Murmelipäivä oli juuri niin ikimuistoinen kuin toivoin.
Saavuttuani Punxsytawneyn murmelikylään lähdin ensimmäiseksi etsimään mahdollisimman hulvatonta hattua. Kiersin läpi Murmelipäivän kunniaksi järjestetyt useat käsityömarkkinat ja murmelikrääsään keskittyvät matkamuistokaupat. Haaveissani siinsi murmelipehmolelua muistuttava hattu, jossa pääni tulisi murmelin pään sisään.
Kaupungin päämatkamuistokaupasta löysin päähineen, joka oli hyvin lähellä kuvittelemaani, vaikka pään paikka olikin murmelin vatsassa. Ostin sen, vedin sen saman tien päähäni ja lähdin tyytyväisenä tutkimaan, mitä muuta kylällä oli meneillään.
Hatusta seurasi paljon hyvää. Kaikkein olennaisinta oli, että sain sen ansiosta uuden ystävän.
Suunnilleen ikäiseltäni vaikuttanut nainen tuli keskustassa juttelemaan minulle ja kertoi harkinneensa täsmälleen saman päähineen ostamista mutta päätyneensä maltillisempaan murmelilogolla varustettuun pipoon. Hänkin oli yksin matkassa, ja päätimme mennä yhdessä paikalliseen hampurilaispaikkaan lämmittelemään.
Näin tutustuin Valerieen, ja siitä lähtien olimme erottamattomat aina siihen saakka, kun tuli aika lähteä Punxsytawneysta. Osoittautui, että olemme täsmälleen samanikäisiä, suhtaudumme molemmat matkustamiseen intohimoisesti, arvostamme kumpikin yksin matkustamista – ja olimme aikeissa heittäytyä Murmelipäivän pyörteisiin täysillä ja selvin päin.
Olimme kumpikin suunnitelleet yöpyvämme kunnan kerhotilan lattialla, jossa majapaikattomat murmelimatkalaiset voivat kahdeksan dollarin maksusta majailla joko lattialla tai elokuvateatterin penkeillä. Kaupan päälle pääsi halutessaan katsomaan elokuvateatterissa tapahtuman nimikkoelokuvankin, joka esitettiin iltayhdeltätoista alkaen.
Kerhotilan kioskia pyörittänyt nainen oli huippuystävällinen, kuten muutkin paikalliset. Valtava innostuksemme lämmitti hänen sydäntään ja hän mainitsi tuntevansa läheisesti yhden mystisistä Sisäpiiriläisistä, Murmelipäivän järjestäjistä.
Hän laittoi ystävälleen viestin ja pyysi tätä tulemaan tervehtimään meitä. Parhaassa tapauksessa Sisäpiiriläinen voisi antaa meille VIP-passit, joiden ansiosta pääsisimme ihan lavan reunalle.
Pompimme innosta kuin teinitytöt Robinin keikalla ja odotimme jännittyneinä, saapuisiko Sisäpiiriläinen paikalle.
Hän saapui! Dan McGinley, Sisäpiirin koodinimeltään Moonshine, oli nuorimmasta päästä murmelipäivän järjestäjiä, arviolta meidän ikäisemme. Hän kohotti meille silinterihattuaan kuin taikuri ikään ja pudotti hatusta käsiimme himoitut VIP-passit.
Pyysimme Moonshinen nimikirjoituksen Murmelipäivän ohjelmalehteen, jossa on erikseen kaikkien Sisäpiiriläisten kuvat ja tilat nimikirjoitusten keräämiseen. Lisäksi otimme tietysti ryhmäselfien.
Moonshinen lähdettyä pompimme ja hihkuimme lisää. Kioskin rouvaa varmasti huvitti salassa aika paljon moinen julkkiksenpalvonta, joka kohdistui hänen lapsesta saakka tuntemaansa naapurinpoikaan.
Huvittuneisuus oli kuitenkin varmasti täysin hyväntahtoista: paikallisille Murmelipäivä on hyvin tärkeä, ja he selvästi arvostavat vieraita, jotka ottavat siitä kaiken ilon irti.
VIP-passien ansiosta uskalsimme laitttaa herätyskellon soimaan vasta puoli kolmelta aamulla ja matkustaa Murmelimäelle kolmelta lähtevällä ensimmäisellä bussilla.
Ilman passeja olisimme kävelleet paikalle ollaksemme perillä mäellä jo ennen kolmea, jolloin portit avataan ja tapahtuma alkaa. Olin lukenut blogeista ja lehtijutuista, että porttien avautuessa paikalla saattaa olla jo useamman sadan ihmisen joukko odottamassa sisäänpääsyä.
VIP-passin ja hienon murmelihatun omistajan on helppo hymyillä.
Löysimme kohtalaisen lämpimät paikat elokuvateatterin kokolattiamattoon verhotulta lattialta valkokangaskorokkeen edestä. Val yritti nukkua, mutta minulla ei ollut siihen mahdollisuutta. Minulla oli töitä.
Työni eivät liittyneet mitenkään Murmelipäivään.
Sattui nimittäin niin, että kaikista maailman päivistä juuri tuona päivänä käynnistyi Yhdysvaltojen presidentinvaalien esivaalikierros. Iowan osavaltiossa pidettiin pitkin iltaa vaalikokouksia, jotka määrittäisivät Iowan valinnat sekä demokraattien että republikaanien presidenttiehdokkaaksi.
Olin luvannut tärkeälle asiakkaalle, että seuraisin vaaliuutisia netistä ja kirjoittaisin tuloksista analyysin heti niiden varmistuttua. Tulokset tulisivat USA:n illalla juuri sopivasti niin, että ehtisin tehdä analyysin Suomen aamuksi suomalaisille aamutoimien lomassa älypuhelimesta luettavaksi.
Toivoin tulosten tulevan yhdeksän maissa. Se oli kuitenkin turhan optimistista. Kun Päiväni Murmelina alkoi yhdeltätoista pyöriä selkäni takana, tilanne oli vasta hädin tuskin siinä määrin selvillä, että olin päässyt kirjoittamisen alkuun.
Kirjoitin sinä yönä lopulta kaksi erillistä analyysiä erittäin kiinnostavista vaalikäänteistä – samalla, kun ympärilläni kuorsasi sekalainen joukko ihmisiä makuupusseissa ja Bill Murray yritti valkokankaalla epätoivoisesti päästä pakoon toistuvasta päivästään.
Olen ennenkin tehnyt töitä omituisissa tilanteissa ja olosuhteissa, mutta tämä oli absurdein työkokemus koskaan.
Toimittaja on aina toimittaja. Kuvan journalisti ei ole suomalaisittain sopuli vaan tietystikin Punxsytawneyn malliin murmeli. Kaupunki on täynnä murmelipatsaita. Tämä on Punxsytawney Spirit -lehden toimituksen edessä.
Demokraattien tulokset venyivät ja venyivät. Hillary ja Bernie olivat niin tasoissa, ettei voittajaa vain voinut julistaa, ennen kuin kaikki äänet olisi laskettu. Ehdin jopa katsoa elokuvan lopun odotellessani, että pääsisin aloittamaan jälkimmäisen jutun kirjoittamisen.
Sain jutun lopulta valmiiksi kymmenen minuuttia ennen kuin Valin herätyskello soi. Oli aika lähteä odottamaan Murmelia!
Kun pääsimme Murmelimäelle, luin puhelimestani sähköpostit, sillä odotin tärkeää viestiä. Se oli tullut ja sisälsi hyviä uutisia: eräs asiakkaani oli luvannut ostaa minulta jutun Murmelipäivästä!
Tämän blogikirjoituksen kannalta uutinen valitettavasti merkitsee sitä, etten voi kuvailla tässä postauksessa itse tapahtuman kulkua samaan tapaan, kuin muuten kuvailisin. Joudun säästämään havaintoni ja paikalle tulleiden ihmisten kanssa käymäni keskustelut materiaaliksi juttuani varten, enkä voi julkaista niitä muualla.
Lupaan jakaa juttuni kanssanne sitten, kun se on julkaistu. Siihen menee kuitenkin vielä muutamia viikkoja. (Lisäys jälkikäteen: Murmelipäivästä kirjoittamani juttu on nyt luettavissa täällä.)
Nyt voin kertoa vain, että saimme Valin kanssa VIP-passeillamme todella hyvät paikat ja että aika kului yllättävän nopeasti aamua ja Murmelia odottaessa.
Vip-passilla pääsi hetkeksi tanssimaan viralliselle Murmelilavalle. Takanamme näkyvää mainostaulua käyvät turistit valokuvaamassa ympäri vuoden, mutta vain harvat ja valitut ovat saaneet tanssia sen edessä itse juhlallisuuksien aikana.
Tapasimme muitakin Sisäpiiriläisiä ja saimme lisää nimikirjoituksia.
Kokonaisuudessaan kokemus oli juuri niin yhteisöllinen, hulvattoman absurdi ja upea kuin odotinkin.
Lentokentällä minulta kysyttiin, aionko tulla ensi vuonna uudestaan, vai oliko tämä kerran elämässä -kokemus. Vaikka asuisin Amerikassa pysyvästi, kallistuisin luultavasti jälkimmäisen kannalle.
Yksi Murmelipäivä oli mahtavaa kokea, mutta saattaisi tuntua jo vähän liikaa Bill Murrayn painajaiselta.
Amerikkaa ymmärtämässä 