Vieras maa muuttuu varkain kotimaaksi

Viikonloppuma tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun virallisesti muutin Bostoniin.

Moni Suomen-läheinen on ihmetellyt, olenko todella ollut poissa jo niin kauan. Minusta itsestäni kuitenkin tuntuu, että olen asunut täällä jo todella pitkään.

Tunne johtuu siitä, että en enää koe olevani vieraassa maassa. Vähitellen ja huomaamatta vieras on muuttunut tutuksi, uusi ja outo kodiksi.

Kun kaksi vuotta sitten nousin Helsinki-Vantaalla lennolle muuttaakseni Bostoniin, kaikki nykyisessä elämässäni oli vielä uutta ja vierasta.

Luin vuosipäiväni kunniaksi vanhoja blogikirjoituksiani ja muistelin, miltä elämä täällä aluksi tuntui.

Lukiessani muistin elävästi, miten uuvuttavaa oli opetella uusiksi kaikki arjen rutiinit ja yrittää sopeutua uuden kulttuurin tavoille. Nyt kuitenkin päältä ladattavat pyykinpesukoneet, huonosti järjestetty jätehuolto ja kaikki muut ameriikan ihmeet ovat olleet arkeani jo niin kauan, etten enää tule edes ajatelleeksi verrata niitä niiden suomalaisiin vastineisiin.

Myös sosiaaliset taitoni alkavat olla sillä tasolla, etten jatkuvasti tunne olevani kuin kala kuivalla maalla.

Hain hiljattain vapaaehtoistyöntekijäksi erään amerikkalaisen järjestön viikonloppuleirille, ja järjestön edustaja haastatteli minua puhelimessa. Puhelu oli lähes pelkkää kohteliaisuusfraasien pallottelua, ja sen päätteeksi haastattelija sanoi suoraan halunneensa lähinnä vain testata, että pystyisin jutustelemaan mukavia. Se oli olennaista, sillä hakemani vapaaehtoistehtävä on puhdasta asiakaspalvelua.

”Sinä olet mahtava”, hän totesi lopuksi periamerikkalaiseen tapaan. Olin läpäissyt testin, ja minut valittiin vapaaehtoisten joukkoon.

Haastattelija tuskin tuli ajatelleeksi, että hyvin erilaisten kohteliaisuuskäytäntöjen kulttuurista tulevalle maahanmuuttajalle testin läpäiseminen oli itse asiassa aikamoinen saavutus. Itse kuitenkin ymmärsin olla itsestäni ylpeä. Olin osannut jutustella kuin aito amerikkalainen.

Amerikkalaisten kansallisylpeys on tehokkaan koneíston tietoisesti rakentamaa – ja siksi hyvin tarttuvaa.

Hienoa oli myös huomata, että pitkään pelkäämäni autolla ajaminen on alkanut tuntua oikeastaan aika normaalilta.

Kun olin toissa viikolla työmatkalla Valkoisessa talossa, pääsin työskentelemään suomalaisen uutiskuvaajakollegani kanssa, joka oli varta vasten matkustanut Washingtoniin Helsingistä. Teimme hänen kanssaan autolla juttumatkan pääkaupungin naapuriosavaltioon Virginiaan.

Kun kirjoittava ja kuvaava journalisti matkustavat kahdestaan autolla, tapana on yleensä aina, että kuvaaja ajaa. Se on perusteltua, sillä kuvaajat käyttävät työssään autoa paljon enemmän kuin kirjoittavat toimittajat, ja heillä on siksi hyvä rutiini ajamiseen myös vieraassa maassa.

Meidän Virginian-matkallamme minä ajoin suuren osan ajasta. Sitä en olisi vielä vuosi sitten osannut kuvitella, mutta nyt se tuntui täysin luontevalta. Minä olin kotimaassani, kollegani taas vieraalla maalla. Hän kärsi pahasta aikaerorasituksesta, minä taas olin kotikaupunkini aikavyöhykkeellä.

Juttelimme autossa ulkomailla ajamisesta ja tajusin aiempaa selvemmin, ettei täällä ajaminen ole tuntunut minusta ulkomailla ajamiselta enää pitkään aikaan.

Isänmaanystävän päivänä käytetään kolmikolkkahattua.

Kotiutumisen näkee selvästi myös siitä, että vuodenaikojen vaihtuminen tuo mieleen aiemmat vuodet täällä.

Kun tunnen ilmassa syksyn kirpeyden, ajattelen lähestyvää upeaa ruskaa ja kirkkaan aurinkoisia syyspäiviä, maissisokkeloita ja kurpitsapeltoja. Odotan innolla suosikkisyysherkkujani kuten omenamunkkeja ja kurpitsapiiraan mausteilla maustettuja erikoiskahveja. Alan suunnitella Halloween-naamiaisasuani ja kiitospäivän viettoa.

Monista amerikkalaisista vuodenkulkuun liittyvistä ilmiöistä ja perinteistä on jo tullut niin vahvasti osa elämääni, että ne tuskin katoavat mielestäni kokonaan sittenkään, kun asumme taas Suomessa. Varsinkin Suomen syksyn pimeydessä kaipaan varmasti aina Uuden-Englannin syksyn valoa ja värejä.

Kun asuu ulkomailla riittävän pitkään, saa toisen kotimaan. Se on suuri lahja, joka kuitenkin väkisinkin tuo mukanaan myös surua. Kun useampi kuin yksi paikka tuntuu kodilta, siitä seuraa väistämättä, että missä ikinä asuukin, on jollain tapaa ikävä kotiin.

 

Advertisement

Turistina Bostonissa: JFK-museo

Olen toistaiseksi tehnyt Bostonin seudulla hyvin vähän sellaisia asioita, joita turistina tekisin.

Aluksi se oli tietoinen valinta. Halusin tuntea alusta alkaen asuvani täällä, en olevani lomamatkalla. Nyt olen kuitenkin kotiutunut jo niin hyvin, että voisin sen puolesta hyvin katsellakin nähtävyyksiä. Sitä ei vain tule kotikaupungissa helposti tehtyä.

Liityin syksyllä matkailuun intohimoisesti suhtautuville naisille suunnatun Wanderful-verkoston Bostonin-ryhmään, jonka löysin aiemmassa kirjoituksessani kuvailemastani Meetup-nettipalvelusta, kuten kaikki muutkin täkäläiset harrastukseni.

Ryhmän tyypillisintä toimintaa ovat kuukausittaiset Travel Cafe -tapahtumat, jossa matkailusta innostuneet, kansainvälisesti suuntautuneet naiset kokoontuvat milloin millekin kaupungin laidalle juttelemaan ja tutustumaan toisiinsa lasillisen tai ruokalautasellisen äärellä. Lisäksi joka toinen kuukausi kokoontuu kirjakerho.

Nyt toimintaa on kuitenkin tarkoitus laajentaa kotiseutumatkailuun. Ensimmäinen kohteemme oli JFK-museo.

Pääsimme sisään ilmaiseksi lupaamalla jakaa kokemuksiamme museosta sosiaalisessa mediassa. Ryhmässämme on paljon matkabloggaajia, -tviittaajia ja -instaajia, ja museossa arveltiin käyntimme olevan heille hyvää mainosta.

Ikoniselle presidentti Kennedylle on omistettu tässä maassa ainakin kolme museota. Täällä hänen kotikaupungissaan on Presidential Library and Museum, hänelle rakkaalla lomaseudulla Cape Codissa Hyannis Museum ja hänen murhapaikallaan Dallasissa Sixth Floor Museum.

Dallasin museo keskittyy ymmärrettävästi Kennedyn salamurhaan. Bostonin museossa keskeisellä sijalla on sen sijaan hänen elämänsä. Osa näyttelystä kertoi hänen poliittisesta urastaan ennen presidenttikautta.

Paljon painoa oli pantu vaalikampanjalle, ja näin vaalivuonna oli kiinnostavaa verrata 60-luvun alun kampanjointia nykypäivään.

Erityisesti mieleeni jäi video JFK:n ja silloisen varapresidentin, myöhemmin presidentiksikin päässeen ja Watergate-skandaalissa ryvettyneen Richard Nixonin välistä tv-vaaliväittelyä. Televisio alkoi noihin aikoihin nousta merkittäväksi poliittiseksi vaikutuskanavaksi, ja oppaamme kertoi, että sillä oli suuri merkitys Kennedyn vaalivoiton kannalta.

Nixon onnistui vakuuttamaan radiosta väittelyä kuunnelleet Kennedyä paremmin, mutta Kennedy sai puolelleen tv-katsojat. Videota katsoessa oli helppo ymmärtää miksi. Nixonilla oli surkeasti istuva puku, jonka vaalea väri soveltui huonosti vaaleaan studioon. Hänen ruumiinkielensä viesti hermostuneisuudesta, ja hän oli kieltäytynyt meikkaajan palveluista, mikä sai hänen kasvonsa kiiltämään.

Kennedyllä puolestaan oli tyylikäs, istuva tumma puku, joka erottui hienosti valkoisista lavasteista. Hän istui ja seisoi itsevarmuutta ja tilanteen hallintaa viestivissä asennoissa ja katsoi rohkeasti kameraan.

Nixonin ääni ja sanat olivat vakuuttavia, mutta se ei television aikakaudella riittänyt.

Kennedyn varsinaista presidenttikautta esittelevässä osiossa näytettiin muun muassa videoita hänen kuuluisimmista puheistaan. ”Älä kysy mitä maa voi tehdä puolestasi, vaan kysy, mitä sinä voit tehdä maasi puolesta”, Kennedy julisti juuri niin karismaattisena, kuin historialliseen hetkeen sopii.

Myös Jackie Kennedystä oli pitkä video, jossa hän esitteli tv-katsojille Valkoisen talon sisustusta. Yllätyin siitä, miten pehmeällä äänellä hän puhui.

Kennedyn huonekalut hänen virkahuoneestaan Valkoisen talosta

Salamurhasta oli vain lyhyt uutisvideo, joka toistui usealla pienellä tv-ruudulla mustaksi maalatulla seinällä. Sen jälkeen vierailijat palautettiin positiivisempiin tunnelmiin muistohuoneessa, jossa esiteltiin presidentille omistettuja katuja, puistoja, museoita ja muita kunnianosoituksia eri puolilta maailmaa.

Vierailu päättyi vaikuttavaan, avaraan saliin, josta oli upeat näkymät Bostonia ympäröiville saarelle ja kaupungin keskustaan. Huomiota herättävä lasiarkkitehtuuri oli arkkitehti I. M. Pein käsialaa, joka suunnitteli myös Louvren lasipyramidin Pariisissa.

Päivä oli ollut sateinen, mutta museovierailumme aikana aurinko oli alkanut pilkistää pilvien lomasta. Kun tulimme maisemasaliin, näimme laskevan auringon viime säteiden kimaltelevan rakennusten ikkunoissa.

Minun kaupunkini

Se iskee täysin yllättäen mitä arkisimmilla hetkillä. Juoksulenkillä, kauppaan kävellessä, töissä palaverissa. Yhtäkkiä muistan, etten kohta ole täällä enää, ja kaikki tutut asiat ja ihmiset ympärillä tuntuvat pakahduttavan rakkailta ja tärkeiltä.

”Onko mun pakko lähteä? Mä en halua lähteä.”

Kun ajatus saa päässäni noiden sanojen muodon, tajuan heti, ettei se pidä paikkaansa. Tiedän, että haluan. Jos muuttoni peruuntuisi, olisin todella pettynyt ja surullinen.

Rakkaita tulee silti ikävä. Aivan erityisesti tietenkin ihmisiä, mutta myös paikkoja, maisemia, asioita. Puistozumbaa Arabianrannassa, kolmen pallon jäätelötötteröitä Kaivopuistossa, kävelylenkkejä Töölönlahdella. Kahvin tuoksua ilmassa, kun tuulee Meiran paahtimolta päin.

Synnyin ja kasvoin Helsingissä, enkä ole koskaan muuttanut synnyinkaupungistani pysyvästi pois. Opiskelin Tampereella ja Madridissa, mutta tiesin aina, että palaisin ennen pitkää Helsinkiin.

Nytkin tarkoitukseni on palata, ja olen kiitollinen siitä, etten joudu hyvästelemään sielunmaisemaani lopullisesti.

Unelmoin elämästä, jossa asuisimme Samulin kanssa useaankin otteeseen ulkomailla, mutta samaan aikaan kaipaan ja tarvitsen tunnetta siitä, että minulla on synnyinseudullani pysyvä koti.

Otan kodiksi jokaisen paikan, jossa asun, mutta jollain aivan erityisellä tavalla Helsinki on silti aina minun kaupunkini.