Punaisena hehkuva verikuu pimeällä taivaalla, valkoinen hiekka jalkojen alla ja juuri työmatkalta palanneen rakkaan käsivarret hartioitteni ympärillä tekivät eilisillasta ikimuistoisen.
Olin todella pahoillani kuullessani, että suurin osa Suomesta oli viime yönä pilvinen ja että monet kuunpimennystä katsomaan heränneet saivat palkakseen vain pettymyksen. Me Bostonissa asuvat olimme onnekkaampia: taivas oli pilvetön ja pimennyksen ajankohtakin oli miellyttävästi iltakymmeneltä aamuviiden sijaan.
Minulle ja Samulille ajankohta ei silti ollut paras mahdollinen, sillä Samuli palasi työmatkalta Euroopasta vain paria tuntia ennen pimennystä ja oli tietystikin aivan poikki. Olin ajatellut, että katsoisimme siksi kuuta vain takapihaltamme.
Samuli halusi kuitenkin tehdä illasta erityisen ja vei väsymyksestään huolimatta minut kauniille hiekkarannalle, jossa valoja oli paljon vähemmän kuin kotimme ympärillä. Ehdimme sinne juuri sopivasti sillä hetkellä, kun kuu meni kokonaan peittoon ja hehkui voimakkaimmin punaisena.
Oli ihanaa olla taas yhdessä, kun olimme juuri joutuneet viikoksi eroon toisistamme vain kymmenen päivää sen jälkeen, kun vihdoin pääsimme asumaan samalle mantereelle. Kuu oli upea, tähtitaivas kaunis ja hiekka pehmeää.
Koska kyse ei ole sadusta vaan oikeasta elämästä, kerrottakoon myös, että rannalla oli kylmä, että kuun kuvaaminen ilman kolmijalkaa koetteli kärsivällisyyttä ja kipeytti niskan, että melkein palellutin Samulin käyttäessäni hänen huiviaan kolmijalan korvikkeena ja että kaiken huipuksi hukkasin auton avaimet hiekkaan.
Haluaisin todella tietää, mitä kameralaukkuni suunnittelija on ajatellut sijoittaessaan vetoketjullisen ulkotaskun taakse avoimen ”taskun”, jossa ei ole lainkaan pohjaa. Vetoketjutasku tuntui avaimille turvallisimmalta mahdollisimmalta paikalta kunnes huomasin, että sen takana vaali salakavala valetasku, johon olin tietenkin onnistunut pimeällä rannalla avaimet pudottamaan.
Onneksi emme olleet liikkuneet, ja Samuli onnistui kännykän taskulampun avulla löytämään avaimet, jotka olivat jo lähes kokonaan hiekan peitossa.
On kuitenkin jokaisen omassa vallassa, mistä yksityiskohdista muistonsa rakentaa. Kun muistelen eilisiltaa myöhemmin, aion unohtaa palelemisen, niskakivun ja huolen avaimista. Tiedän Samulin tekevän samoin, ja se on yksi niistä lukemattomista asioista, joita hänessä rakastan.
Näin voimme luoda yhdessä ihanan muiston, jossa rakastavaiset istuvat hohtavalla hiekalla ja katselevat harvinaista verenpunaista kuuta.
Amerikkaa ymmärtämässä 