Matkalla kohti uutta elämää

Odotan parhaillaan Helsinki-Vantaalla lentoani Reykjavikin kautta Bostoniin. Kuvittelin, että tässä kohtaa viimeistään alkaisi tuntua siltä, että olen muuttamassa pois Suomesta. Odottamaani haikeuden tunnetta ei kuitenkaan vieläkään ole tullut.

moving to Boston from Helsinki at Helsinki Airport Helsinki-Vantaan lentokentällä muuttamassa Bostoniin

Ehkä se iskee lentokoneessa.

Tai sitten sitä ei missään vaiheessa tule.

Ajattelin, että vaikein hetki olisi se, kun huonekaluni haettaisiin pois. Koska nykyisistä huonekaluistani suurin osa ei ole tulossa minun ja Samulin yhteiseen Suomen-kotiin, olin päättänyt luopua muun muassa sohvistani, kirjahyllyistäni ja ruokapöydästäni.

Nyt kuitenkin kotini on todennäköisesti menossa vuokralle kalustettuna, joten huonekalut saivatkin jäädä paikoilleen. Vuokralaista ei ole vielä löytynyt, mutta työkaverini avulla löysin kiinteistövälittäjän, joka on erikoistunut vuokraamaan kalustettuja asuntoja Suomeen työkomennukselle muuttaville.

Samuli arveli, että vaikeinta olisi, kun sulkisin kotioven perässäni. Se ei kuitenkaan tuntunut miltään.

Tämänhetkinen suunnitelma on, että muutamme Samulin kanssa parin vuoden sisällä Helsinkiin minun asuntooni. Vaikka suunnitelmat voivat aina muuttua, olen päättänyt pitää tässä elämäni taitekohdassa vakaasti kiinni ajatuksesta, että niin juuri me teemme.

Tarkoitus oli sisäistää ajatus niin hyvin, että kotioven sulkeminen tuntuisi samalta kuin mille tahansa vähän pidemmälle matkalle lähtiessä. Se onnistui täydellisesti.

Myös läheisimpien ystävien hyvästelemisen arvelin olevan raskasta. Sekin meni kuitenkin kevyemmin kuin odotin. Yhteys välillämme on aina ennenkin säilynyt, vaikka joku meistä on asunut välillä ulkomailla tai vaikka emme kaikissa elämäntilanteissa ole Suomessa asuessammekaan ehtineet tavata hirveän usein.

Vaikeinta oli halata vanhempia hyvästiksi lentokentällä.

Toinen yllätys on ollut se, etten juurikaan jännitä uuden elämänvaiheen aloittamista. Oikeastaan ei tunnu, että olisin aloittamassa uutta elämää. Ennemminkin palaan Bostonin-elämääni, jonka sain heinäkuussa jo hyvään alkuun.

Palaan Amerikan-kotiini. Siellä minua odottaa malttamattomana mies, joka rakastaa minua eri tavoin kuin kukaan koskaan aiemmin.

Ei kai tässä oikeastaan ole mitään syytä olla hermostunut.

Mainokset

Läksiäiset

Vanhoja ystäviä, joita en ollut nähnyt vuosiin. Työkavereita, joita olen tottunut näkemään päivittäin. Läheisiä, joita on hirveä ikävä jo nyt.

Läksiäiset täyttivät eilen kotini tärkeillä ihmisillä. Kun viimeisetkin vieraat lähtivät, olo oli ensin tyhjä ja surumielinen. Nyt kuitenkin tilalle ovat tulleet onnellisuus ja kiitollisuus. Sydän tuntuu ylitsepursuavan täydeltä kun ajattelen sitä, miten moni kutsutuista tuli tai olisi halunnut tulla paikalle minua hyvästelemään.

Olen lapsesta saakka välittänyt syvästi kohtaamistani ihmisistä. Kannattelee todella pitkälle huomata, miten paljon ystäväni ja työkaverini välittävät vastavuoroisesti minusta.

Vuosi tai kaksi kuluu nopeasti. Sen totesimme useimpien kanssa hyvästejä jättäessämme. Yksi viimeisistä vieraista lausui ovella sanat, joihin läksiäisjuhla oli hyvä päättää:

”Se on lyhyt aika. Älä haaskaa sitä.”

Sitä neuvoa aion noudattaa ja yrittää ottaa Amerikan-kuukausistani kaiken irti.

läksiäiset kukkia

Ehdin nauttia saamistani kukista vielä muutaman päivän ennen lähtöäni.

Koalavuorossa eli viimeistä päivää töissä

Keksin viime vuonna termin koalavuoro. Se merkitsee viimeistä työpäivää työtoverien keskellä ennen muuttoa ulkomaille.

STT-Lehtikuva oli tuolloin lähettämässä ensimmäistä kertaa vakituisia toimittajiaan työkiertoon Australiaan. Koko työyhteisömme oli projektista innoissaan, ja moni halusi halata jokaista lähtijää näiden viimeisenä työpäivänä.

Lähtijöiden hyvästeleminen toi mieleeni koalat, joiden halaaminen on kuuluu monen turistin Australian-matkaohjelmaan. Halailtavana oleminen on eläintarhakoaloiden työtä, ja niillä on jopa lakisääteiset lepoajat, jotta ne eivät rasitu liikaa sylistä toiseen kiertämisestä.

Australiassa tehtävän työn olin jo nimennyt kenguruvuoroiksi. Hyvästelyhalausten täyttämän viimeisen työpäivän Helsingissä sopi siis olla koalavuoro.

koala hugging at Lone Pine Koala Sanctuary Brisbane

Minty-koalan työtä on olla turistien halittavana ja poseerata valokuvissa. Kuva on otettu Lone Pine Koala Sanctuaryssa Brisbanessa.

Viime vuonna katselin kaukokaipuun vallassa koalavuorolaisia, joita odotti suuri seikkailu maapallon toisella puolella.

Tänään olin itse koalavuorossa.

Se oli samaan aikaan ihanaa ja raastavaa.

On raskasta irrottautua työyhteisöstä, jossa ihmiset välittävät toisistaan sillä tavoin kuin meillä. Samalla kuitenkin olen valtavan onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla (ja saan jossain mielessä edelleen) olla osa niin läheistä ja lämminhenkistä työporukkaa. On ollut koskettavaa nähdä, miten vilpittömästi työkaverini ovat olleet iloisia puolestani ja innoissaan elämäni uudesta suunnasta ja samaan aikaan haikeita siitä, etten lähiaikoina olekaan läsnä työpaikallamme.

Kestää varmasti vielä kauan tajuta, etten liki puoleentoista vuoteen ole menossa töihin STT:n Helsingin-toimitukseen. Uudessa työssäni olen yksin. En ole enää vastuussa muista, mutta ympärilläni ei myöskään ole työyhteisöä, jossa kaikki kannattelevat yhdessä toisiaan.

Onneksi yhteyteni stt-lehtikuvalaisiin ei kuitenkaan katkea kokonaan. En ole irtisanoutunut vaan virkavapaalla, ja yhteistyö STT:n kanssa tulee olemaan myös freelancertyöni olennainen osa.

Silti työkavereita on ikävä jo nyt.

Sain työnantajalta kukkia ja toimitusjohtaja piti minulle läksiäispuheen.

Sain työnantajalta kukkia ja toimitusjohtaja piti minulle läksiäispuheen. Tällainen seinän kokoinen valokuvataulu koristaa avoneuvotteluhuonetta, jossa pidämme yhtä lailla päivittäiset uutiskokoukset kuin kakkukahvitkin.

Vaikeat jäähyväiset

Kerroin seitsemänvuotiaalle kummipojalleni, että olen muuttamassa Amerikkaan. Kenellekään muulle ei muutosta kertominen ole ollut yhtä vaikeaa.

Aikuisen maailmassa vuosi tai kaksi kuluu nopeasti. Seitsemänvuotiaalle se on lähes iäisyys.

Minun ja aikuisten läheisteni välillä kaikkein tärkeintä on jutteleminen. Vaikka kasvokkain puhuminen on kaikkein antoisinta, ajavat nettipuhelut, chat-keskustelut tai pitkät sähköpostit melkein saman asian.

Minun ja kummipoikani suhteessa korostuu yhdessä tekeminen. Leikimme legoilla, pelaamme lautapelejä, riehumme ulkona. Sitä ei voi videopuhelulla korvata.

Olemme viettäneet aikaa kahden kesken siitä saakka, kun hän täytti viisi – eli niin kauan, kuin hän muistaa.

Nyt se kaikki väistämättä muuttuu, vaikka kumpikaan meistä ei sitä tahtoisi.

Minulle oli selvää, että halusin kertoa huonon uutisen kummipojalleni itse. Vaikka teemme tavatessamme koko ajan jotain, kummallakin on tapana kertoa siinä sivussa toiselle elämänsä isoista ja tärkeistä asioista.

Keväällä kummipoikani esimerkiksi kyseli parisuhdekuulumisiani. Keskustelu meni suunnilleen näin:
Kummipoika: Miksei sulla ole ketään… (miettii hetken, miten asian sanoisi) …kehen mä voisin tutustua?
Minä: Itse asiassa mulla nykyään on.
Kummipoika: Mutta se erosi.
Minä: Mä en tarkoita nyt [eksäni nimi]. Oot ihan oikeassa siinä, että me erottiin. Mulla on uusi poikaystävä. Se haluaisi tosi paljon tutustua suhun, mutta se ei oo vielä voinut, koska se asuu eri maassa. Se asuu Amerikassa. Mutta sitten kun se tulee käymään Suomessa, te voitte tutustua.

Minulle ei siis ollut sinällään epäluontevaa ottaa puheeksi, että olen muuttamassa Samulin luo. Samantyyppisistä asioista puhumme muutenkin. Mutta pelkäsin, että kummipoikani kokisi lähtöni hylkäämiseksi.

Olin päättänyt kertoa uutiseni, kun viettäisimme vuotuisen perinteemme mukaisesti päivän Korkeasaaressa.

Karhu kylpee Korkeasaaressa. A bear bathing in Helsinki zoo (Korkeasaari), Finland

Karhut näyttäytyivät tämänvuotisella Korkeasaaren-reissullamme parhaiten. Pääsimme seuraamaan niiden ruokintaa samalla, kun itse söimme ravintola Karhussa.

Pohjustin asiaa muistuttamalla Samulin olemassaolosta positiivisessa valossa. Kummipoikani tasapainoili kiipeilytelinemäisellä aidalla ja olisi halunnut minun tekevän samoin. Kokeilin, mutta oli alusta alkaen selvää, ettei se ollut vahvin lajini.

Minä: Mä en oo koskaan ollut erityisen hyvä kiipeilemään, mutta mä tunnen sun lisäksi yhden toisenkin, joka on tosi hyvä kaikessa tällaisessa.
Kummipoika: Ai kenet?
Minä: Mun poikaystävän Samulin. Sen, joka asuu Amerikassa.
Kummipoika: Kuinka monta vuotta hän on?
Minä: [Samulin ikä].
Kummipoika: Sitten se on varmasti tosi hyvä, kun sillä on ollut niin paljon enemmän aikaa harjoitella kuin mulla.

Paluumatkalla lautassa tuli rauhallinen hetki, jossa sain viimein vaikean asiani sanottua.

Minä: Mä olen muuttamassa Samulin luo Amerikkaan.
Kummipoika (mielensä pahoittaneella äänellä): Ai sä muutat ulkomaille? Miksi?
Minä: Siksi kun Samulin pitää vielä asua siellä sen työn takia, ja me halutaan olla yhdessä. Mutta en mä mitenkään pysyvästi muuta. Vähän yli vuodeksi.
Kummipoika (samalla äänellä): Ai vuodeksi?
Minä: Joo. Mutta mä tulen käymään Suomessa, ja me voidaan nähdä silloin. Me tullaan Samulin kanssa molemmat jouluna Suomeen ja me voidaan tavata.

Tässä kohtaa kummipoikani vaihtoi puheenaihetta. Hetken päästä hän oli taas hyväntuulinen eikä enää palannut asiaan. En kuitenkaan kuvittele sen tarkoittavan, että hän olisi päässyt uutisestani yli tuosta vaan.

Toivon todella, että pystymme säilyttämään läheisen suhteemme ennallaan. Samalla pelkään, että välimme muuttuvat poissaoloni vuoksi etäisemmiksi.

Täytyy yrittää löytää uusia tapoja pitää yllä yhteyttä välillämme.

Ulkomaille muuttamisessa kaikkein raastavinta on rakkaiden, tärkeiden ihmisten taakse jättäminen.