Viimeistä kertaa mökillä

Rakkaiden ihmisten hyvästeleminen on ulkomaille muuttaessa vaikeinta, mutta haikeus nousee pintaan myös rakkaissa paikoissa.

Vietin viikonlopun vanhempieni kanssa Hangossa mökillä – viimeistä kertaa ennen muuttoa.

Mökki on minulle hyvin tärkeä. Se on ollut osa elämääni pidempään kuin yksikään koti, jossa olen asunut. Olen jakanut siellä vanhempieni ja ystävieni kanssa lukemattomia merkityksellisiä läheisyyden hetkiä. Olen vetäytynyt sinne milloin käsittelemään sydänsuruja, milloin unohtamaan arjen stressin ja kiireen.

Kesän viettäminen mökillä on minulle jotain pysyvää, muuttumatonta, jonka varaan olen lapsesta saakka voinut laskea.

Nyt en tiedä, tulenko ensi kesänä mökille.

Lohdullista on kuitenkin se, että mökki pysyy paikallaan, vaikka en tulisikaan. Mökkeilykesiä tulee aina uusia, vaikka yksi jäisikin välistä.

Useita kertoja ulkomailla asunut ystäväni sanoi äskettäin, että Suomi ei katoa mihinkään, vaikka asuisikin välillä muualla. Siitä ajatuksesta aion pitää kiinni.

Advertisement

Suomi, lehtien luvattu maa

Toteamme töissä usein, että Suomessa on asialle kuin asialle oma järjestö. Kun toimittaja tarvitsee haastateltavaa, hän voi lähes aina etsiä käsiinsä juttuaiheeseensa liittyvän järjestön ja pyytää sen edustajalta kommentteja.

Usein järjestöllä on oma lehti. Tästä seuraa, että Suomessa ilmestyy satoja lehtiä, joista suurin osa ihmisistä ei ole koskaan kuullutkaan.

Ajatus noista sadoista lehdistä on hyvin lohdullinen, kun mietin, pystynkö elättämään itseni freelancetoimittajana.

Nyt ei ole otollinen aika ryhtyä freelanceriksi. Nyt ei ylipäätään ole hyvä aika olla ammatiltaan toimittaja.

Sanomalehdillä menee huonosti, eivätkä suomalaiset enää ole samanlaista lehdenlukijakansaa kuin ennen. Moni on luopunut sanomalehden tilauksesta kokonaan. Myös aikakauslehtiä ostetaan vähemmän kuin ennen.

Lehdillä on siis koko ajan vähemmän rahaa. Freelancereita sen sijaan on koko ajan enemmän, sillä mediatalot irtisanovat jatkuvasti lisää toimittajia, ja moni ryhtyy potkut saatuaan freeksi. Toimittajiksi valmistuvista nuorista moni ei kuvittelekaan saavansa koskaan vakituista työpaikkaa, joten he rakentavat alusta alkaen uraansa freetyön varaan.

Itse olen ollut valtavan onnekas. Satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain vakituisen työn jo varhaisessa vaiheessa uraani. Olen työskennellyt STT:ssä valmistumisestani lähtien.

Käytännössä se tarkoittaa, että muutan Bostoniin tekemään työtä, jota en oikeastaan vielä osaa. Juttujen kirjoittamiseen minulla on kyllä rautainen ammattitaito, mutta en ole koskaan aiemmin joutunut myymään osaamistani juttu kerrallaan. Siinä minulla on vielä paljon opettelemista.

Aloitin tutustumalla osaan niistä sadoista lehdistä, joiden olemassaolosta harva tietää.
Nykyinen työni STT:n kotimaan- ja ulkomaantoimituksen päällikkönä tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden lukea järjestö- ja sidosryhmälehtiä. Monet järjestöt lähettävät lehteään STT:n kotimaantoimitukseen siinä toivossa, että saisimme sitä lukiessamme juttuideoita ja tekisimme juttuja järjestölle tärkeistä asioista.

Selasin järjestölehtiä töiden jälkeen useita tunteja ja tein muistiinpanoja siitä, minkälaisia ja minkä nimisiä lehtiä on ja minkälaisia juttuja niihin saattaisi voida tarjota. Se ei vielä ole paljon, mutta se on jonkinlainen alku.

Pienikin alku tuntuu isolta asialta, sillä alan pikku hiljaa olla aika hermostunut lähestyvästä elämänmuutoksesta. Olen kuukausipalkkaisessa työssä enää vähän yli viikon.

Vaikeat jäähyväiset

Kerroin seitsemänvuotiaalle kummipojalleni, että olen muuttamassa Amerikkaan. Kenellekään muulle ei muutosta kertominen ole ollut yhtä vaikeaa.

Aikuisen maailmassa vuosi tai kaksi kuluu nopeasti. Seitsemänvuotiaalle se on lähes iäisyys.

Minun ja aikuisten läheisteni välillä kaikkein tärkeintä on jutteleminen. Vaikka kasvokkain puhuminen on kaikkein antoisinta, ajavat nettipuhelut, chat-keskustelut tai pitkät sähköpostit melkein saman asian.

Minun ja kummipoikani suhteessa korostuu yhdessä tekeminen. Leikimme legoilla, pelaamme lautapelejä, riehumme ulkona. Sitä ei voi videopuhelulla korvata.

Olemme viettäneet aikaa kahden kesken siitä saakka, kun hän täytti viisi – eli niin kauan, kuin hän muistaa.

Nyt se kaikki väistämättä muuttuu, vaikka kumpikaan meistä ei sitä tahtoisi.

Minulle oli selvää, että halusin kertoa huonon uutisen kummipojalleni itse. Vaikka teemme tavatessamme koko ajan jotain, kummallakin on tapana kertoa siinä sivussa toiselle elämänsä isoista ja tärkeistä asioista.

Keväällä kummipoikani esimerkiksi kyseli parisuhdekuulumisiani. Keskustelu meni suunnilleen näin:
Kummipoika: Miksei sulla ole ketään… (miettii hetken, miten asian sanoisi) …kehen mä voisin tutustua?
Minä: Itse asiassa mulla nykyään on.
Kummipoika: Mutta se erosi.
Minä: Mä en tarkoita nyt [eksäni nimi]. Oot ihan oikeassa siinä, että me erottiin. Mulla on uusi poikaystävä. Se haluaisi tosi paljon tutustua suhun, mutta se ei oo vielä voinut, koska se asuu eri maassa. Se asuu Amerikassa. Mutta sitten kun se tulee käymään Suomessa, te voitte tutustua.

Minulle ei siis ollut sinällään epäluontevaa ottaa puheeksi, että olen muuttamassa Samulin luo. Samantyyppisistä asioista puhumme muutenkin. Mutta pelkäsin, että kummipoikani kokisi lähtöni hylkäämiseksi.

Olin päättänyt kertoa uutiseni, kun viettäisimme vuotuisen perinteemme mukaisesti päivän Korkeasaaressa.

Karhut näyttäytyivät tämänvuotisella Korkeasaaren-reissullamme parhaiten. Pääsimme seuraamaan niiden ruokintaa samalla, kun itse söimme ravintola Karhussa.

Pohjustin asiaa muistuttamalla Samulin olemassaolosta positiivisessa valossa. Kummipoikani tasapainoili kiipeilytelinemäisellä aidalla ja olisi halunnut minun tekevän samoin. Kokeilin, mutta oli alusta alkaen selvää, ettei se ollut vahvin lajini.

Minä: Mä en oo koskaan ollut erityisen hyvä kiipeilemään, mutta mä tunnen sun lisäksi yhden toisenkin, joka on tosi hyvä kaikessa tällaisessa.
Kummipoika: Ai kenet?
Minä: Mun poikaystävän Samulin. Sen, joka asuu Amerikassa.
Kummipoika: Kuinka monta vuotta hän on?
Minä: [Samulin ikä].
Kummipoika: Sitten se on varmasti tosi hyvä, kun sillä on ollut niin paljon enemmän aikaa harjoitella kuin mulla.

Paluumatkalla lautassa tuli rauhallinen hetki, jossa sain viimein vaikean asiani sanottua.

Minä: Mä olen muuttamassa Samulin luo Amerikkaan.
Kummipoika (mielensä pahoittaneella äänellä): Ai sä muutat ulkomaille? Miksi?
Minä: Siksi kun Samulin pitää vielä asua siellä sen työn takia, ja me halutaan olla yhdessä. Mutta en mä mitenkään pysyvästi muuta. Vähän yli vuodeksi.
Kummipoika (samalla äänellä): Ai vuodeksi?
Minä: Joo. Mutta mä tulen käymään Suomessa, ja me voidaan nähdä silloin. Me tullaan Samulin kanssa molemmat jouluna Suomeen ja me voidaan tavata.

Tässä kohtaa kummipoikani vaihtoi puheenaihetta. Hetken päästä hän oli taas hyväntuulinen eikä enää palannut asiaan. En kuitenkaan kuvittele sen tarkoittavan, että hän olisi päässyt uutisestani yli tuosta vaan.

Toivon todella, että pystymme säilyttämään läheisen suhteemme ennallaan. Samalla pelkään, että välimme muuttuvat poissaoloni vuoksi etäisemmiksi.

Täytyy yrittää löytää uusia tapoja pitää yllä yhteyttä välillämme.

Ulkomaille muuttamisessa kaikkein raastavinta on rakkaiden, tärkeiden ihmisten taakse jättäminen.

Ihanat hiljaiset kodinkoneet

Me suomalaiset arvostamme hiljaisuutta. Monet muut kansat eivät. Sen olen tiennyt jo kauan, mutta en ollut ymmärtänyt, miten monessa asiassa se näkyy.

Se näkyy esimerkiksi kodinkoneissa.

Kun ostan Suomessa uuden kodinkoneen, valitsen yleensä sellaisen, jota mainostetaan erityisen hiljaiseksi. Olen tottunut siihen, että voin jättää astianpesukoneen yöksi päälle tai tehdä iltapalaksi tehosekoittimella smoothien naapureita häiritsemättä.

Bostonin-kodissamme kaikki laitteet mylvivät. Astianpesukone kannattaa käynnistää ulos lähtiessä, koska kotona ei sen käydessä kuule edes omia ajatuksiaan. Pyykkikoneen jyske kuuluu kellarista olohuoneeseen saakka.

Suurimman melukulttuurishokin koin, kun ostimme netistä tehosekoitinta. Luin kymmenien laitteiden markkinointikuvaukset, eikä yhdessäkään mainittu äänenvoimakkuudesta sanaakaan. Hiljainen moottori ei ilmeisesti ollut mainitsemisen arvoinen asia.

Löysimme tehosekoittimen, joka oli muiden valintaperusteittemme puolesta täydellinen. Kuten varmasti jo arvasitte, se ulvoo kuin pistetty sika. Minua hävettää joka kerta, kun käytän sitä, koska koen kiusaavani kohtuuttomasti yläkerrassa asuvaa vuokraisäntää. Vielä ikävämmältä tuntuu, jos Samuli on kotona kuuntelemassa laitteen sulosointuja.

Bostonin-kotimme tehosekoitin on kivannäköinen mutta äänekäs.

Minun on helpompi ymmärtää kulttuurierot siinä, miten kovalla äänellä ihmiset keskustelevat tai minkälaisen äänimaiseman keskellä he haluavat syödä ravintolassa. Kodinkoneiden suhteen olen ihmeissäni. Kuvittelisin jokaisen haluavan mieluummin hiljaisemman kuin äänekkäämmän laitteen.

Onkohan amerikkalaisten kodeissa muutenkin niin paljon meteliä, ettei möyhkäävää astianpesukonetta edes huomaa? Ehkä kyse on ennemminkin siitä, että amerikkalainen kuluttaja ei edes tiedä, että hiljaisempiakin koneita on kehitetty – eikä siksi osaa hiljaisuutta vaatia.