Suomi, lehtien luvattu maa

Toteamme töissä usein, että Suomessa on asialle kuin asialle oma järjestö. Kun toimittaja tarvitsee haastateltavaa, hän voi lähes aina etsiä käsiinsä juttuaiheeseensa liittyvän järjestön ja pyytää sen edustajalta kommentteja.

Usein järjestöllä on oma lehti. Tästä seuraa, että Suomessa ilmestyy satoja lehtiä, joista suurin osa ihmisistä ei ole koskaan kuullutkaan.

Ajatus noista sadoista lehdistä on hyvin lohdullinen, kun mietin, pystynkö elättämään itseni freelancetoimittajana.

Nyt ei ole otollinen aika ryhtyä freelanceriksi. Nyt ei ylipäätään ole hyvä aika olla ammatiltaan toimittaja.

Sanomalehdillä menee huonosti, eivätkä suomalaiset enää ole samanlaista lehdenlukijakansaa kuin ennen. Moni on luopunut sanomalehden tilauksesta kokonaan. Myös aikakauslehtiä ostetaan vähemmän kuin ennen.

Lehdillä on siis koko ajan vähemmän rahaa. Freelancereita sen sijaan on koko ajan enemmän, sillä mediatalot irtisanovat jatkuvasti lisää toimittajia, ja moni ryhtyy potkut saatuaan freeksi. Toimittajiksi valmistuvista nuorista moni ei kuvittelekaan saavansa koskaan vakituista työpaikkaa, joten he rakentavat alusta alkaen uraansa freetyön varaan.

Itse olen ollut valtavan onnekas. Satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja sain vakituisen työn jo varhaisessa vaiheessa uraani. Olen työskennellyt STT:ssä valmistumisestani lähtien.

Käytännössä se tarkoittaa, että muutan Bostoniin tekemään työtä, jota en oikeastaan vielä osaa. Juttujen kirjoittamiseen minulla on kyllä rautainen ammattitaito, mutta en ole koskaan aiemmin joutunut myymään osaamistani juttu kerrallaan. Siinä minulla on vielä paljon opettelemista.

Aloitin tutustumalla osaan niistä sadoista lehdistä, joiden olemassaolosta harva tietää.
Nykyinen työni STT:n kotimaan- ja ulkomaantoimituksen päällikkönä tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden lukea järjestö- ja sidosryhmälehtiä. Monet järjestöt lähettävät lehteään STT:n kotimaantoimitukseen siinä toivossa, että saisimme sitä lukiessamme juttuideoita ja tekisimme juttuja järjestölle tärkeistä asioista.

Selasin järjestölehtiä töiden jälkeen useita tunteja ja tein muistiinpanoja siitä, minkälaisia ja minkä nimisiä lehtiä on ja minkälaisia juttuja niihin saattaisi voida tarjota. Se ei vielä ole paljon, mutta se on jonkinlainen alku.

Pienikin alku tuntuu isolta asialta, sillä alan pikku hiljaa olla aika hermostunut lähestyvästä elämänmuutoksesta. Olen kuukausipalkkaisessa työssä enää vähän yli viikon.

Advertisement

Odottamista ja odottamatonta

Sana viisumihaastattelu sai minut kuvittelemaan ison, tyhjän salin, jossa kolme tiukkailmeistä virkailijaa istuisi pöydän takana tenttaamassa minua ja itseni seisomaan pöydän eteen. Sitten otin mielikuvituksesta järjellä niskalenkin ja päädyin ajattelemaan pankkineuvojan työhuonetta muistuttavaa lasikoppia, jossa minäkin saisin istua ja kysymyksiä esittäisi vain yksi virkailija.

Sain ajan maanantaiaamuksi kello 8.10. Mielikuvaharjoittelin, miten menisin silloin virkailijan työhuoneeseen ja juttelisimme ehkä vartin tai kaksikymmentä minuuttia. Hän kyselisi aikeistani kuin suojeleva isä, jolta sulhasehdokas on pyytänyt tyttären kättä.

Todellisuus oli toisenlainen.

Lähetystön portilla oli monta ihmistä jo ennen aamukahdeksaa. Osalla oli minun laillani aika 8.10, osalla vasta 8.30. Saimme ilmoittautua ovenvartijalle ja antaa hänelle passimme, mutta sen jälkeen emme voineet muuta kuin odotella ulkona. Onneksi oli aurinkoinen aamu.

Olin pukeutunut viisumihaastattelua varten tummaan housupukuun. Moni muu näytti tulleen haastatteluun t-paidassa ja farkuissa tai jopa shortseissa, mutta minulla oli rauhallisempi olo muodollisemmassa asussa.

Kelloni näytti jo kymmentä yli, mutta ketään ei vieläkään ollut päästetty sisään. Lopulta turvatarkastus avattiin. Meidät kutsuttin ovesta yksi kerrallaan, ja sekä tavarat että meidät läpivalaistiin kuin lentokentällä. Luulin pääseväni sen jälkeen virkailijan luo, mutta sisään pääseminen merkitsikin vain, että oli tullut aika odottaa lisää.

Luottamukselliset lasikoppikeskustelut sai unohtaa saman tien. Meidät kutsuttiin yksi kerrallaan luukulle kolme. Luukulla käytävä keskustelu kuului osittain odotushuoneeseen.

Hetkeä myöhemmin ihmisiä alettiin kutsua myös luukulle kaksi – samoja ihmisiä, jotka oli aiemmin kutsuttu kolmoselle. Amerikkalaiset eivät kai ole kuulleet yhden luukun periaatteesta.

Luukun kolme virkailija otti vastaan hakemuspaperit. Osan vaadituista liitteistä hän antoi heti takaisin. Vain tärkeimmät paperit pääsivät seuraavaan vaiheeseen.

Sitten sain odottaa lisää. Samassa huoneessa luukkujen kanssa oli kuuden tuolin odotustila, jossa istuessa kuuli selvästi kaikki luukuilla käytävät keskustelut.

Hermostuneena odottaminen ei koskaan ole mukavaa, mutta pakotin itseni ajattelemaan mukavia asioita ja pysymään tyynen rauhallisena. Tämä ei olisi vielä mitään. Pahinta olisi odottaa viikko tai jopa kymmenen päivää, että passini saapuisi lähipostiini ja saisin tietää, olisiko viisumi myönnetty.

Luukun kaksi virkailija otti sormenjälkeni. Hän varmisti, etten aio tehdä töitä amerikkalaisille yrityksille. Vakuutin, että aion kirjoittaa suomenkielisiä juttuja suomalaisille mediataloille. Siihen kysymykset siltä erää loppuivatkin.

Istuin odottamaan luukkua yksi. Sitä ei ollut vielä avattu.

Aiempia luukkuja olivat miehittäneet suomalaiset virkailijat, jotka puhuivat meille suomalaishakijoille suomea, mutta ykkösluukulla keskustelut käytiin amerikanenglanniksi. Minulle ei selvinnyt, kenen kanssa puhuin, mutta kyseessä oli selvästi korkea-arvoisempi henkilö kuin aiemmat. Nyt vaikeat kysymykset varmaan alkaisivat.

Ei sittenkään. Kysymykset olivat samoja, joihin olin jo vastannut lomakkeessa. Niillä ehkä vain testattiin, että olin se, kuka sanoinkin olevani ja muistin, mitä olin aiemmin itsestäni kertonut. Mies halusi tietää, ottaisinko asemapaikakseni jonkin tietyn kaupungin muttei kysynyt, miksi olin valinnut juuri Bostonin.

Kysymykset loppuivat muutaman jälkeen ja mies alkoi selittää, mihin saakka viisumini olisi voimassa. Se tuntui ennenaikaiselta mutta nyökyttelin silti. Saisin kuulemma muuttaa maahan jo kuukautta ennen viisumin alkamispäivää. Nyökyttelin edelleen. Kai nämä asiat piti kertoa jo tässä vaiheessa, vaikka en vielä tiennyt, saisinko koko viisumia.

Sitten mies kuitenkin pudotti päivän uutispommin: ”Viisumihakemus on nyt siis hyväksytty. Saat passisi takaisin postissa muutamassa päivässä.” Hakemus oli hyväksytty saman tien! En joutuisikaan istumaan muurahaispesässä kymmentä päivää!

”Onko se nyt siis varmaa?”, kyselin. ”Voinko kertoa jo kaikille, vai voiko vielä tapahtua jotain, mikä estäisi minua saamasta viisumia?” Kuulemma voisin kertoa koko maailmalle.

En meinannut hymyni takaa nähdä tietä ulos lähetystöstä. Minulla oli viisumi! Enää mikään ei voisi estää minua toteuttamasta unelmaani.

Kun passini muutaman päivän päästä tuli postissa, tuijottelin viisumia pitkän aikaa, hymyilin hömelösti itsekseni ja aloin vähitellen käsittää, että olin todellakin muuttamassa Amerikkaan.

Huomenna kaikki alkaa

”Enää yksi yö, niin muutetaan yhteen <3”, kirjoitti Samuli minulle äsken chatissä.

En huomannut viestiä heti, sillä olin juuri sulkemassa kahta isoa matkalaukkuani.

Palkaton vapaani alkaa vasta syyskuussa, mutta huomenna pääsen kuukaudeksi Bostoniin kesälomalle. Olemme Samulin kanssa päättäneet ajatella, että muutan Amerikkaan jo nyt. Jos saamme yhteisen elämän jo nyt kesällä hyvään alkuun, syksyn varsinainen muuttoni tuntuu toivottavasti paljon vähemmän hermostuttavalta.

Se tulisi tarpeeseen, sillä viime aikoina olen hermoillut huomattavan paljon. On vaikea nukkua öisin, kun on vuoronperään innoissaan ja kauhuissaan.

Lennän Iceland Airilla, joka antaa suureksi riemukseni ottaa ruumaan kaksi 23 kilon matkalaukkua ilman lisämaksua. Sen ansiosta saan muutettua kaikki tarvitsemani talvivaatteet uuteen kotiini jo nyt. Yritän viedä nyt mukanani kaiken, mitä uskon tarvitsevani Amerikassa mutta mitä en kaipaa enää elo-syyskuussa Suomessa.

Heti lomani aluksi on luvassa muuttopuuhia: yhteisen kodin laittamista, kännykkäliittymän avaamista, sosiaaliturvatunnuksen hankkimista ja muiden käytännön asioiden hoitamista.

Parin viikon päästä ajatus Bostonissa elämisestä tuntuu toivottavasti jo paljon todellisemmalta.