoksi toimittajia sellaisena rynnäkkönä, että eräs iäkäs mieskuvaaja kaatui pahannäköisesti. Minutkin meinattiin vahingossa kampata, vaikka en lähtenyt rynnäkköön mukaan. Olin hetkeä aikaisemmin ollut juttelemassa toimittajan ja kuvaajan kanssa, ja heidän mikrofoninjohtonsa kietoutui jalkoihini, kun he lähtivät juoksemaan omaisten perään. Onneksi saimme johdon purettua jaloistani ennen kuin ehdin kaatua.

Toimittaja pyysi tapahtunutta anteeksi jälkikäteen ja sanoi, ettei halua enää rynnätä tuolla tavoin kenenkään perään. Kokemus oli kuulemma ollut hyvin pelottava, muistuttanut uutisia tilanteista, joissa ihmisiä tallautuu toistensa jalkoihin, kun väkijoukko säntäilee paniikissa.

Kaikki tuntuivat ottavan opikseen siitä ensimmäisestä rynnäköstä, sillä seuraavat omaiset saivat paljon rauhallisemman vastaanoton.

Jossain vaiheessa kaksi poliisia tuli pitämään meille epämuodollisen tiedotustilaisuuden. Toinen antoi haastatteluja englanniksi ja toinen espanjaksi. Espanjankieliselle puolelle oli taas vähemmän tungosta, ja minäkin pääsin kysymään muutaman kysymyksen.

Sen jälkeen tilanne jatkui ympärilläni edelleen, mutta minun oli pakko kirjoittaa juttuni. Suomessa oli jo ilta, ja lehdet olivat menossa kohta painoon. Istuin maahan kriisikeskuksen eteen kirjoittamaan, ja nousin välillä tekemään lisää haastatteluita, kun paikalle tuli uusia auttajia puhumaan medialle.

Kuvailin ensimmäisessä jutussani omaisten poistumista kriisikeskuksesta ja kirjoitin auttajista. Jälkikäteen toivoin, että olisin painottanut auttajien roolia vieläkin enemmän. Juttuni ensimmäisen sivun voi lukea Aamulehdestä täältä ja toisen täältä.

Kun päivän juttu oli lähetetty, ehdin ensimmäistä kertaa alkaa etsiä majoitusta. Tarkistin puhelimellani majoitustarjonnan sekä perinteisissä hotelleissa/motelleissa että Airbnb:ssä.

Olen ollut viime aikoina hyvin innostunut Airbnb:stä (kirjoitan siitä myöhemmin lisää erikseen), ja tälläkin kertaa Airbnb oli kirkkaasti parempi vaihtoehto kuin tavalliset hotellit/motellit. Sain alle viidelläkympillä huoneen todella siististä ja viihtyisästä asuintalosta turvallisella ja viehättävällä asuinalueella lyhyen taksimatkan päässä keskustasta, kun hotellipalveluissa olisi ollut tarjolla pelkästään huonot TripAdvisor-arvostelut saaneita, vaaralliseksi kuvailluissa kaupunginosissa sijaitsevia motelleja satasella tai parempia hotelleja noin kolmella sadalla.

Varasin majoituksen ja lähdin etsimään ruokaa. Kello oli noin kaksi iltapäivällä. Aamuviideltä kotona syömäni pikaisen aamupalan (palanen kylmää teriyakimarinoitua tofua ja maitoa) jälkeen olin syönyt ainoastaan vapaaehtoisten minulle lahjoittamat eväät eli muutaman välipalakeksin, banaanin, tölkin Coca-cola zeroa ja vettä.

Löysin lounaspaikan, jossa saatoin odotella siihen saakka, että pääsin kirjoittautumaan sisään majoitukseeni. Samalla luin netistä uusimmat uutiset ja selvittelin, mitä voisin tehdä seuraavaksi. Elättelin toiveita, että uhrien muistoksi järjestettäisiin illalla jonkinlainen tilaisuus. Edellisenä iltana oli ollut jo muistojumalanpalvelus, mutta arvelin, ettei se jäisi ainoaksi.

Aavistukseni osoittautui oikeaksi! Löysin Floridan suurimman sateenkaarijärjestön Twitter-tililtä tiedon, että he kaavailivat illaksi isoa muistotilaisuutta kaupungin keskustaan. Menisin tietenkin sinne.

Majapaikkaan päästyäni juttelin hetken Airbnb-emäntäni kanssa ja otin sitten torkut. Nukuin tunnin verran ja tunsin herätessäni oloni väsyneemmäksi ja takkuisemmaksi kuin ennen torkkuja, mutta uskon silti, että pienikin määrä unta teki hyvää.

Muistotilaisuus oli todella koskettava. Tuhannet hyvin erilaiset ihmiset kokoontuivat yhteen välittääkseen maailmalle viestin, että rakkaus voittaa vihan ja ettei väkivalta voi usuttaa eri ihmisryhmiä toisiaan vastaan, jollemme anna sen tehdä niin.

Oli hienoa voida olla mukana.

Sain muistotilaisuudesta todella hyviä haastatteluita ja kuvia seuraavaa juttuani varten. Yllä oleva kuva on Keskipohjanmaan sivusta. Koko jutun ensimmäisen sivun voi lukea Pohjolan Sanomista täältä ja toisen täältä.

Muistotilaisuuden jälkeen olin kiljuvan nälkäinen – mutta niin oli muutama muukin niistä tuhansista ihmisistä, jotka lähtivät purkautumaan aukiolta. ”Pika”ruuan saaminen kesti yli tunnin, kun pitapaikan yleensä varmasti hiljaisessa maanantain myöhäisiltavuorossa oli vain kaksi työntekijää.

Syötyäni pääsin viimein nukkumaan.

Tiistai oli rauhallisempi päivä. Päätimme esimieheni kanssa, että matkustaisin sinä iltana kotiin. Tein vielä yhden pitkän haastattelun paikallisen sateenkaarijärjestön hlbtiq-keskuksessa, joka oli muutettu terapia- ja mediakeskukseksi. Aidsin-vastaisen järjestön paikallisosaston johtaja puhui minulle koko hlbtiq-yhteisön nimissä siitä, mikä vaikutus ampumisella heihin on ollut.

Seksuaalivähemmistöjen näkökulma oli keskeinen myös muistotilaisuudesta tekemässäni jutussa, mutta halusin jatkaa saman aihepiirin parissa, sillä se on mielestäni Orlandon ampumisessa keskeinen. Kuten haastateltavani totesi, kyseessä on yksinkertaisesti viharikos tiettyä vähemmistöä vastaan.

Hänen haastattelunsa voi lukea täältä.

Kirjoitin tuoreen materiaalini jutuksi, lähetin toimitukseen lisää kuvia – ja ehdin vihdoin ostaa itselleni paluulennonkin.

Tavoittelin vielä yhtä haastattelua, jossa olisin tuonut esiin latinoyhteisön näkökulmaa tapahtumiin, mutta sen saaminen ei onnistunut siinä muutamassa tunnissa, joka minulla oli käytettävissä ennen lentokentälle lähtöä.

Niinpä ehdin hetken tutustua Orlandoon ja nautiskella hellepäivästä Eola-järveä ympäröivässä puistossa, jota yksi Uber-taksikuskeistani oli kehunut kaupungin sydämeksi.

Sitten oli aika lentää kotiin. Kun istuin lentokoneeseen, ulkona puhkesi raju ukkosmyrsky. Odottelimme sen laantumista, ja lentomme lähtö viivästyi lopulta useammalla tunnilla.

Lentoni ei ollut suora, ja minulle oli hyvin epäselvää, pääsisinkö enää samana yönä kotiin. Minulla oli kuitenkin onnea: juuri minun jatkolentoni oli määrä käyttää samaa lentokonetta, jossa istuimme myrskyn vankeina Orlandon kentällä. Siksi jatkolentoni viivästyi juuri niin kauan kuin ensimmäinenkin lentoni, ja pääsin kuin pääsinkin aamuyöstä kotiin.

Olin ollut matkalla 47 tuntia, hieman alle kaksi vuorokautta. Se tuntui viikolta.

Oli upeaa päästä käymään paikan päällä ja kertomaan isoa uutista ihmisläheisistä, toivoon keskittyvistä näkökulmista. Mutta oli myös todella ihanaa palata kotiin.

Advertisement

Työmatka New Yorkiin Michael Moorea katsomaan

Eilen pääsin ensimmäistä kertaa näkemään Amerikassa kirjoittamani lehtijutun julkaistuna.

Muutenkin työt ovat lähteneet hyvin käyntiin. Viime viikolla kirjoitin ja toimitin eräälle asiakkaalle kaksi ajattomampaa juttua, joita ei ole vielä julkaistu. Useita muita on parhaillaan työn alla.

Ensimmäinen julkaistu juttuni kertoi dokumentaristi Michael Mooren uudesta elokuvasta, josta osa on kuvattu Suomessa. STT:lle kirjoittamani jutun Where to Invade Next -dokumentista ja sen oheen tekemäni faktalaatikot voi lukea esimerkiksi Iltalehden sivuilta ja juttupakettiin liittyvän kommenttikolumnini Turun Sanomien sivuilta.

Olin saanut täällä asuvalta tutultani pari viikkoa aikaisemmin vinkin, että Mooren dokumentissa kerrottaisiin Suomesta ja että sen USA:n-ensi-ilta olisi tämän viikon perjantaina New Yorkin filmifestivaaleilla. Sain sovittua festivaalin järjestäjien kanssa, että pääsisin elokuvan lehdistönäytökseen, joka pidettiin muutamaa tuntia ennen varsinaista ensi-iltaa.

Dokumentin maailmanensi-ilta oli ollut jo aiemmin Ottawassa, mutta kukaan suomalaistoimittaja ei vaikuttanut olleen paikalla, sillä Suomessa ei ollut julkaistu vielä ainuttakaan artikkelia dokumentin sisällöstä. Minulla oli siis mahdollisuus päästä kertomaan siitä suomalaisyleisölle ensimmäisenä – ja siitähän me uutistoimittajat pidämme aivan erityisesti.

Oli mahdollista, että samaan lehdistönäytökseen tulisi muitakin suomalaistoimittajia. Saatoin vain toivoa, että Amerikassa asuvat kollegat eivät joko olisi huomanneet asiaa tai pitäneet sitä New Yorkin -matkan arvoisena.

Työmatka New Yorkiin voi kuulostaa hohdokkaalta, mutta tosiasiassa se merkitsi pitkää ja raskasta päivää. Heräsin viideltä, lähdin kotoa ennen kuutta ja suuntasin bussilla kohti Manhattania seitsemältä. Saavuin puolilta päivin ja suuntasin saman tien Lincoln Centeriin, jossa lehdistönäytös oli alkamassa yhdeltä.

Satoi tasaisesti ja tuuli navakasti, mutta kävelin noin puolen tunnin matkan silti, sillä se oli Googlen reittioppaan mukaan nopein vaihtoehto.

Perillä odotti ikävä yllätys: elokuvateatterin ulkopuolella oli muutaman ihmisen jono, ja meille sanottiin, ettemme välttämättä mahtuisi sisään. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, etten lähes viiden tunnin bussimatkan jälkeen välttämättä mahtuisi saliin.

Luulin tulevani lehdistönäytökseen, johon olisi varattu paikka kaikille, joille sellainen oli luvattu. Kyseessä olikin kuitenkin sekä lehdistölle että yhteistyökumppaneille tarkoitettu erikoisnäytös, johon oli kutsuttu enemmän ihmisiä kuin saliin mahtui.

Onneksi piina ei kestänyt kauan. Saimme luvan astua sisään. Minua neuvottiin ottamaan punainen pääsylippu pöydältä ja menemään sen kanssa saliin.

Se ei kuitenkaan onnistunutkaan noin vaan. Kello oli jo kymmentä vaille yksi, ja ovella seisonut nainen tiukkasi minulta filmifestivaalien akkreditoitumiskorttia. Kukaan ei ollut kertonut, että tarvitsisin sellaisen.

Yritin selittää, että olin matkustanut Bostonista saakka vain tätä yhtä elokuvaa varten, mutta se ei auttanut. Minun pitäisi hoitaa akkreditoituminen ennen kuin voisin astua saliin. Ehtisinköhän ajoissa?

Silloin paikalle astui pelastaja: festivaalien mediaihminen, jonka kanssa olin aiemmin sopinut sähköpostilla tulostani. Ovinainen pyysi häntä selittämään minulle, että akkreditoituminen olisi välttämätöntä, mutta hän asettuikin minun puolelleni ja sai naisen vakuuttumaan siitä, että minut voisi päästää suoraan sisään.

Nainen ei ollut alkuunkaan tyytyväinen tilanteeseen, mutta mediaihmisen sana painoi ja sain astua saliin.

Salissa ei itse asiassa ollut alkuunkaan pulaa paikoista. Pääsin hyvälle paikalle toiseen riviin ja sain vieläpä viereeni tyhjän tuolin lukuisille tavaroilleni.

Dokumentti oli ajatuksia herättävä. Kirjoitan siitä lähipäivinä erikseen.

Esityksen jälkeen Michael Moore saapui itse paikalle kertomaan elokuvastaan ja vastaamaan muutamaan kysymykseen. Nostin aikailematta käteni ylös ja sain kuin sainkin yhden kysymysvuoroista.

Se oli tärkeää, sillä en yrityksistäni huolimatta ollut onnistunut saamaan ohjaajalle omaa haastatteluaikaa. Tarvitsin juttuuni kommentteja dokumentin Suomea koskevasta osuudesta, josta hän ilman kysymystäni tuskin olisi puhunut.

Kun tilaisuus oli ohi, minun oli päästävä kiireesti kirjoittamaan juttuni ensimmäisiä versioita. Saman tien julkaistavien uutisjuttujen kirjoittaminen Yhdysvalloista Suomeen on hankalaa, koska kello on Suomessa monta tuntia Amerikan mannerta edellä.

Tilaisuus loppui Itärannikon aikaa neljän maissa iltapäivällä eli Suomen aikaa yhdeltätoista illalla. Jo etukäteen oli selvää, että saisin jutun kirjoitettua vasta niin myöhään, etteivät monetkaan STT:n asiakkaat ehtisi painaa sitä lauantain lehtiin. Siksi olimme sopineet, että kirjoittaisin heti paikan päällä vain lyhyen ensiversion nettiuutissivustoja varten. Laajan juttupakettini STT lähettäisi asiakkailleen vasta lauantaina sunnuntain lehtiä varten.

Löysin huoneen, jossa sain kirjoitettua nopeasti ensimmäisen versioni. Sitten kiiruhdin takaisin bussiasemalle. Olin palaamassa Bostoniin vielä samana iltana ja halusin päästä kotiin niin aikaisin kuin mahdollista.

Vähän puoli kuuden jälkeen istuin taas bussissa. Olin ollut liikenteessä noin kaksitoista tuntia. En kuitenkaan voinut levätä, sillä minun oli kirjoitettava pitkä lehtijuttupakettini valmiiksi ennen kuin pääsisin nukkumaan.

Juttujen kirjoittamiseen ja Mooresta ottamieni kuvien läpi käymiseen olisi saanut kulumaan koko bussimatkan, joka kesti perjantairuuhkan vuoksi yli viisi tuntia. Työni olivat vielä vähän kesken, kun käytävän toisella puolella istuva nuori mies kysyi yllättäen, voisinko lukea hänen työnhakukirjeensä ja kommentoida sitä.

Suomalaiselle ei ikinä tulisi mieleen kysyä kaukobussissa ventovieraalta sellaista palvelusta vain sillä perusteella, että ”sinäkin vaikutat lukevan ja kirjoittavan asioita”. Olen kuitenkin tällä hetkellä hyvin vahvasti uusiin ihmisiin tutustumiseen tähtäävässä mielentilassa, joten tartuin tilaisuuteen ja aloin jutella miehen kanssa.

Minun oli helppo antaa palautetta työnhakukirjeestä, koska palkkasin vanhassa työssäni STT:hen kesätoimittajia ja olen lukenut suuret määrät työnhakukirjeitä rekrytoijan näkökulmasta. Kirjeestä paljastui, että vierustoverillani oli mielenkiintoinen elämäntarina, ja päädyimme juttelemaan koko loppumatkan.

Se oli päivän ainoa rentouttava hetki. Se kuitenkin kostautui: kun viimein puolen yön maissa pääsin kotiin, minun täytyi vielä jatkaa töitä.

Sain työt valmiiksi aamuyhden maissa, 20 tuntia heräämiseni jälkeen. Siinä vaiheessa Suomessa oli jo aamu ja saatoin katsoa, näkyisikö netissä kollegojeni kirjoittamia juttuja samasta tilaisuudesta.

Olin ollut ainoa suomalaistoimittaja paikalla!

Niin iloinen kuin siitä olinkin, vielä iloisempi olen siitä, etteivät useimmat työpäivät uudessa työssäni ole samanlaisia kuin tämä perjantai.

Suomi, lehtien luvattu maa

Toteamme töissä usein, että Suomessa on asialle kuin asialle oma järjestö. Kun toimittaja tarvitsee haastateltavaa, hän voi lähes aina etsiä käsiinsä juttuaiheeseensa liittyvän järjestön ja pyytää sen edustajalta kommentteja.

Usein järjestöllä on oma lehti. Tästä seuraa, että Suomessa ilmestyy satoja lehtiä, joista suurin osa ihmisistä ei ole koskaan kuullutkaan.

Ajatus noista sadoista lehdistä on hyvin lohdullinen, kun mietin, pystynkö elättämään itseni freelancetoimittajana.

Nyt ei ole otollinen aika ryhtyä freelanceriksi. Nyt ei ylipäätään ole hyvä aika olla ammatiltaan toimittaja.

Sanomalehdillä menee huonosti, eivätkä suomalaiset enää ole samanlaista lehdenlukijakansaa kuin ennen. Moni on luopunut sanomalehden tilauksesta kokonaan. Myös aikakauslehtiä ostetaan vähemmän kuin ennen.

Lehdillä on siis koko ajan vähemmän rahaa. Freelancereita sen sijaan on koko ajan enemmän, sillä mediatalot irtisanovat jatkuvasti lisää toimittajia, ja moni ryhtyy potkut saatuaan freeksi. Toimittajiksi valmistuvista nuorista moni ei kuvittelekaan saavansa koskaan vakituista työpaikkaa, joten he rakentavat alusta alkaen uraansa freetyön varaan.

Itse olen ollut valtavan onnekas. Satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain vakituisen työn jo varhaisessa vaiheessa uraani. Olen työskennellyt STT:ssä valmistumisestani lähtien.

Käytännössä se tarkoittaa, että muutan Bostoniin tekemään työtä, jota en oikeastaan vielä osaa. Juttujen kirjoittamiseen minulla on kyllä rautainen ammattitaito, mutta en ole koskaan aiemmin joutunut myymään osaamistani juttu kerrallaan. Siinä minulla on vielä paljon opettelemista.

Aloitin tutustumalla osaan niistä sadoista lehdistä, joiden olemassaolosta harva tietää.
Nykyinen työni STT:n kotimaan- ja ulkomaantoimituksen päällikkönä tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden lukea järjestö- ja sidosryhmälehtiä. Monet järjestöt lähettävät lehteään STT:n kotimaantoimitukseen siinä toivossa, että saisimme sitä lukiessamme juttuideoita ja tekisimme juttuja järjestölle tärkeistä asioista.

Selasin järjestölehtiä töiden jälkeen useita tunteja ja tein muistiinpanoja siitä, minkälaisia ja minkä nimisiä lehtiä on ja minkälaisia juttuja niihin saattaisi voida tarjota. Se ei vielä ole paljon, mutta se on jonkinlainen alku.

Pienikin alku tuntuu isolta asialta, sillä alan pikku hiljaa olla aika hermostunut lähestyvästä elämänmuutoksesta. Olen kuukausipalkkaisessa työssä enää vähän yli viikon.