Matkalla kohti uutta elämää

Odotan parhaillaan Helsinki-Vantaalla lentoani Reykjavikin kautta Bostoniin. Kuvittelin, että tässä kohtaa viimeistään alkaisi tuntua siltä, että olen muuttamassa pois Suomesta. Odottamaani haikeuden tunnetta ei kuitenkaan vieläkään ole tullut.

moving to Boston from Helsinki at Helsinki Airport Helsinki-Vantaan lentokentällä muuttamassa Bostoniin

Ehkä se iskee lentokoneessa.

Tai sitten sitä ei missään vaiheessa tule.

Ajattelin, että vaikein hetki olisi se, kun huonekaluni haettaisiin pois. Koska nykyisistä huonekaluistani suurin osa ei ole tulossa minun ja Samulin yhteiseen Suomen-kotiin, olin päättänyt luopua muun muassa sohvistani, kirjahyllyistäni ja ruokapöydästäni.

Nyt kuitenkin kotini on todennäköisesti menossa vuokralle kalustettuna, joten huonekalut saivatkin jäädä paikoilleen. Vuokralaista ei ole vielä löytynyt, mutta työkaverini avulla löysin kiinteistövälittäjän, joka on erikoistunut vuokraamaan kalustettuja asuntoja Suomeen työkomennukselle muuttaville.

Samuli arveli, että vaikeinta olisi, kun sulkisin kotioven perässäni. Se ei kuitenkaan tuntunut miltään.

Tämänhetkinen suunnitelma on, että muutamme Samulin kanssa parin vuoden sisällä Helsinkiin minun asuntooni. Vaikka suunnitelmat voivat aina muuttua, olen päättänyt pitää tässä elämäni taitekohdassa vakaasti kiinni ajatuksesta, että niin juuri me teemme.

Tarkoitus oli sisäistää ajatus niin hyvin, että kotioven sulkeminen tuntuisi samalta kuin mille tahansa vähän pidemmälle matkalle lähtiessä. Se onnistui täydellisesti.

Myös läheisimpien ystävien hyvästelemisen arvelin olevan raskasta. Sekin meni kuitenkin kevyemmin kuin odotin. Yhteys välillämme on aina ennenkin säilynyt, vaikka joku meistä on asunut välillä ulkomailla tai vaikka emme kaikissa elämäntilanteissa ole Suomessa asuessammekaan ehtineet tavata hirveän usein.

Vaikeinta oli halata vanhempia hyvästiksi lentokentällä.

Toinen yllätys on ollut se, etten juurikaan jännitä uuden elämänvaiheen aloittamista. Oikeastaan ei tunnu, että olisin aloittamassa uutta elämää. Ennemminkin palaan Bostonin-elämääni, jonka sain heinäkuussa jo hyvään alkuun.

Palaan Amerikan-kotiini. Siellä minua odottaa malttamattomana mies, joka rakastaa minua eri tavoin kuin kukaan koskaan aiemmin.

Ei kai tässä oikeastaan ole mitään syytä olla hermostunut.

Mainokset

Läksiäiset

Vanhoja ystäviä, joita en ollut nähnyt vuosiin. Työkavereita, joita olen tottunut näkemään päivittäin. Läheisiä, joita on hirveä ikävä jo nyt.

Läksiäiset täyttivät eilen kotini tärkeillä ihmisillä. Kun viimeisetkin vieraat lähtivät, olo oli ensin tyhjä ja surumielinen. Nyt kuitenkin tilalle ovat tulleet onnellisuus ja kiitollisuus. Sydän tuntuu ylitsepursuavan täydeltä kun ajattelen sitä, miten moni kutsutuista tuli tai olisi halunnut tulla paikalle minua hyvästelemään.

Olen lapsesta saakka välittänyt syvästi kohtaamistani ihmisistä. Kannattelee todella pitkälle huomata, miten paljon ystäväni ja työkaverini välittävät vastavuoroisesti minusta.

Vuosi tai kaksi kuluu nopeasti. Sen totesimme useimpien kanssa hyvästejä jättäessämme. Yksi viimeisistä vieraista lausui ovella sanat, joihin läksiäisjuhla oli hyvä päättää:

”Se on lyhyt aika. Älä haaskaa sitä.”

Sitä neuvoa aion noudattaa ja yrittää ottaa Amerikan-kuukausistani kaiken irti.

läksiäiset kukkia

Ehdin nauttia saamistani kukista vielä muutaman päivän ennen lähtöäni.

Koalavuorossa eli viimeistä päivää töissä

Keksin viime vuonna termin koalavuoro. Se merkitsee viimeistä työpäivää työtoverien keskellä ennen muuttoa ulkomaille.

STT-Lehtikuva oli tuolloin lähettämässä ensimmäistä kertaa vakituisia toimittajiaan työkiertoon Australiaan. Koko työyhteisömme oli projektista innoissaan, ja moni halusi halata jokaista lähtijää näiden viimeisenä työpäivänä.

Lähtijöiden hyvästeleminen toi mieleeni koalat, joiden halaaminen on kuuluu monen turistin Australian-matkaohjelmaan. Halailtavana oleminen on eläintarhakoaloiden työtä, ja niillä on jopa lakisääteiset lepoajat, jotta ne eivät rasitu liikaa sylistä toiseen kiertämisestä.

Australiassa tehtävän työn olin jo nimennyt kenguruvuoroiksi. Hyvästelyhalausten täyttämän viimeisen työpäivän Helsingissä sopi siis olla koalavuoro.

koala hugging at Lone Pine Koala Sanctuary Brisbane

Minty-koalan työtä on olla turistien halittavana ja poseerata valokuvissa. Kuva on otettu Lone Pine Koala Sanctuaryssa Brisbanessa.

Viime vuonna katselin kaukokaipuun vallassa koalavuorolaisia, joita odotti suuri seikkailu maapallon toisella puolella.

Tänään olin itse koalavuorossa.

Se oli samaan aikaan ihanaa ja raastavaa.

On raskasta irrottautua työyhteisöstä, jossa ihmiset välittävät toisistaan sillä tavoin kuin meillä. Samalla kuitenkin olen valtavan onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla (ja saan jossain mielessä edelleen) olla osa niin läheistä ja lämminhenkistä työporukkaa. On ollut koskettavaa nähdä, miten vilpittömästi työkaverini ovat olleet iloisia puolestani ja innoissaan elämäni uudesta suunnasta ja samaan aikaan haikeita siitä, etten lähiaikoina olekaan läsnä työpaikallamme.

Kestää varmasti vielä kauan tajuta, etten liki puoleentoista vuoteen ole menossa töihin STT:n Helsingin-toimitukseen. Uudessa työssäni olen yksin. En ole enää vastuussa muista, mutta ympärilläni ei myöskään ole työyhteisöä, jossa kaikki kannattelevat yhdessä toisiaan.

Onneksi yhteyteni stt-lehtikuvalaisiin ei kuitenkaan katkea kokonaan. En ole irtisanoutunut vaan virkavapaalla, ja yhteistyö STT:n kanssa tulee olemaan myös freelancertyöni olennainen osa.

Silti työkavereita on ikävä jo nyt.

Sain työnantajalta kukkia ja toimitusjohtaja piti minulle läksiäispuheen.

Sain työnantajalta kukkia ja toimitusjohtaja piti minulle läksiäispuheen. Tällainen seinän kokoinen valokuvataulu koristaa avoneuvotteluhuonetta, jossa pidämme yhtä lailla päivittäiset uutiskokoukset kuin kakkukahvitkin.